Mistä toivoa, mielenrauhaa ja elämäniloa kriisien keskellä? Osa 1/2 / How to find hope, peace of mind and joy of life in the midst of crises? Part 1/2

(In English below)

Elämme aikaa, jossa ilmastokriisi, laajempi ekologinen kriisi ja monikriisi varjostavat arkeamme. Synkkenevien uutisten edessä meillä kaikilla voi olla haasteita jaksamisen kanssa. Mistä siis toivoa ja toimintakykyä?

Edellisessä kirjoituksessani käsittelin tunteiden merkitystä ekologisen kriisin ratkaisemisessa. Tähän kirjoitukseen kokosin asiaa tuntevilta kirjoittajilta vinkkejä ja näkökulmia, joista voi saada toivoa, mielenrauhaa ja voimavaroja eskaloituvien kriisien aikakaudella.

Käytin lähteinä kolmea teosta: Panu Pihkalan Päin helvettiä?: Ympäristöahdistus ja toivo (2017), Joanna Macyn ja Chris Johnstonen  Active hope: How to face the mess we’re in with unexpected resilience and creative power (2012/2022) ja Thich Nhat Hanhin Zen and the art of saving the planet (2021). Panu Pihkala on Suomessa uraa uurtanut ja kansainvälisesti tunnettu ympäristötunteiden tutkija. Joanna Macy on ekofilosofi ja arvostettu ympäristötunnetyön edelläkävijä, ja Chris Johnstone on lääkäri ja resilienssikouluttaja. Thich Nhat Hanh puolestaan on vietnamilainen buddhalaismunkki, joka toimi rauhan puolesta Vietnamin sodassa ja joka karkotettiin sen vuoksi kotimaastaan. Hänet tunnetaan lännessä”mindfulnessin isänä” ja osallistuvan buddhalaisuuden innoittajana.

Voit poimia itsellesi sellaiset vinkit, jotka puhuttelevat sinua, ja jättää huomiotta ne, jotka eivät sinulle toimi.

1. Kahden tason näkökyky

Panu Pihkala sanoo, että toivon löytäminen ja ylläpitäminen vaatii erityistä taitoa, jota hän kutsuu kahden tason näkökyvyksi. Tällä hän tarkoittaa harjoitettavaa taitoa huomata, että maailmassa tapahtuu koko ajan valtavan paljon sekä hyvää että pahaa. Voimme vaikuttaa siihen, kuinka paljon keskitymme kumpaankin niistä.

”Yleiset tunnetilamme voivat vääristyä kumpaan suuntaan tahansa, ylioptimismiin tai lannistavaan masennukseen”, Pihkala kirjoittaa. Kun suljemme toisen silmän, näemme epätoivon lähteitä, ja kun suljemme toisen, näemme toivon lähteitä. Toisella silmällä saatamme nähdä, kuinka luonnon monimuotoisuus vähenee rajusti ja ihmiset kärsivät äärisääkatastrofeista ympäri maailmaa. Samaan aikaan toisella silmällä voimme nähdä, että yhä useammat ihmiset nousevat vastustamaan tuhokehitystä ja työskentelevät asioiden parantamisen parissa. On tärkeää nähdä molemmilla silmillä.

Julkisessa keskustelussa korostuvat usein negatiiviset asiat ja ”huonojen uutisten kulttuuri”, joka helposti lamaannuttaa ihmistä. Pihkala korostaa kriittistä medialukutaitoa ja sen tiedostamista, että uutiset ovat lähtökohtaisesti huonoja uutisia. Maailmassa tehdään koko ajan myös valtavasti hyvää, mikä ei näy uutisissa. Tämän vuoksi onkin tarpeellista harjoittaa erityisesti hyvien asioiden näkökykyä, jotta havaitsemme myös toivon merkkejä paremmin.

2. Yksittäisten tekojen näkeminen osana suurempaa aaltoa

Joskus voi tuntua, että millään, mitä yksi pieni ihminen tekee, ei voi olla merkitystä. Olo voi tuntua voimattomalta ja avuttomalta: ”kannattaako edes yrittää tehdä mitään, kun ei se kuitenkaan muuta mitään?” Joanna Macy ja Chris Johnstone kehottavat tarkastelemaan, miten suurempi muutos ilmaisee itseään yksittäisen teon kautta. Jos katsoo pelkästään jotakin yksittäistä tekoa erillisenä, on helppo vähätellä sitä ajattelemalla, ettei se muuta mitään. Jos katsoo laajemmalla perspektiivillä, kuva näyttää kuitenkin toiselta. Sen sijaan, että ajattelisi ”tuolla ei ole mitään merkitystä”, voi ajatella ”mihin suurempaan muutokseen se osallistuu?”.

