Avaimet ekologisen kriisin ratkaisemiseen ovat sisällämme / The keys to solving the environmental crisis are within us

(In English below)

Kun aletaan puhua ilmastoahdistuksesta ja ympäristötunteista, moni voi ajatella: ”äh, ei tässä ole aikaa puhua mistään tunteista, toimintaa tässä tarvitaan!” Ilmastoon, ympäristöön ja tulevaisuuteen liittyvät tunteet voivat tuntua sivuseikalta ja niistä puhuminen epärelevantilta näpertelyltä.

Kuitenkin mitä enemmän aiheeseen perehtyy, sitä selvemmäksi käy, että yllättävää kyllä, tunteet ovat ilmastokriisin ja laajemman ekologisen kriisin ytimessä. Ne eivät ole pelkkä seuraus ekokriisistä, vaan ne ovat myös sen taustalla, miksi olemme tässä ahdingossa, sekä avainasemassa suunnan kääntämisessä.

Meillä on jo kaikki tarpeellinen tieto ymmärtääksemme tilanteen vakavuus, ja tarvittavat ratkaisut ovat jo olemassa. Miksi emme siis yhteiskuntana käännä kurssia? Miksi päästöjä ei ajeta alas, miksi luontoa ei elvytetä?

On tietysti selvää, että yhteiskunnassa vaikuttaa lobbausvoimia, jotka hyötyvät ympäristökriisin pahentamisesta. Mutta kysymys onkin: miksi niiden sallitaan jatkaa elämää ylläpitävien järjestelmiemme tuhoamista? Miksi emme kollektiivisesti estä niitä? Miksi meidän on niin vaikea ryhtyä toimeen, tai vaikea oikeastaan edes pystyä ajattelemaan koko asiaa? Jokin estää ja lamaannuttaa meitä.

Mutta hyviä uutisia: nämä esteet ovat tunnistettavissa ja purettavissa. Tarkastellaan ensin, mikä meitä estää ja sen jälkeen mitä asialle voidaan tehdä.

Virtahepo ja vaikenemisen muuri

Ympäristötunteiden tutkija Panu Pihkala kysyy teoksessaan Päin helvettiä?: Ympäristöahdistus ja toivo (2017), että kukapa haluaisi ajatella ympäristöasioita, kun ne tuntuvat niin synkiltä ja ahdistavilta. Teoksessaan Active hope: How to face the mess we’re in with unexpected resilience and creative power (2022) ekofilosofi Joanna Macy ja lääkäri, resilienssikouluttaja Chris Johnstone kertovat ystävänsä sanoneen maailman tilan herättämistä tunteista seuraavasti: ”Jos avaan oven noille tunteille, pelkään uppoavani niin syvälle niihin, etten pääse enää takaisin.”

Tämä lienee monen jakama pelko – että hukumme noihin tunteisiin. On pelottavaa ja tuskallista päästää tietoisuuteensa tilanteen järkyttävyys. Macy ja Johnstone kysyvät: miten ongelman voisi ratkaista, jos emme uskalla edes kohdata sitä?

Moni meistä saattaa ajatella, että ehkä joillakin toisilla ihmisillä on ympäristötunteita mutta ei minulla ole. Pihkalan mukaan suurella osalla ihmisiä ympäristöahdistus on epämääräistä pinnan alla kytevää levottomuutta ja huolta, joka etsii purkautumiskeinoa. Hän pohtii nykyelämälle tyypillistä levottomuutta, kärsimättömyyttä, kiirettä, suorittamista, kuluttamista sekä pakenemista elektroniikan ääreen ahdistuksen oireina.

Pihkala kirjoittaa: ”Moni puhuu tietystä surumielisyydestä, joka väreilee nykyisen elämäntavan taustalla. Oudosta haikeudesta. Jopa silloin kun elämän perusasiat ovat kunnossa, tuntuu aivan siltä kuin joutuisimme ponnistelemaan, jotta voisimme vakuuttaa itsemme ja muut siitä, että olemme kyllä ihan onnellisia.” Hänen mukaansa tämä viittaa siihen, että taustalla on ahdistavia asioita, joita ei saada käsiteltyä riittävästi.

