Kesäkapinallisen runo
Maailma palaa ja aurinko paistaa
Hellii kovan työn raatajia, hetken vapaina kulkevia
Minä istun tiellä
Kukapa tahtoisi olla siellä
Tärisevin käsin pidellä kylttiä
Mutta sydän on niin täynnä
Niin monena aamuna heräsin tuskaan, tavallisen arjen mahdottomuuteen
Viimeinkin pääsin tänne, ohikulkijat huutelee
Ne ei tiedä minusta mitään, ei pelosta, ei tuskasta
Vaikka voisin maata rannalla, kulkea metsässä, itkeä auringonnousussa onnesta
En silti voisi, koska lopulta ilon takana on vain ajatus siitä
Kaikesta häviävästä ja että minäkin olen vain osa sitä
Niinhän ne sanoo, söin karkkia, pidin jalassa kenkiä ja olin paha
Mikä minä olen mitään mihinkään sanomaan
Mutta kun en osaa muutakaan, ei minun pitäisi olla missään muuallakaan
Minut on varmaan luotu tänne
Niin oikealta se tuntuu, kun aamu kadulle sarastaa, menen tuskin nukutun yön jälkeen töihin ja minua väsyttää
Ne raapii pintaa, mutta koskaan ei löydä sitä, mitä minulla on sydämessä
Koko maailman elämä
Ei setelit hengitä, en kuule niiden ääntä
Eikä se minua saa järkkymään, ettei minusta pidettykään
Ei sitä jäänyt miettimään floridanhyljekään
Joka sukupuuttoon kuoli
Vaan unohtunee se puoli
Kun kiivetään kilpaa tikkaita kultaisia, kirjoitetaan historiankirjaan, kuka korkeimmalle pääsikään ja kauneimmin sen kuvasi
Silmät on auki, näkee jalat lahonneet
Tietää, ketkä oikeasti historiaan jää
Jos heillä vielä ylettää pinnan päälle pää
Kun meidät on kannettu, teen sydämen bussin ikkunaan
Sillä vaikka kaikki on niin paljon
Lopulta olen vain täynnä rakkautta