Pienetkin pisarat ovat osa suurta aaltoa. Miljoonat ihmiset ympäri maailmaa tekevät tekoja paremman maailman luomiseksi. Inspiroivat ideat, näkemykset, teot ja käytännöt tarttuvat ja leviävät heijastusvaikutuksena. Jokaisen pienen teon ei tarvitse luoda valtavaa näkyvää lopputulosta, kun ymmärrämme, ettemme voi suoraan nähdä ja tietää kaikkia vaikutuksia, joita toiminnallamme on. Suuri muutoksen aalto on käynnissä, sitä on vain vaikea nähdä, kun elää sen keskellä.

Media ei raportoi erityisen innokkaasti näistä kehityskuluista. Uutismedian huomio keskittyy yleensä äkillisiin yksittäisiin tapahtumiin, ei niinkään vähittäisiin kulttuurisiin muutoksiin. Näihin kehityskulkuihin voi kuitenkin tietoisesti alkaa kiinnittää huomiota, ja tällöin toivoa alkaa nähdä kaikkialla ympärillään. Kirjailija Paul Hawken on nimittänyt tätä ”kaikkien aikojen suurimmaksi yhteiskunnalliseksi liikkeeksi” ja arvioinut, että maailmassa on jo yli miljoona organisaatiota, jotka työskentelevät ekologisesti kestävämmän ja sosiaalisesti oikeudenmukaisemman maailman eteen.

3. Aikamme kolme kertomusta

Macy ja Johnstone kirjoittavat aikamme kolmesta suuresta kertomuksesta, jotka on hyvä tunnistaa. Tarinat, joita kerromme itsellemme, toimivat ikään kuin linssinä, jonka läpi näemme maailman ja sen tapahtumat. Tiedostimme niitä tai emme, nämä tarinat vaikuttavat siihen, miten reagoimme aikamme globaaleihin kriiseihin.

Ensimmäistä niistä Macy ja Johnstone nimittävät Business as usualiksi eli ”normaalia bisnestä” tai ”kaikki voi jatkua kuten ennenkin”. Tämä tarina on voimakas teollistuneissa yhteiskunnissa ja se uskottelee, että asiat ovat ihan hyvin ja voimme jatkaa toimimista samaan tapaan kuin ennenkin. Business as usualin mukaan talouskasvu ja ylikulutus tarkoittavat sitä, että asiat ovat hyvin, ja niiden aiheuttamalla vahingolla ei ole merkitystä.

Toista tarinaa he kutsuvat nimellä The great unravelling eli ’suuri hajoaminen’. Se viittaa siihen eskaloituvaan ahdinkoon, jota business as usual aiheuttaa: heikkeneviin ja romahtaviin ekologisiin ja sosiaalisiin järjestelmiin, joista elämämme on riippuvainen. Näiden toisiaan pahentavien kehityskulkujen ajatteleminen on pelottavaa ja voi aiheuttaa epätoivoa ja ahdistusta. Niistä on kuitenkin tarpeen puhua, jotta pystymme kohtaamaan ne.

Kolmatta kertomusta Macy ja Johnstone nimittävät ilmaisulla The great turning, eli ”suuri käänne” tai ”suuri muutos”. Kaikkialla maailmassa on yhä enemmän ihmisiä, jotka kääntävät kelkkaansa pois vahinkoa aiheuttavasta toiminnasta ja kohti toimintoja, jotka tukevat elämän kukoistamista. Sitä voi kutsua myös ekologiseksi vallankumoukseksi tai kestävyysvallankumoukseksi, mutta heidän mukaansa suuri ja hidas muutos tuhoontuomitusta teollisen kasvun taloudesta kohti elämää ylläpitävää yhteiskuntaa on tapahtumassa. Kun alkaa kiinnittää siihen huomiota, merkkejä siitä voi löytää kaikkialta.