Pihkala sanoo, että ihmiset kyllä tietävät planetaarisen hätätilan vakavuuden ja tuntevat sen sisimmässään, mutta heillä ei ole keinoja puhua siitä. Tuntuu helpommalta vain työntää se syvälle piiloon, pois tietoisesta mielestä. Kun muutkaan eivät puhu siitä, on vaikea puhua siitä itsekään.

Hän vertaa ilmiötä Tommy Hellstenin käsitteeseen ”virtahepo olohuoneessa”, joka kuvaa perheen vaikenemisen kulttuuria päihderiippuvuuden ympärillä. Pihkala kuvaa ekokriisiä ympäröivää hiljaisuutta käsitteellä ”ympäristövirtahepo olohuoneessa”. Jos yksilö kokee tuskaa maailman puolesta ja yrittää puhua asiasta ihmisille ympärillään, hän saattaa kohdata vaikenemisen muurin.

Psyykkiset suojautumismekanismit

Miksi ekokriisiin ei reagoida ja elämäntapaa muuteta? Pihkalan mukaan kyseessä on joukko defenssejä eli tiedostamattomia psykologisia torjunta- ja suojautumismekanismeja. Ympäristöasiat herättävät ihmisten mielessä niin paljon esimerkiksi riittämättömyyden, syyllisyyden, avuttomuuden ja pelon tunteita, että tuntuu vain helpommalta torjua asia mielestä ja yrittää olla ajattelematta sitä.

Pihkala kirjoittaa psykologi Robert Jay Liftonin käsitteestä ”psyykkinen turruttaminen”, joka viittaa toimintapoihin, joilla ihmiset yrittävät selvitä päivistään. Tähän on monia keinoja, mutta yksi yleinen on jatkuva touhuaminen tai ärsykkeiden etsiminen. Jos pitää itsensä koko ajan kiinni jossakin, omia tunteita ja ajatuksia ei ehdi kohdata. Kuitenkin turruttaminen laimentaa myös kyvyn iloon ja täydesti elämiseen.

Psyykkiseen turruttamiseen liittyy niin sanottu kognitiivinen dissonanssi eli sisäinen ristiriita. Pihkalan mukaan syvällä kieltämisreaktioiden takana jokin osa ihmisestä tiedostaa, ettei tässä ole koko totuus asiasta. Tämä aiheuttaa ihmisen sisälle jännitettä ja ahdistusta. Usein tämä ristiriita on ihmisen tiedon ja käyttäytymisen välillä, eli ihminen tietää, että hänen pitäisi toimia toisin, mutta hän ei koe pystyvänsä siihen. Jos käytöstä on vaikea muuttaa, hän saattaa muuttaa sen sijaan salakavalasti todellisuuskäsitystään, jotta sisäinen ristiriita helpottaisi: ”ehkä ilmastonmuutos ei olekaan niin vakava asia”.

Pihkala sanoo, että pahimmankin kieltämisreaktion takana ilmastodenialisti eli ilmastonmuutoksen kieltäjäkin tietää syvällä sisällään totuuden. Hän ei vain koe pystyvänsä kohtaamaan sitä. Tämä asian pinnan alla pitäminen vie paljon energiaa ja luo painetta.ⁱ

Pihkalan mukaan psyykkinen kieltämisreaktio ei kuitenkaan rajoitu vain denialisteihin, vaan sitä ilmenee monenasteisena. Ekokriisi on niin käsittämättömänsuuren mittaluokan asia, että me olemme kaikki enemmän tai vähemmän todellisuuden kieltämistilassa! Kyseessä on psyykkinen puolustusmekanismi, jolla me yritämme pitää itsemme kasassa.

Vain pieni osa meistä toteuttaa varsinaista denialismia, mutta varsin suuri osa meistä tukeutuu erilaisiin vähättelyn muotoihin. Ne saattavat olla varsinaista denialismiakin vaarallisempia (”ei tilanne ole niin paha”, ”asiallehan tehdään jo paljon”, ”kyllä teknologia vielä pelastaa meidät”), sillä ne ovat paljon yleisempiä ja ne mahdollistavat sen, että asia myönnetään mutta sille ei tehdä mitään. ”[I]hmiset eivät oikein tiedä, miten he kestäisivät tietää sen, minkä he jo syvällä sisimmässään ymmärtävät” Panu Pihkala sanoo tutkija Kari Marie Norgaardia referoiden.

