Saamenmaan kahdeksan vuodenaikaa ja ilmastokriisi

Puhe Elokapinan Luontokatokapinassa 8.10.2022

Olin 25-vuotias kun ensimmäistä kertaa näin sen, mitä Saamenmaan metsät joskus olivat. Olimme lähteneet syvälle Vuotson saamelaiskylän metsiin. Matkalla näin jo aikaa sitten riistetyt avohakkuuaukeat, johon serkkuni oli uuden männikön lapsena kylväneet. Kituliaat rääskiöt olivat hirvien kaluamia, säälittäviä selluksi kelpaamatonta kitupuuta, joka ei elinaikanani koskaan kasvaisi täyteen mittaansa.

Kuljimme pitkää metsätietä. Kuljimme lisää. Ylitimme sillan, jota ei enää ole. Nyt suomalaiset metsästäjät eivät enää pääse tänne häiritsemään viimeisiä rauhallisia porolaitumia. Edessäni avartui metsä. Oikea metsä, jota hakkuut eivät olleet koskeneet. Lampi, jonka kirkas vesi ei muistuttanut minua niistä suolammista, jota Saamenmaa on pullollaan. Täällä eli edelleen pyhyys, jota turistin käsi ei ollut kuvannut, johon kullankaivaja ei ollut koskenut, ja johon hakkuut eivät olleet ulottuneet.

Ikihongat humisivat ikiaikaista lauluaan tuulessa. Korkea kuusikko avartui taakseni ja pieni puro kiemurteli vehreään vaarojen väliseen laaksoon. Vasta liki kolmekymmentävuotiaana pääsin näkemään sen, miltä kylämme metsät olivat näyttäneet ennen valtion valtavia hakkuita. Ja itkin.

Saamelaiset huomasivat ilmastonmuutoksen ensimerkit jo 60-luvulla. Tilanne on pahentunut siihen pisteeseen, että myös valtaväestö on havainnut hiipivät tuhon merkit. Saamelaisilla on kahdeksan vuodenaikaa, mutta vuosikymmen vuosikymmeneltä ne ovat muuttuneet. Eivätkä parempaan suuntaan.

Näemme ne epävakaissa lämpötiloissa, liiallisissa sateissa. Näemme ne outoina kasveina, joille saamelaisilla ei ole edes nimiä. Näemme ne uusina eläiminä, jotka eivät pohjoisen herkkään luontoon kuulu. Näemme sen porojen outona käyttäytymisenä. Kevätkesä on lyhentynyt. Syksy on pidennyt ja lämmennyt. Ruska näyttää yhä useammin ruosteiselta.

Suuret suopalsat, joiden ydin on ikijäässä ovat sulaneet. Nämä routaytimiset turvekummut ovat pienentyneet, järkeään sulaneet, kadonneet jopa kokonaan. Elokuun helteet ovat kuumempia kuin. Syksyisin huomaa, miten lehti kuolee, tuulet ovat kovenneet ja pahentuneet sateet ovat tuoneet sienitaudin puihin.

Porotokat ovat hämmentyneet kovenneiden tuulten vuoksi, ja ne levittäytyvät yhä enemmän, nopeammin ja suuremmalle alueelle.

Lunta tulee alkutalvesta vähän, jonka jälkeen sitä tulee, helmikuusta huhtikuuhun saakka, joskus jopa toukokuulle. Epävakaat talvet muodostavat maahan jääpeitteen, mikä estää porojen ravinnon kaivamisen. Porot jäävät kituliaiksi, kuolevat talvella yhä useammin, eivätkä vaatimet kanna enää vasoja, kuten ennen. Kovat pakkaset ovat vähentyneet, jopa loppuneet.

Ne jäät, joista kuljimme ennen, pettävät nyt allamme.

Entä tunturierämaat?

Tunturialueet ovat pajukoituneet, pensaat leviävät valkeanaan ja kasvavat korkeammaksi kuin koskaan. Männyt valtaavat tunturit ja niitä kasvaa puurajojen yläpuolella. Jäkäliköt ovat alkaneet sammaloitumaan ja korvautumaan muilla lajeilla. Horsma ulottaa sormensa yhä korkeammalle paikkoihin, johon se ei kuulu.

Marjasadot ovat epävarmoja. Hillat pilaantuvat mättäille nopeasti ja huonoja hillasatoja on yhä useammin. Monessa paikkaa variksenmarjoja ei enää puhkea varpuihin lainkaan, vaikka varvikot voivat jatkua silmänkantamattomiin.

Naalit katosivat ja punaketut jolkottavat niiden alueilla. Suomalaiselle sääsket tai itikat ovat ärsyttäviä inisijöitä, mutta saamelaiselle poronhoidolle niillä on tärkeä merkitys. Sääsket kokoavat porot yhteen, paarmat hajottavat poroelon. Ennen kärpänen tuli ensin, sitten sääsket, sitten mäkärät ja lopuksi paarmat. Nyt räkkä, eli kaikki suomaiden lentävät eliöt saapuvat kiusaamaan kiveliön asukkaita samaan aikaan.

Saamelaiset ovat, kuten aina, sopeutuneet. Mutta kuinka kauan voimme sopeutua, kun luonto ympärillämme muuttuu ja katoaa? Perinteiset tiedot ja taidot katoavat. Suru ja menetyksen tunne on läsnä samalla, kun ilmastonmuutoksen ja luontokadon pysäyttäminen ei ole pienen saamen kansan käsissä.

Epätoivon keskellä on muistettava toivon sana. Jos me pystymme herättämään koko yhteiskuntamme, sen päättäjät ja jokaisen tavallisenkin ihmisen siihen, että luontokato on myös ihmisen kato, meillä on toivoa. Toivon pilkahduksiakin jo luonnolle on. Naali on ensimmäistä kertaa poikinut Suomen puolen tuntureissa luonnonystävien ansiosta.

Kiitos, että olet siinä, puolustamassa tätä yhteistä luontoamme. Ei vain tänään, vaan jokaisena elämäsi päivänä.

******

Janne Hirvasvoipio

Kuva Inarista: Elokapina - Extinction Rebellion Finland / Heidi Niemi

Kuva puhujasta: Elokapina - Extinction Rebellion Finland / Ali Delphi