4. Aktiivinen toivo

Macy ja Johnstone kirjoittavat kirjassaan aktiivisesta toivosta: heille toivo ei ole jotain mitä omistetaan passiivisesti vaan jotain mitä eletään todeksi. Passiivinen toivo on toiveikkuutta, että kaikki tulee todennäköisesti menemään hyvin. Kuitenkin jos tilanne näyttää huonolta, toiveikasta tilannetta tarvitseva jää jumiin odottelemaan, että joku ulkopuolinen toimija tulee pelastamaan. Aktiivinen toivo on vaikeiden tosiasioiden tunnustamista ja toivon luomista toiminnan kautta. Alamme aktiivisesti ottaa osaa prosessiin kohti parempaa tulevaisuutta.

Aktiivisessa toivossa emme jää odottamaan, että onnistuminen on varmaa, ennen kuin alamme toimia. Emme hylkää toivoa, vaikka tilanne näyttäisi pahalta tai todennäköisyydet olisivat huonot. Sen sijaan keskitymme siihen, millaista tulevaisuutta haluamme ja otamme määrätietoisia askelia siihen suuntaan. Macy ja Johnstone kehottavatkin keskittymään prosessiin eikä lopputulokseen. Ei kannata ajatella ”tapahtuuko se?” vaan ”mitä sellaisia askelia voimme ottaa, jotka auttavat sitä tapahtumaan?”.

Panu Pihkala puolestaan siteeraa Tšekin entistä presidenttiä ja kirjailijaa Václav Havelia: ”Toivo ei lopulta ole varmuutta siitä, että jokin asia onnistuu, vaan vakuuttuneisuutta siitä, että asioilla on merkitys riippumatta siitä, miten käy.”

5. Yllättävät muutokset ja kehityskulut

Macy ja Johnstone kirjoittavat, että jos tarkastelemme muutosta asiana, joka etenee tasaista tahtia, saatamme lannistua. Tähän mennessä tapahtunut hidas edistys ei tarkoita, että asiat etenisivät yhtä hitaasti myös jatkossa.

Jos katsotaan historiaa, voidaan nähdä esimerkkejä siitä, että joskus asiat tuntuvat junnaavan paikoillaan, kunnes ne yhtäkkiä keikahtavat äkillisesti. Esimerkiksi Berliinin muurin murtuminen ja Neuvostoliiton hajoaminen yllättivät ihmiset.

Panu Pihkala kirjoittaa: ”Asiat, joita oli vuosikymmeniä salaa toivottu epätoivon ja toivon kiertokulussa, yhtäkkiä toteutuivat radikaalin toivon mukaisesti.” Puhutaan niin sanotuista sosiaalisista keikahduspisteistä. Kun esimerkiksi jokin kriittinen massa ihmisiä alkaa uskoa, että muutos on mahdollinen, asiat yhtäkkiä keikahtavat voimallisesti eteenpäin. Aparheidia vastustanut aktivisti, Etelä-Afrikan presidentti Nelson Mandela on sanonut: ”Asia vaikuttaa aina mahdottomalta ennen kuin se on tehty”.

6. Surun käsittely

Panu Pihkala kirjoittaa ympäristösuruun uskaltautumisesta. Ihmiset ja kulttuurit, jotka eivät suostu suruun, ajautuvat ongelmiin. Surun pakeneminen vain pitkittää kärsimystä ja sen tukahduttaminen voi ajaa monimutkaisempiin ongelmiin, riippuvuuksiin, tunteiden lamaantumiseen ja emotionaalisen tyhjyyden kokemukseen.

Kivun ja surun käsittely auttaa pois apatiasta. A-patia tarkoittaa ei-kipua. Kun emme tunne kipua, emme tunne paljoa muutakaan. On kuin päällemme olisi laskettu turruttava verho. Kun suru vapautetaan sen alta, sieltä vapautuu myös muita tunteita kuten iloa, rakkautta ja intohimoa.

Tunteiden välttelyyn tottuneessa kulttuurissa surun kohtaaminen voi olla yksilölle pelottavaa, joten olisikin tärkeää, että ihmisille on tarjolla tukea ja tiloja ympäristösurun tuntemiseen. Suru on sekä yksilöllinen että yhteisöllinen asia. Yksilön on vaikea käydä tervehdyttäviä suruprosesseja, jos niille ei anneta tilaa yhteisössä.