Planetaarisen hätätilan todellinen sisäistäminen on pitkä prosessi. Se ei ole tajuttavissa pelkällä järjellä, vaan se on prosessoitava tunnetasolla. Pihkala kirjoittaa: ”Tosiasioiden hyväksyminen etenee yleensä siten, että aivot ja äly hyväksyvät ne ensin ja tunnetason hyväksyntä tulee vasta myöhemmin.”

Macy ja Johnstone sanovat ympäristöliikkeiden usein erehtyvän ajattelemaan, että jos ihmiset vain tietäisivät, kuinka paha tilanne on, he alkaisivat aktiivisesti toimia asian eteen. Siksi liikkeet saattavat keskittyä jakamaan järkyttäviä faktoja ja kuvia. ”Tietoisuuden lisääminen on tärkeää, mutta entä jos ihmiset ovat jo niin ylikuormittuneita, että eivät pysty käsittelemään enempää tuskaa?” he kysyvät. Tällöin järkyttävien faktojen lateleminen saattaa vain pahentaa heidän puolustusreaktiotaan. Kirjassaan The age of overwhelm Laura van Dernoot Lipsky esittää, että elämme ”ylikuormituksen aikakautta”. Miten pystymme toimimaan, jos olemme jo ylikuormittuneita?

Meidän on välttämätöntä löytää keinoja käsitellä tunteitamme yhdessä ja vahvistaa siten kollektiivista resilienssiämme. Tutkijoiden mukaan kieltämistiloja ilmenee yhteiskunnassa voimakkaimmin silloin, kun tarjolla ei ole julkisia ja yhteisiä tapoja käsitellä vaikeaa asiaa.

Pihkala sanoo, että jos ympäristötuhoon liittyvästä kollektiivisesta lamaannuksesta halutaan päästä eteenpäin, on tärkeää käsitellä tätä kulttuurista haavaa yhdessä. On tapoja murtautua pelon ja lamaannuksen läpi. Sen sijaan, että jumiudumme pelkäämään ja välttelemään tuskaa, jota koemme maailman puolesta, Macyn ja Johnstonen mukaan voimme oppia saamaan voimaa siitä.

Hälytyskellojen tärkeys

Jos olemme vaarassa, kuten tulipalossa, keskeisin selviytymismekanismi on hälytystilan aktivoituminen. Macy ja Johnstone kirjoittavat tutkimuksesta, jossa ihmisiä pyydettiin täyttämään lomaketta huoneessa, joka vähitellen alkoi täyttyä savusta.

Jos koeyksilöt olivat yksin huoneessa, he reagoivat nopeasti ja pelastautuivat huoneesta etsimään apua. Jos taas huoneessa oli muita ihmisiä, he katsoivat, miten muut reagoivat. Jos muut jatkoivat rauhallisina lomakkeen täyttämistä, koehenkilötkin jatkoivat. Vaikka huoneessa oli jo niin paljon savua, että oli vaikea nähdä ja jotkut yskivät ja hieroivat silmiään, silti kaksi kolmasosaa koehenkilöistä vain jatkoi lomakkeen täyttämistä.

Tämä koe havainnollistaa suhtautumistamme planetaariseen hätätilaan: kuinka järkevä reagoiminen hätätilaan estyy ja business-as-usual eli tilanteen normaaliuden esittäminen jatkuu.

Meidän sisällämme vaikuttaa monenlaisia ristiriitaisia uskomuksia, tarpeita ja tunteita, joista osa vetää meitä toimimaan ja osa estää meitä reagoimasta. Macy ja Johnstone esittelevät seitsemän yleistä uskomusta, jotka estävät ihmisiä toimimasta hätätilassa:

1. En usko, että tilanne on niin vaarallinen.

2. Ei ole minun tehtäväni selvittää tätä.

3. En halua erottua joukosta.

4. Tämä informaatio uhkaa kaupallisia tai poliittisia intressejäni.

5. Se on niin järkyttävää, etten halua ajatella sitä.

6. Koen lamaannusta. Olen tietoinen vaarasta, mutta en tiedä mitä tehdä.

7. Ei ole mitään järkeä tehdä mitään, koska sillä ei ole mitään vaikutusta.

Macy ja Johnstone kirjoittavat systeemiteorian käsitteestä negatiiviset palautesilmukat (negative feedback loops), joilla tarkoitetaan sitä, että meidän täytyy ensin tuntea, että jokin on vialla, jotta voimme korjata kurssia. Esimerkiksi, jos meillä on kylmä, saatamme korjata asian laittamalla takin päälle, tai kun meillä tulee kuuma, otamme sen pois. Tätä prosessia, jossa toistuvasti ajaudumme syrjään kurssilta ja korjaamme suuntaa, kutsutaan negatiiviseksi palautesilmukaksi. Elävät järjestelmät pitävät itsensä tasapainossa sen avulla.

