Vuosi kapinaa elämän puolesta

Muistatko missä olit kun kuulit Extinction Rebellionista ensimmäisen kerran? Minä muistan. Olin Helsingissä ystäväni luona ja sattumalta huomasin The Guardianin uutisen brittiläisestä liikkeestä, joka aikoo julistaa kapinan rikollista hallitustaan vastaan, sillä se ei välitä velvollisuudestaan turvata kansalaistensa oikeutta elämään. Julistuksen julkeus kiinnitti huomioni. ”Kuka julistaa kapinan demokraattisesti valittua hallitusta vastaan?” päivittelin ystävälleni. Samalla uteliaisuuteni oli herännyt ja päätin ottaa liikkeestä selvää.

Reilu vuosi sitten tähän aikaan Elokapina oli taipaleensa alussa. Se oli juuri perustettu ja pähkäili miten lainkuuliaiset suomalaiset saadaan osallistumaan kansalaistottelemattomuuteen hallituksen ilmastopolitiikan kirittämiseksi. Onneksi brittikapinalliset olivat pohtineet tätä kysymystä ennen meitä ja luoneet mobilisaatiosuunnitelman, joka meidän tarvitsi vain ottaa käyttöön. Alkoi Elokapinan tiedotuskampanja kuudennesta sukupuuttoaallosta ja ilmastojärjestelmän “keikahduspisteistä”, joita kohti maapallomme on matkalla, ellei se jo ole sellaiseen joutunut. Viestimme oli yksinkertainen: toivoa ei ole, ellemme luovu fossiilisista polttoaineista nopeasti.

Extinction Rebellionissa minua viehätti julkeuteen sisältyvä rohkeus. Olin monien muiden tavoin tullut samana syksynä tietoiseksi kuinka peruuttamattomalla tavalla ihmiskunta on peukaloinut ilmastojärjestelmää ja miten oljenkortemme turvallisen tulevaisuuden suhteen ovat loppumassa. IPCC:n raportin julkistuksen jälkeen minua hämmästytti se kuinka tyynesti otimme järkyttävät uutiset vastaan. Jos poliitikot olivat lukeneet raportin, niin miksei kukaan tehnyt mitään? Sitten törmäsin liikkeeseen, joka haastoi hiljaisuuden. Se vaati ihmisiä ottamaan tilanteen vakavasti. Se vaati poliitikkoja täyttämään velvollisuutensa ja takaamaan nykyisten sekä tulevien sukupolvien oikeuden elämään.

Vuoteen elokapinoitsijana on mahtunut kirjo erilaisia tunteita. On ollut onnistumisen kokemuksia ja iloa, mutta myös harmaampia päiviä, jolloin olen epäillyt itseäni ja koko liikettä. Ja kaikkea tältä väliltä. Vuoden aikana olen venyttänyt mukavuusaluettani ja tehnyt asioita, joita entisessä elämässäni en olisi uskonut tekeväni. Olen pitänyt itseäni suhteellisen tavallisena lainkuuliaisena ihmisenä, mutta niin vain olen löytänyt itseni lain toiselta puolelta puolustamasta oikeuksia, joita lainsäädäntömme ei kunnolla tunnista, eikä järjestelmämme suojele. Rohkeutta olen löytänyt siitä, että yhteiskunnallinen muutos aiemminkin on vaatinut ihmisiä, jotka ovat lakia uhmaten puolustaneet sitä, mikä on moraalisesti oikein.

Erityisen rohkeana en itseäni kuitenkaan pidä. Joukossa on voimaa. Ilman Elokapinan yhteisöä kapinani olisi huomattavasti pienimuotoisempaa. Toisten urheus on tarttuvaa. Se koskettaa, innoittaa ja radikalisoi. Elämäni yksi merkityksellisimmistä hetkistä tapahtui viime syksynä, kun vähän flunssaisena kävelin Berliinin liikenteeltä suljetussa Voitonmerkkipylvään liikenneympyrässä ja kohtasin kymmenkunta toisiinsa lukittautunutta elokapinoitsijaa ja heidän tukijoukkonsa. Sinä hetkenä ymmärsin kehollisesti, että tilanteen täytyy olla vakava, jotta niin moni on valmis laittamaan oman turvallisuutensa riskialttiiksi. Tunsin myös syvää kunnioitusta maassa makaavia kanssakapinoitsijoitani kohtaan. He ovat sankareitani.

Alkanut vuosi on historiallinen. Vuosi 2020 on useiden tieteilijöiden määrittämä takaraja, jolloin globaalien päästöjen kasvun täytyy loppua. Jos kasvua ei saada taitettua ja lasku-uralle päästä ensi vuonna, ilmastokriisi uhkaa karata käsistä. Maapallon joutuminen ihmisestä riippumattomaan, itseään vahvistavaan kasvihuoneilmiöön on sitä todennäköisempää, mitä pidempään odotamme radikaalien päästövähennyksien kanssa. Tällä hetkellä tilanne näyttää lohduttomalta. Ilmastonmuutos etenee arvioitua nopeammin, mutta tilanteen vaatimaa poliittista toimijuutta ei ole näköpiirissä. Marraskuussa julkaistu YK:n raportti paljasti, että maailman maat eivät yllä edes antamiinsa ilmastolupauksiin, jotka nekin ovat riittämättömiä karkaavan kasvihuoneilmiön välttämiseksi.

Selvää on, että Elokapinan työ on vasta alussa. Kansalaistottelemattomuutta elämän puolesta tarvitaan enemmän kuin koskaan. Meidän on jatkettava totuuden puhumista ja kanssaeläjiemme herättelyä. Aika toimia on nyt.