Ympäristön tuhoamiseen liittyvä suru on kulttuurissamme melko vaiettu kokemus, jolle ei oikein suoda tilaa ja jota saatetaan väheksyä. Voidaan puhua äänioikeudettomasta surusta. Pihkalan mukaan suru voi olla puhdistava kokemus, mutta tämä edellyttää sekä yksilöllistä uskaltautumista että yhteisöllistä prosessia, jossa äänioikeudeton suru murretaan esiin. Suru on tunne, joka kaipaa tulla nähdyksi ja hyväksytyksi voidakseen parantua. On tärkeää luoda tiloja surun tuntemiselle ja siitä puhumiselle, surun jakamiselle yhdessä muiden kanssa. Vertaistuki on voimallinen keino murtautua ympäristösurua ympäröivän vaikenemisen muurin läpi.

Suru on parantava ja transformatiivinen prosessi, joka voi vahvistaa elämäniloa. Surun käsittely yhdessä toisten kanssa esimerkiksi ympäristötunnetyöpajassa voi keventää oloa, tuoda lisää elämänilon, rakkauden, yhteenkuuluvuuden ja voimaantumisen tunteita elämään. Esimerkiksi Ympäristötunteet-projekti ja Elokapina järjestävät ympäristötunnetyöpajoja, mutta tunteista voi puhua kenen tahansa turvallisten ihmisten kanssa. Muutamia muita vinkkejä ympäristösurun käsittelyyn löydät edellisestä kirjoituksestani.

7. Luonto

Panu Pihkala kirjoittaa, että ihmisellä on sisäänrakennettu tarve olla yhteydessä muuhun luontoon. Luonto on kotimme ja me olemme osa luontoa. Ihmisen irrottaminen luonnosta on keinotekoista ja tekee väkivaltaa ihmisen sisäistä luontoa kohtaan.

Ajan viettäminen luonnossa auttaa: se virkistää, virvoittaa, lohduttaa. Se myös tutkitusti parantaa ja lisää hyvinvointia. Esimerkiksi tutkimusten mukaan sairaalassa potilaat toipuvat nopeammin jos huoneessa on ikkunoita luontoon.

Luonnonympäristöt hoitavat ihmistä. Luontoyhteyden vahvistuminen tarjoaa monenlaista hyvää, auttaa tunteiden käsittelyssä ja vahvistaa resilienssiä ja iloa. Ihminen voi löytää suurempaa yhteyttä paitsi itseensä ja muuhun luontoon myös toisiin ihmisiin. Pihkala kirjoittaa ekoterapeuttisesta ajatuksesta, että luontoyhteys toimii vahvistavasti kahteen suuntaan: Kun tulet luonnon hoitamaksi, haluat hoitaa myös luontoa. Ja kun hoidat luontoa, hoidat samalla myös itseäsi.

Macy ja Johnstone puolestaan kirjoittavat, että vahvistamalla tunneyhteyttämme maailmaan laajennamme niiden suhteiden verkostoa, jotka ravitsevat meitä ja suojelevat meitä loppuunpalamiselta.

8. Kiitollisuus

Macy ja Johnstone sanovat, että kun harjoitamme kiitollisuutta, olemme enemmän läsnä sille ihmeelle, joka on elossa oleminen tässä hämmästyttävässä maailmassa. Kiitollisuus on kuin lihas, jota voi vahvistaa harjoittelemalla, ja tämä harjoittelu tutkitusti lisää onnellisuuden tunteita ja tyytyväisyyttä elämään.

Kiitollisuus ei missään nimessä ole jotain, mitä voi väkisin pakottaa (”olisit nyt kiitollinen!”). Se on kuitenkin jotain, mitä voi lisätä elämäänsä erinäisin tekniikoin. Kiitollisuusharjoitus ei pelkästään lisää hyvää oloa elämäämme pitkällä aikavälillä, vaan usein vaikutuksen voi tuntea myös välittömästi.

Yksi harjoittelukeino on pitää kiitollisuuspäiväkirjaa. Macy ja Johnstone kehottavat kysymään vaikka illalla ennen nukkumaanmenoa itseltään esimerkiksi ”keille olen kiitollinen?” tai ”mitä sellaista tänään tapahtui, mikä ilahduttaa minua?” ja kirjoittamaan vastaukset ylös. Vaikka kolme pientä asiaa riittää, kuten keskustelu ystävän kanssa, linnun lentämisen katselu tai tyytyväisyys, kun on saanut jonkin tehtävän valmiiksi. Tämä vahvistaa kykyämme kiinnittää huomiota iloa tuottaviin hetkiin, olla läsnä ja tuntea ihmetystä elävän maailman kauneuden edessä.