Macy ja Johnstone esittävät kysymyksen: miten huomaisimme yhteiskuntana, jos olemme ajautumassa väärään, vaaralliseen tai epäoikeudenmukaiseen suuntaan? Olomme alkaisi tulla epämukavaksi, hätääntyneeksi, vihaiseksi tai surulliseksi. Nämä tunteet ovat terveellisiä reaktioita, jotka auttavat meitä huomaamaan, mitä tapahtuu ja toimimaan sen mukaisesti.

Tunteemme ovat siis elintärkeitä signaaleja, jotka kertovat, jos kaikki ei ole hyvin. Mikäli sivuutamme ne, ajaudumme syrjään kurssilta.

Välttelyn kulttuurista elämäniloon

Macyn ja Johnstonen mukaan yhteiskunnassamme vallitsee välttelemisen kulttuuri, jossa vaikeita asioita ja tunteita pidetään negatiivisuutena, jota yritetään kartella. Kuitenkin välttely jatkuvana strategiana heikentää luottamustamme omaan kykyymme pystyä käsittelemään haastavia asioita. Shoppailu, alkoholi ja muut päihteet ovat tyypillisiä keinoja yrittää hillitä ja turruttaa ahdistusta – nykyään tähän käytetään myös erityisen paljon sosiaalista mediaa ja älypuhelimia.

Jos tunnemme emotionaalisen ahdingon olevan suurempi kuin mitä me kykenemme käsittelemään, saatamme ikään kuin kytkeytyä pois päältä (shut down). Silloin mikään ei oikein tunnu miltään, tunnemme olevamme vain puoliksi elossa ja energiamme ovat matalalla. Kaikki voi tuntua jokseenkin tyhjältä suorittamiselta.

Pihkalan mukaan ympäristöongelmien kokonaisvaltainen kohtaaminen vaatii omien vaikeiden tunteiden kohtaamista. Ympäristön tuhoutumiseen liittyy surua ja kipua, ja moni voi tiedostamattaankin yrittää olla välittämättä asioista, jotta ei joutuisi kokemaan tätä tuskaa.

Ympäristösurulle on julkisessa keskustelussa niin vähän tilaa, että sitä voi olla edes vaikea tunnistaa kokemuksena, ja tutkijat puhuvatkin ”äänioikeudettomasta surusta”. Mutta kun surua uskalletaan tuntea ja kun sille annetaan kollektiivisesti tilaa, siinä piilee suuri potentiaali.

Britt Wray kirjoittaa kirjassaan Generation dread: Finding purpose in an age of climate crisis (2022), että suru on transformatiivinen voima, joka voi opettaa, muuttaa ja parantaa meitä – se voi herättää meidät henkiin ja vahvistaa yhteyden ja rakkauden kokemista elämän tärkeisiin asioihin.

Joanna Macy ja Chris Johnstone ovat järjestäneet Work that reconnects -ympäristötunnetyöpajoja vuosikymmeniä ja kertovat kokemuksesta, että kun tunteita jumittava tukos saadaan irrotettua, se vapauttaa energiaa.He ovat kerta toisensa jälkeen nähneet, kuinka tuskallisten tunteiden jakaminen toisten kanssa energisoi, ravitsee ja elävöittää osallistujia – huumori ja yhteishenki heräävät eloon.

He kertovat, että kun ihmiset avautuvat emotionaalisten kokemustensa virralle, joka voi sisältää niin epätoivoa, surua, syyllisyyttä, raivoa kuin pelkoakin, heistä tuntuu kuin taakka nostettaisiin heidän harteiltaan. Kun uskaltaudumme koskettamaan tuskamme syvyyteen, huomaamme, ettei se olekaan pohjaton. Kun annamme tunteen tulla ja mennä, vahvistuu kokemuksemme siitä, että tunne kestää hetken ja päättyy. Se ei jatku loputtomiin eikä hukuta meitä.

