Ei-niin-omavarainen Suomi

Olemme Suomessa tottuneet ajattelemaan, että olemme verrattain omavaraisia ruoan tuotannon suhteen, eivätkä maailman ruokakriisit pahemmin meitä kosketa. Ilmastokriisistäkään ei täällä kannata olla kovin huolissaan, sillä jos jotain, niin se vain parantaa kasvuolosuhteita ja suomalaisen maatalouden tuottavuutta. Suomalainen omavaraisuus on kuitenkin lähemmin tarkasteltuna illuusio.

Koronakriisi on paljastanut pienen osan suomalaisen ruokajärjestelmän haavoittuvuudesta. Maataloutemme on äärimmäisen riippuvainen ulkomaisesta sesonkityövoimasta ja maa- ja metsätalousministeriö varoittelee, että marjasato uhkaa jäädä 20-30 % pienemmäksi, jos ulkomaista työvoimaa ei ole saatavilla. Ukrainalaisilla kausityöntekilöillä on ollut vaikeuksia saada lupaa lähteä koronarajoitusten takia kotimaastaan ja syrjäseutujen maatilat eivät maanviljelijöiden mukaan houkuttele kaupungeissa asuvia suomalaisia.

Suomalainen ruokajärjestelmä on heikolla perustalla. Työvoiman saatavuus ei nimittäin ole sen ainoa haavoittuvuus. Ruokajärjestelmämme on rakenteellisessa kriisissä, jota kriisiapupaketit eivät voi pelastaa.

Tehotuotanto on ongelmien juuri maataloudessa. Se paitsi lisää moninaisten infektiosairauksien esiintyvyyttä tehomaatalouden syrjäyttäessä luonnonekosysteemejä ja saattaessa ihmisiä villien ja kesytettyjen eläimien kanssa kontaktiin, köyhdyttää myös maaperää niin rajusti, että keinolannoitepumppaus on välttämätöntä vakavasti sairaan maatalouden elinmahdollisuuksien ylläpitämiseksi. Keinolannoitteet tulevat suomalaisille maatiloille ulkomailta, aivan kuten torjunta-aineet ja maatalouskoneiden käyttämät fossiiliset polttoaineetkin. Brasilian metsäpalojen jälkeen on julkisessa keskustelussa esiintynyt puheenvuoroja tuontisoijasta luopumisen puolesta, mutta sitä käytetään edelleen eläinten rehuna sen halpuuden ja ravintoarvojen vuoksi. Jos suomalaisilla maatiloilla käytettävien ulkomailta tulevien tuotantopanosten markkinoissa on häiriö, sen seuraukset näkyvät lautasellamme.

Tehotuotannon vaatimukset aiheuttavat myös valtavia paineita maatiloilla, jotka näkyvät maanviljelijöiden uupumisena ja eläinten hyvinvoinnin kärsimisenä. Maataloustuotteiden markkinat ovat epävarmat, sillä niitä hallitsevat muutamat ruokatalot ja maanviljelijän saama korvaus on pieni. Tässä valossa ruoan halpuutuskampanjat näyttävät huolestuttavilta. Kun yhä useampi maatila laittaa ovensa pysyvästi säppiin, huoltovarmuutemme heikkenee entisestään.

Tarvitsemme kokonaisvaltaista maatalouden käytänteiden remonttia. Monimuotoinen pienviljely, kuten kumppanuus- ja kotivaraviljely, on tehomaataloutta vastustuskykyisempi työvoiman saatavuuden rajoituksia, markkinahintojen ja sääolosuhteiden vaihtelua kohtaan. Se ei tarvitse suurta määrää työvoimaa kerrallaan eri lajien satokauden asettuessa pidemmälle aikajanalle, eikä ole niin haavoittuvainen yksittäisen viljelykasvin sadon epäonnistuessa tai kysynnän muuttuessa. Monimuotoisuus tarjoaa sopeutumiskykyä muuttuviin olosuhteisiin, mistä on erityisesti hyötyä ilmastokriisin edetessä. Regeneratiivinen viljely on vastaus Suomen ruokaturvan haasteisiin muuttuvassa maailmassa.

Kestävämmän ruokajärjestelmän hinta on se, että suurempi osa väestöstä osallistuu alkutuotantoon. Hinta vaikuttaa kohtuulliselta, sillä ekologiseen jälleenrakennukseen osallistuminen voi tuoda nyky-yhteiskunnassa kadonnutta työn merkityksellisyyttä takaisin.