Macyn ja Johnstonen mukaan kiitollisuus myös lisää luottamusta ja vahvistaa tuen verkostoja. Kun tunnistamme hetkiä, jolloin olemme saaneet tukea muilta, haluamme todennäköisesti myös auttaa ja tehdä palveluksia muille. Vastavuoroisuus vahvistaa siteitämme ja lisää turvallisuudentunnettamme.

He esittävät, että kiitollisuus on myös vastalääke konsumerismiin eli ylikulutuskeskeiseen ajattelumalliin. Kiitollisuus siirtää huomion siitä, mitä meiltä puuttuu, kaikkeen siihen, mitä meillä on. Se lisää tyytyväisyyden ja onnellisuuden tunteita ja suojelee siten epävarmuuden ja riittämättömyyden tunteilta, jotka ajavat kuluttamisen kierteeseen.

9. Hyvän tekeminen

Panu Pihkalan mukaan ihmisissä on synnynnäinen halu tehdä hyvää. On tärkeää päästä toteuttamaan tätä sisäistä halua.

Macy ja Johnstone kirjoittavat seuraavasti: ”Mikä auttaa meitä kohtaamaan tämän sotkun, jossa olemme, ja ottamaan osaa suureen käänteeseen, on ymmärrys, että jokaisella meistä on jotain hyvin arvokasta tarjottavanaan, ainutkertainen roolinsa tässä prosessissa. Kun vastaamme haasteeseen ja vedämme roolimme upeasti, me löydämme jotain, mikä samaan aikaan rikastuttaa elämäämme ja tekee osansa maailman paranemisprosessissa.”

Buddhalaismunkki Thich Nhat Hanh kirjoittaa, että kärsimyksen määrä maailmassa voi tuntua lamaannuttavalta. Me haluaisimme tehdä jotain kärsimyksen vähentämiseksi, mutta tuntuu, ettei ole paljoakaan, mitä yksi pieni ihminen voi tehdä. Hänen mukaansa meidän täytyy kuitenkin tehdä jotain asioiden hyväksi, jotta pysymme kasassa henkisesti. Murenemme mentaalisesti, jos emme voi tehdä edes jotain.

Hän sanoo, että kun sinulla on jokin pyrkimys, tavoite tai halu, jolle omistautua, ”se saa sinun silmäsi loistamaan kirkkaammin, hymysi kaunistumaan ja askeleesi vakaammiksi”. Tällainen pyrkimys ravitsee ja antaa energiaa. Se on voimallinen vasta-aine epätoivolle.

10. Yhteisö yhteisö yhteisö!

”Mitä hyvänsä aiotkin tehdä tässä suuressa muutosvaiheessa, älä edes kuvittele tekeväsi sitä yksin”,  kirjoittavat Joanna Macy ja Chris Johnstone. Samaa korostavat myös Pihkala ja Thich Nhat Hanh – yhteisö on ehkä vinkeistä kaikkein tärkein. Nämä ongelmat ovat niin suuria, että yksin niitä ei jaksa kukaan ja yhdessä toimiminen on välttämätöntä. Riittävän turvalliset ryhmät ovat tärkeitä ympäristöahdistuksesta keskustelemiseen. Samalla jo pelkkä ryhmään kuuluminen lisää Pihkalan mukaan hyvinvointia ja elämän nautintoa.

Macyn ja Johstonen mukaan sellaisen yhteisön löytäminen, jossa voi tuntea olevansa kotonaan, ei välttämättä ole helppoa eikä tapahdu hetkessä. Voi kestää jonkin aikaa, että luottamus rakentuu ja olo alkaa tuntua kotoisalta.

Active hope -kirjassa Ian-niminen henkilö kuvailee kokemustaan paikkansa löytämisestä eräässä ryhmässä: ”Löysin paikan, jossa pystyin antamaan jotain vain tulemalla paikalle ja osoittamalla huolenpitoa muille, jotka tulivat paikalle. Vähitellen löysin ääneni ryhmässä. Tunsin olevani hyvin tuettu; oli kuin olisi löytänyt ravitsevaa maaperää, josta kasvaa.”

Thich Nhat Hanh kirjoittaa, että vaikka tuntuu, että yksin emme voi tehdä paljoa, yhteisön kanssa voimme tehdä jotain. Terve, myötätuntoinen ja tasa-arvoinen yhteisö on hänen mukaansa myös rauhan saareke, turvapaikka. Se on vastarintaa väkivallalle, vihalle ja epätoivolle. Yhteisö tukee, ravitsee ja kannattelee meitä.