Yksin ei kannata kuitenkaan yrittää selvitä. Näiden tunteiden kohtaamiseen tarvitaan jonkinlaista tukea. Mikäli taustalla on vakavampaa traumakuormitusta, voidaan tarvita myös ammattiapua.

Kun ihmisillä on mahdollisuus kertoa totuus siitä, mitä he tuntevat, todistavat ja tietävät tapahtuvan maailmalle, heissä tapahtuu Macyn ja Johnstonen mukaan jotain mullistavaa: he kokevat voimakkaampaa päättäväisyyttä toimia ja tuntevat uudistunutta elämäniloa. Pihkalakin sanoo, että onnistunut surun käsittelyprosessi johtaa asioihin, kuten elämänilon, kiitollisuuden ja toimintaenergian lisääntymiseen. Kukapa ei haluaisi enemmän niitä?

Miten voimme avata jumiutuneita tunnepatoja?

Macy ja Johnstone esittävät, että aloitamme tunnustamalla, että nykytodellisuus on tuskallista kohdata, vaikea sisäistää ja hämmentävä kokemus elää. Heidän mukaansa meidän on tärkeää kuulla itsemme kertovan, mitä koemme sisällämme, ja sanoittaa huoliamme – tuoda ne avoimesti nähtäväksemme. He kertovat kuulevansa usein lauseen: ”En tiennytkään tuntevani näin vahvasti asiasta, ennen kuin kuulin itseni sanovan noin.”

On siis puhuttava toisten kanssa –tavalla, jossa on turvallista ilmaista ajatuksiaan ja tunteitaan. Se voi tapahtua esimerkiksi luotettavien ystävien kanssa, ympäristötunnetyöpajassa tai terapeutin vastaanotolla.

Pihkalan mukaan ihmiset kaipaavat tunnetasolla toisten ihmisten tukea ja rohkaisevia esimerkkejä tunteiden vapauttamisesta. Hän mainitsee tukimuotona esimerkiksi vertaiskertomusten lukemisen. Niitä voi löytää esimerkiksi kirjoista, podcasteista, somesta tai Ympäristöahdistuksen mieli -hankkeen sivuilta.

Pihkala suosittelee myös hankkiutumaan tilanteisiin, joissa omia ympäristöön liittyviä tunteitaan voi tarkastella. Tällaisia mahdollisuuksia voisivat olla esimerkiksi elokuvat, näyttelyt tai muut taide-elämykset, kävely metsässä, mielenosoitukset, vertaistukiryhmät, workshopit tai muut tapahtumat – livenä tai verkossa.

Lisäksi erilaiset seremoniat ja rituaalit esimerkiksi menetysten suremiseen voivat olla tärkeitä kanavia tunteiden vapauttamiseen. Tästä esimerkkejä voisivat olla vaikka surukulkueet, surupaikat, esimerkiksi hautakynttilän tai kukkien vieminen kaadettuun lähimetsään, hiljaiset hetket, ilmastoteemaiset uskonnolliset tapahtumat tai muistomerkkien luominen.

Panu Pihkala mainitsee myös hitauden merkityksen. Jos haluamme alkaa vapauttaa tunteitamme, on tärkeää hidastaa tahtia sen verran, että meillä on aikaa ja tilaa kohdata niitä. Kenties voimme karsia jotain ylimääräistä hälyä tai kuormitusta elämästämme ja saada vähän enemmän rauhaa itsellemme. Aloittaa voi pienestäkin.

Seuraavassa kirjoituksessani esittelen asiantuntijoiden vinkkejä toivon, mielenrauhan ja voimavarojen lisäämiseksi ekokriisin keskellä.

Päivi Antila

Lähteet:

Panu Pihkala: Päin helvettiä?: Ympäristöahdistus ja toivo (2017)

Joanna Macy & Chris Johnstone: Active hope: How to face the mess we’re in with unexpected resilience and creative power (2022)

Laura van Dernoot Lipsky: The age of overwhelm: Strategies for the long haul (2018)

Britt Wray: Generation dread: Finding purpose in an age of climate crisis (2022)

i Pihkala kirjoittaa myös: ”Kun ihminen kohtaa asioita, jotka uhkaavat kyseenalaistaa dissonanssin lievittämiseksi tehdyt ratkaisut, tulevat tunteet usein pintaan.” Tämä selittää sitä kiukkua, jolla jotkut ihmiset suhtautuvat viestintuojiin, jotka yrittävät herätellä ihmisiä ympäristöhätätilan vakavuuteen.