Hänen mukaansa kun meillä on pyrkimys ja meillä on yhteisö, meillä on jo rauhaa. On kuin nousisi junan kyytiin, ei tarvitse enää juosta – juna vie kyllä oikeaan suuntaan. Yhteisö ja tarkoitus kannattelevat meitä ja antavat mielenrauhaa.

Syvemmälle näihin ja muihin toivon lähteisiin pääset lukemalla edellä mainitut teokset. Seuraavassa osassa esittelen vielä 9 vinkkiä lisää. Pidetään huolta!

Päivi Antila

How to find hope, peace of mind and joy of life in the midst of crises? Part 1/2

We live in a time where the climate crisis, the wider ecological crisis and the polycrisis overshadow our everyday life. In the face of ever-gloomier news, anyone can have challenges coping. So where can we find hope and the energy to go on?

In my previous blog post, I discussed the significance of emotions in solving the environmental crisis. This time, I have compiled tips and perspectives from knowledgeable writers to provide hope, peace of mind and resources in an era of escalating crises.

I used three sources: Panu Pihkala's Päin helvettiä?: Ympäristöahdistus ja toivo (2017) (“Going to Hell?: Environmental Anxiety and Hope”), Joanna Macy and Chris Johnstone's Active Hope: How to Face the Mess We're in with Unexpected Resilience and Creative Power (2012/2022) and Thich Nhat Hanh's Zen and the Art of Saving the Planet (2021).

Panu Pihkala has been a trailblazer in Finland in the field of environmental feelings and has also gained international renown. Joanna Macy is an ecophilosopher and a respected pioneer of working with eco-emotions, and Chris Johnstone is a doctor and resilience trainer. Thich Nhat Hanh is a Vietnamese Buddhist monk who worked for peace during the Vietnam War and was exiled from his home country as a result. He is known in the West as the “father of mindfulness” and an inspiration for engaged Buddhism.

Out of this list of tips, you can take what works for you and leave what doesn’t.

1. Binocular vision

Panu Pihkala says that finding and maintaining hope requires a special skill, which he calls binocular vision. By this, he means the skill of noticing that there are immense amounts of good and bad constantly happening in the world. We can choose how much we focus on each of them.

“Our general emotional states can be distorted in either direction, into over-optimism or disheartening depression,” Pihkala writes. When we close one eye, we see sources of despair, and when we close the other, we see sources of hope. With one eye, we may see biodiversity drastically declining and people suffering from extreme weather disasters around the world. At the same time, with the other eye, we can see that more and more people are rising up against the destruction and working to improve things. It is important to see with both eyes.

Negative things and the “culture of bad news” often dominate public discussion, which can easily paralyze people. Pihkala emphasizes critical media literacy and the awareness that, by default, most news is bad news. Meanwhile, there is also an enormous amount of good being done in the world all the time, but it doesn’t make the news. For this reason, it is necessary to exercise our ability to notice the good, so that we also better perceive signs of hope.

2. Seeing individual actions as part of a larger wave

Sometimes it might feel as if nothing one small person does makes a difference. You might feel powerless and helpless: “Is it even worth trying if it doesn't change anything?” Joanna Macy and Chris Johnstone urge us to look at how a grander change expresses itself through an individual action. If you look at a single act by itself, it’s easy to dismiss it by thinking that it doesn't change anything. If you engage a wider perspective, the picture looks different. Instead of telling ourselves, “That won’t do much,” we can think, “What larger change is it part of?”

Even small drops contribute to a big wave. Millions of people around the world are taking action to create a better world. Inspiring ideas, views, actions and practices catch on and spread in a ripple effect. Every small action does not have to create a huge visible result if we understand that we cannot directly observe and know all the effects of our actions. A great wave of change is underway; it’s just hard to see it when you are living in the middle of it.

The media isn’t particularly enthusiastic about reporting on these developments. The news media usually focuses its attention on sudden individual events rather than gradual cultural changes. However, you can begin to pay conscious attention to these developments, and then you will begin to see hope all around you. Author Paul Hawken has called this “the largest social movement in history.” He estimates that there are already more than a million organizations around the world working towards ecological sustainability and social justice.

3. Three stories of our time

Macy and Johnstone write about three great narratives of our time that are useful to recognize. The stories we tell ourselves act as a lens on the world and its events. Whether we are aware of them or not, these stories influence how we respond to the global crises of our time.

The first narrative, which Macy and Johnstone call Business as Usual, means “everything can continue as before”. This story is powerful in industrialized societies, and it makes us believe that things are just fine as they are and we can go on doing things the same way. According to Business as Usual, economic growth and consumption mean that everything is OK, and the damage they cause is irrelevant.

They call the second story the Great Unraveling. It refers to the increasing distress caused by Business as Usual: the weakening, collapsing ecological and social systems on which our lives depend. It is scary to think about their escalating combined negative effects, and it can cause despair and anxiety. However, we still have to talk about them so that we can face them.

Macy and Johnstone call the third story the Great Turning. All over the world, people are increasingly turning away from harmful activities and towards activities that support the thriving of life. It can also be called the ecological revolution or the sustainability revolution, but according to Macy and Johnstone, an extensive, slow change from a doomed industrial growth economy towards a life-sustaining society is taking place. When you start paying attention to it, you can see signs of it everywhere.

4. Active hope

In their book, Macy and Johnstone write about active hope: for them, hope is not something we possess passively, but rather something we do. Passive hope is wishful thinking that everything will probably go well. However, if things look bad, the person in need of a hopeful situation will be stuck waiting for some external force to come to the rescue. Active hope is acknowledging difficult facts and creating hope through action. We begin to participate actively in the process that leads towards a better future.

In active hope, we don't stop and wait until success is guaranteed before we act. We don't abandon hope, even if the situation looks grim or the odds are bad. Instead, we focus on what kind of future we want and take conscious steps in that direction. Macy and Johnstone urge us to focus on the process and not the end result. We shouldn’t think, “Will it happen?” but instead, “What steps can we take to help it happen?”

Panu Pihkala quotes the former president of the Czech Republic, writer Václav Havel: “Hope is not the conviction that something will turn out well, but the certainty that something makes sense, regardless of how it turns out.”

5. Discontinuous changes

Macy and Johnstone write that if we view change as something that proceeds at a steady pace, we may become discouraged. While progress may have been slow so far, that doesn’t mean it will be just as slow in the future.

History provides examples of how sometimes things can seem to be plodding along until they suddenly reach a tipping point. The fall of the Berlin Wall and the collapse of the Soviet Union surprised people at the time.

Panu Pihkala writes, “Things that people had hoped for, in a decades-long cycle of despair and hope, suddenly came true in a realisation of radical hope.” This is what is referred to as social tipping points. When, for example, a critical mass of people begins to believe that change is possible, things suddenly move forward at pace. South African President Nelson Mandela, an activist who opposed apartheid, once said: “It always seems impossible until it is done.”

6. Dealing with grief

Panu Pihkala writes about daring to venture into environmental grief. People and cultures that don’t allow themselves to feel grief run into problems. Avoiding grief only prolongs the suffering, and suppressing it can lead to more complex problems, addictions, an inability to feel emotions, and an experience of emotional emptiness.

Dealing with pain and grief helps us move through apathy. A-pathy means “no pain”. If we don't feel pain, we don't feel much else. It's like a veil of numbness has been placed over us. When the veil is raised on sorrow, other emotions are also released, such as joy, love and passion.

In a culture accustomed to avoiding emotions, facing your grief can be scary, so it would be important for people to have support and spaces to feel environmental grief. Grief is both individual and communal. It is difficult for an individual to go through a healthy grief process if there is no space for it in the community.

In our culture, the grief caused by environmental destruction is a rather muted experience; it is not really given space, and people may be dismissive of it. This is what is called disenfranchised grief. According to Pihkala, grief can be a cleansing experience, but this requires both individual courage and a communal process of making space for disenfranchised grief. In order to heal, grief needs to be seen and accepted. It is important to create spaces for feeling grief and talking about it – sharing it with others. Peer support is a powerful way to break through the wall of silence surrounding environmental grief.

Grief is a healing and transformative process that can strengthen the joy of life. Processing grief together with others, for example in an environmental emotions workshop, can unburden you, bring more feelings of joy, love, togetherness and empowerment into your life. For example the Ympäristötunteet (“environmental emotions”) project and Elokapina organize environmental emotions workshops, but you can talk about your feelings with anyone you consider safe. You can find some other tips for dealing with environmental grief in my previous post.