The keys to solving the environmental crisis are within us

When you start talking about climate anxiety and about eco-emotions, many people might think, “There’s no time to sit around talking about feelings – we need to take action!” The feelings connected to the climate, the environment and the future can seem like they’re beside the point, and talking about them can appear irrelevant.

However, the more you look at it, the more apparent it is that emotions are at the core of the climate crisis and the broader ecological crisis, as surprising as that may seem. They’re not just a consequence of the eco-crisis; they’re also part of the reason that we are in this predicament, and they’re the key to turning things around.

We already possess all the knowledge required to understand how dire the situation is, and the necessary solutions already exist. So why aren’t we, as a society, changing course? Why don’t we reduce our emissions? Why don’t we restore the environment?

It’s clear, of course, that society includes lobbying forces that benefit from the worsening environmental crisis. But the question is, Why are they allowed to continue destroying our life-support systems? Why don't we join forces and stop them? Why is it so hard for us to spring into action, so difficult for us to even think about the whole thing? Something is keeping us paralyzed.

The good news is that the barriers are identifiable and surmountable. First let’s take a look at what is stopping us, and then at what we can do about it.

The hippopotamus and the wall of silence

Panu Pihkala is a researcher who studies eco-emotions. In his book Päin helvettiä?: Ympäristöahdistus ja toivo (2017) (“Going to Hell?: Environmental Anxiety and Hope”), he asks why anyone would want to think about environmental issues when they seem so dark and depressing. In their book Active Hope: How to face the mess we're in with unexpected resilience and creative power (2022), ecophilosopher Joanna Macy and doctor and resilience trainer Chris Johnstone quote a friend about the emotions evoked by the state of the world: "If I open the door to those feelings, I’ll be plunged to a place so low I don’t think I’ll ever get back.”

Many people probably share the fear of drowning in those feelings. It is scary and painful to let yourself become aware of how truly devastating the situation is. Macy and Johnstone ask, How can we solve a problem if we don't even dare to face it?

Many of us might think, Maybe others have environmental feelings, but I don’t. According to Pihkala, for a large proportion of people, environmental anxiety is a vague restlessness and worry smoldering under the surface and seeking a release. He considers the restlessness, impatience, hurriedness, pressure to achieve, and technology addiction that are typical of modern life to be symptoms of anxiety.

Pihkala writes, "Many people mention a certain sorrow that occupies the background of this current lifestyle. A strange longing. Even when our basic needs are met, it feels like we have to struggle to convince ourselves and others that we really are happy enough." According to him, this suggests that there are distressing background issues that haven’t been processed sufficiently.

Pihkala says that people do know the seriousness of the planetary emergency and can feel it deep down inside, but they have no tools for talking about it. It seems easier just to push it deep into hiding, away from the conscious mind. If others don't talk about it, it's hard to talk about it yourself.

He compares the phenomenon to Tommy Hellsten's concept of “the hippopotamus in the living room”, which describes the culture of family silence around substance addiction. Pihkala describes the silence surrounding the eco-crisis as the “environmental hippopotamus in the living room”. If somebody feels pain for the world and tries to talk to other people about it, the response may be a wall of silence.

Psychological defense mechanisms

Why aren’t we reacting to the eco-crisis and changing our way of life? Pihkala says that it is because of an array of defenses – unconscious psychological protection mechanisms. Environmental issues give rise to such feelings of inadequacy, guilt, helplessness and fear that it simply seems easier to banish the whole thing from your mind and try not to think about it.

Pihkala writes about psychologist Robert Jay Lifton's concept of “psychic numbing”, which refers to the methods people use to try to get through the day. There are many ways to do this, but one of the most common is to keep continuously busy or seek out stimulation. If you keep yourself occupied all the time, you don't have time to face your own feelings and thoughts. However, numbing also dilutes the ability to experience joy and live life fully.

Psychic numbing is associated with cognitive dissonance, an internal contradiction. According to Pihkala, somewhere deep beneath the denial reactions, the person knows that the picture does not portray the complete truth. This causes tension and anxiety within them. Often there’s a contradiction between a person’s knowledge and their behavior – they know they should act differently, but they don’t feel that they are able to. If it’s difficult for them to change their behavior, they might insidiously change their perception of reality instead, in order to relieve their inner conflict: “Maybe climate change is not so serious after all.”

Pihkala says that behind even the most severe denial reaction, even a climate change denier knows the truth deep down. They just don’t feel they can face it. Keeping things below the surface takes a lot of energy and creates pressure.ⁱ

However, according to Pihkala, the psychological denial reaction is not limited to denialists, but manifests itself on a sliding scale. The eco-crisis is so unfathomable that we are all more or less in denial! It’s a psychological defense mechanism we use to try to keep ourselves from falling apart.

Only a few of us resort to actual denialism, but quite many of us rely on various forms of downplaying the issue. That may be even more dangerous than actual denial (“Things aren’t that bad”, “People are already doing a lot about it”, “Surely technology will save us”), because it is much more common and it enables people to acknowledge the issue without doing anything about it. Pihkala paraphrases researcher Kari Marie Norgaard, saying that people don't really know how they could handle knowing what they already understand deep down inside.

Truly coming to grips with the planetary emergency is a long process. You can’t comprehend it by reason alone – you have to process it on an emotional level. Pihkala writes: “Usually the brain and the intellect accept the facts first, and emotional acceptance comes later.”

Macy and Johnstone say environmental movements often make the mistake of thinking that if people only knew how bad the situation was, they would start working on it actively. That’s why movements may focus on sharing shocking facts and images. “This raising of awareness is important, but what if people are already so overwhelmed they are not able to cope with any more distress?” they ask. In that case, another round of shocking facts may only deepen people’s defensive reaction. Laura van Dernoot Lipsky has suggested we are living in an “age of overwhelm” in her book bearing the same name. How can we function if we are already overloaded?

We must find ways to process our emotions together and thereby strengthen our collective resilience. According to the researchers, states of denial appear most strongly in society when there are no public, shared ways to deal with a difficult issue.

Pihkala says that if we want to move forward out of the collective paralysis associated with environmental destruction, it is important to process this cultural wound together. There are ways to break through the fear and paralysis. According to Macy and Johnstone, instead of getting bogged down in our fears and avoiding the pain we feel for the world, we can learn to draw strength from it.

The importance of alarm

If we are in danger, for example in a burning building, the most important survival mechanism is the activation of alarm. Macy and Johnstone write about a study in which people were asked to fill out a form in a room that gradually began to fill with smoke.

If the subjects were alone in the room, they reacted quickly and escaped from the room to seek help. On the other hand, if there were other people in the room, they watched how the others reacted. If the others calmly continued to fill out the form, the test subjects continued as well. Even though there was already so much smoke in the room that it was difficult to see and some people were coughing and rubbing their eyes, two-thirds of the test subjects just continued to fill out the form.

This experiment illustrates how we relate to the planetary emergency – how rational responses get blocked and business as usual continues.

There are many conflicting beliefs, needs and feelings inside us, either pushing us to do something or creating resistance. Macy and Johnstone present seven common beliefs that hinder people from acting in an emergency:

1. I don’t believe it’s that dangerous.

2. It isn’t my role to sort this out.

3. I don't want to stand out from the crowd.

4. This information threatens my commercial or political interests.

5. It is so upsetting that I prefer not to think about it.

6. I feel paralyzed. I’m aware of the danger, but I don't know what to do.

7. There’s no point doing anything, since it won’t make any difference.

Taking a concept from systems theory, Macy and Johnstone write about negative feedback loops, meaning that we must first feel that something is wrong in order to get back on course. For example, if we are cold, we might fix it by putting on a jacket, or when we get hot, by taking the jacket off. This process of repeatedly drifting off course and correcting direction is called a negative feedback loop. Living systems use it to maintain equilibrium.

Macy and Johnstone ask how we, as a society, would notice if we were heading in a wrong, dangerous or unjust direction? We would start to feel uncomfortable, alarmed, angry, or sad. These feelings are healthy responses that help us notice what is happening and act accordingly.

Our emotions are vital signals that let us know if everything is not well. If we ignore them, we stray off course.

From a culture of avoidance to the joy of life

According to Macy and Johnstone, a culture of avoidance exists in our society; difficult issues and emotions are regarded as negativity that we should avoid. However, avoidance as a continuous strategy weakens our confidence in our ability to handle challenging matters. Shopping, alcohol and other intoxicants are typical ways to try to restrain and numb anxiety – these days, it’s also extremely common for people to use social media and smartphones to the same end.