7. Nature

Panu Pihkala writes that humans have a built-in need to connect with nature. Nature is our home and we are part of nature. It is artificial to separate people and nature; it is violent towards the nature inside us.

Spending time in nature helps: it refreshes, invigorates, comforts. It is also scientifically proven to improve and increase well-being. For example, according to studies, hospital patients recover faster if they can see nature from the window.

Natural environments nurture people. A stronger connection with nature offers many benefits, helps us deal with emotions and increases resilience and joy. You can find a greater connection not only with yourself and the rest of nature, but also with other people. Pihkala writes about the ecotherapeutic idea that the connection with nature works in both directions: When you are cared for by nature, you want to care for nature as well. And when you take care of nature, you are also taking care of yourself.

Macy and Johnstone, for their part, write that by strengthening our emotional connection to the world, we expand the network of relationships that nourish us and protect us from burnout.

8. Gratitude

Macy and Johnstone say that when we practice gratitude, we are more present to the wonder of being alive in this amazing world. Gratitude is like a muscle that can be strengthened, and exercising it has been scientifically proven to increase feelings of happiness and satisfaction with life.

Gratitude is by no means something that can be forced (“You should be grateful!”). However, it is something that you can increase in your life through various techniques. Practicing gratitude creates more well-being in our lives in the long term, but often the effect can also be felt immediately.

One way to practice is to keep a gratitude journal. Macy and Johnstone recommend asking yourself before going to bed at night, for example, “To whom am I grateful?” or “What happened today that I’m glad about?” and write down the answers. It could be just three small things, such as a conversation with a friend, watching a bird fly, or the satisfaction of completing a task. This strengthens our ability to pay attention to joyful moments, to be present and to feel wonder at the beauty of the living world.

According to Macy and Johnstone, gratitude also increases trust and strengthens networks of support. When we recognize moments when we have received support from others, we are likely to also want to help others and do favors for them. Reciprocity strengthens our bonds and increases our sense of security.

They propose that gratitude is also an antidote to consumerism, the culture of overconsumption. Gratitude shifts the focus from what we lack to everything we have. It increases feelings of satisfaction and happiness, protecting us against feelings of insecurity and inadequacy that drive a vicious cycle of consumption.

9. Doing good

According to Panu Pihkala, people have an innate desire to do good. It is important to find ways to actualize this.

Macy and Johnstone write: “What helps us face this mess we're in and take part in the Great Turning is the knowledge that each of us has something of great value to offer, a priceless role to play. In rising to the challenge of playing our best role, we discover something precious that both enriches our lives and adds to the healing of our world.”

Buddhist monk Thich Nhat Hanh writes that the amount of suffering in the world can seem overwhelming. We would like to do something to reduce the suffering, but it seems that there is not much one person can do. He believes we have to do something in order to cope. Otherwise we fall apart.

He says that when you have an aspiration to devote yourself to, “your eyes shine brighter and your smile is more beautiful and your steps become more firm.” The aspiration nourishes you and gives you energy. It is a powerful antidote to despair.

10. Community, community, community!

“Whatever you do during The Great Turning, don’t even think of doing it alone,” write Joanna Macy and Chris Johnstone. Also Pihkala ja Thich Nhat Hanh emphasize this– community might be the most important one of all the tips. These issues are so immense that no one is able to deal with them alone – it is necessary to come together. It’s important to be able to discuss environmental anxiety in a group that is sufficiently safe. According to Pihkala, just belonging to a group increases well-being and enjoyment of life.

Macy and Johstone say finding a community where you can feel at home is not necessarily easy and does not happen overnight. It can take some time to build trust and start to feel comfortable.

In Active Hope, a person named Ian describes his experience of finding his place in a group: “I had found a place where I could make a contribution simply by showing up and showing care for those who also showed up. Slowly I found my voice in the group. I felt supported; it was like finding nourishing soil in which to grow.”

Thich Nhat Hanh writes that even though it seems that alone we cannot do much, with a community we can do something. According to him, a healthy, compassionate and equal community also forms an island of peace, a refuge. It is resistance to violence, hate and despair. The community supports, nourishes, and carries us.

He says that when we have an aspiration and we have a community, we already have peace. It’s like boarding a train, you don’t have to run anymore – the train will take you where you need to go. Community and a sense of purpose carry us and provide peace of mind.

You can go deeper into these and other sources of hope by reading the source literature. In my next post, I will present 9 more tips. Take care!

Päivi Antila