If we feel that our emotional distress is too much for us to handle, we may shut down. Then we can’t really feel much – we feel as if we’re only half alive, and our energy level is low. We may feel like we’re just going through the motions.

According to Pihkala, fully facing environmental problems requires dealing with our difficult feelings. The destruction of the environment brings about sadness and pain, and many people may unconsciously try not to care about things in order not to have to experience that pain.

There is so little space for environmental grief in the public conversation that it can even be difficult to recognize it as an experience, and researchers speak of “disenfranchised grief”. But when you dare to feel sadness and when you collectively give it space, it contains great potential.

In her book Generation Dread: Finding Purpose in an Age of Climate Crisis (2022), Britt Wray writes that grief is a transformative force that can teach, change and heal us – it can revive us and strengthen our connection to and love for the vital things in life.

For decades, Macy and Johnstone have been organizing eco-emotion workshops called “Work that reconnects”. Based on experience, they say that when the feelings are unblocked, it releases energy. Time and time again, they have seen how sharing painful feelings with others energizes, nourishes and invigorates the participants – and brings to life humor and a sense of togetherness.

They say that when people open up to the flow of their emotional experiences, which can include despair, sadness, guilt, rage, and fear, they feel as if a burden has been lifted from their shoulders. When we dare to test the depth of our pain, we realize that it is not bottomless. When we allow a feeling to come and go, it reinforces our experience of a feeling lasting for a limited time and then passing. It does not continue forever or drown us.

However, one should not try to go through it alone. We all need some sort of support to face these feelings. If there’s more serious trauma in the background, professional help may also be needed.

According to Macy and Johnstone, when people get the chance to tell the truth about what they feel, perceive and know is happening to the world, something transformative occurs inside them. They experience a stronger determination to take action, and they feel a renewed joy of life. Pihkala, too, says that successfully processing grief leads to increased joy of life, gratitude, and energy. Who wouldn't want more of those?

How can we unblock our emotions?

Macy and Johnstone suggest that we begin by acknowledging that contemporary reality is painful to face, difficult to internalize, and confusing to live with. According to them, it is important for us to hear ourselves say aloud what we are feeling inside, and to put our concerns into words –to bring them into open view. Macy and Johnstone say they often hear the phrase, “I didn’t realize I felt so strongly until I heard myself say that".

So it is vital that we talk to others, and in a way we feel safe expressing our thoughts and feelings. It may happen with trusted friends, or in an eco-emotions workshop, or at a therapist's office.

Pihkala says that, on an emotional level, people need other people’s support and also empowering examples of people releasing emotions. For example, he mentions turning to peers’ experience stories as a form of support. Some of the places you can find them are books, podcasts, social media or the Ympäristöahdistus (“environmental anxiety”) website (in Finnish).

Pihkala also recommends putting ourselves into situations where we can get in touch with our environmental emotions. That could mean movies, exhibitions, other art experiences, walks in the forest, demonstrations, peer support groups, workshops or other events – in person or online.

In addition, different kinds of ceremonies and rituals, such as those for mourning loss, can offer important channels for releasing emotions. Examples of this could include mourning processions, places of mourning, laying grave candles or flowers on the site of a nearby forest that has been cut down, moments of silence, climate-themed religious services or creating memorials.

Pihkala also mentions the importance of slowness. If we want to start releasing our emotions, it is important to slow down enough to have time and space to face them. Perhaps we can shed some unnecessary burden or hassle from our lives and create a little more peace for ourselves. Even just a little bit.

In my next piece, I will present tips from experts for increasing hope, peace of mind, and resources in the age of the eco-crisis.

Päivi Antila

Sources:

Panu Pihkala: Päin helvettiä?: Ympäristöahdistus ja toivo (2017)

Joanna Macy & Chris Johnstone: Active Hope – How to Face the Mess We're in with Unexpected Resilience and Creative Power (2022)

Laura van Dernoot Lipsky: The Age of Overwhelm – Strategies for the Long Haul (2018)

Britt Wray: Generation Dread – Finding Purpose in an Age of Climate Crisis (2022)

i. Pihkala also writes, “When a person faces issues that threaten to question the solutions they’ve made in order to alleviate dissonance, emotions often come to the surface.” This explains the angry response some have towards messengers who try to awaken people to the seriousness of the environmental emergency.