Kaksi maailmaa
Teksti on kirjoitettu aikana ennen koronakriisiä.
Minä elän kahdessa maailmassa. Yhdessä hymyillään pöydän ääressä, muistellaan kaukomatkoja ja suunnitellaan uusia, herkutellaan notkuvan pöydän ääressä ja haaveillaan tulevasta. Toisessa istun yksin bussissa ja katson pala kurkussa kehätien loputtomia autojonoja. Kaikilla on kiire jonnekin. Elämän to do -lista on loputon, eikä sen loppua näy, vaikka kuinka painaisi kaasua. Hiilivetyjen seokset palavat moottoreissa ja tien reunaan kasaantuu harmaa kerros. Kuskin penkiltä se näyttää niin harmittomalta. Jossain toisaalla lapsi hukkuu tai koala kärventyy puuhun, mutta se ei ole täällä. Täällä on elettävä hetkessä, jossa ei ole mitään vikaa, koska koko maailma on meille avoinna. Ruoho ehkä vähän vihertää tammikuussa, mutta muistathan, että vuodet eivät ole veljeksiä.
Ensimmäinen noista maailmoista on mukava ja vaivaton. Olemme tehneet niin kovasti työtä, joten täytyyhän meidän ansaita siitä palkinto. Ulkomaanmatka, kiiltävä uusi tabletti ja kolmaskymmenes asukokonaisuus on kovalla työllä ansaittu. Elämä ei ole kallista, eikä suunnitelmia tarvitse tehdä kuin korkeintaan viidennen kvartaalin päähän. Sitä kauemmas ei tarvitse miettiä, jokainen hetki pitää itsestään kyllä huolen. Kun kävelen kaupungilla, en näe toista maailmaa, mutta se kulkee sydämessäni mukana. Välillä se meinaa hämärtyä, sillä kauppakeskusten valot ovat niin kirkkaita. Ja ei kai sillä niin väliä, vaikka varaisin juuri nyt heti lentomatkan Lontooseen, koska minä vain niin rakastan sitä kaupunkia.
Kuitenkin toinen maailma pitää minua puristuksissaan. Se maailma, jossa ei voi tietää, millainen vuosi 2025 tulee olemaan. Liian moni on kuollut jo nyt, vielä enemmän on kärsimystä, eikä parempaa ole näköpiirissä. Mitä jos jo viiden vuoden päästä en tunnista kotimaatanikaan omakseni, entä jos elämä on kallista jo meillekin. Varmuutta ei ole mistään. Siksi en voi julistaa mitään varmaksi. Ehkä silloinkin on vain muutama huhtikuinen hellepäivä, teräslinnut lentävät, minä katselen niitä kauhuissani ja kaikki on suunnilleen niin kuin ennenkin.
Minä elän näissä kahdessa maailmassa. Välillä ensimmäinen hurmaa minut, vie mennessään. Elän hetkessä ja on niin tärkeää, kuinka moni tykkäsi uusimmasta Instagram-kuvastani. Toisinaan taas koko ympäröivä maailma tuntuu kuin utopialta. Miten kaikki voi olla näin normaalia? Miten ihmeessä ihmiset kävelevät, autot ajavat ja ratikat rullaavat niin huolettomasti? Mieleeni hiipii ajatus, entä jos toinen maailma onkin valetta. Mitä jos minua onkin huijattu? Olenkin outo ja erilainen, pelkkä ilonpilaaja, ihan syystäkin. Menisin vain töihin ja lakkaisin höpisemästä turhia.
Toinen maailma on kuitenkin totta. Jokainen hirmumyrsky, sulanut pala mannerjäätä ja palanut neliömetri sademetsää vie meidät lähemmäs sitä. Ne tarjoavat meille onnekkaimmillekin kurkistuksen verhon taakse tuohon toiseen maailmaan, joka on liian pitkään elänyt vain valveutuneimpien sydämissä. Toinen maailma tulee esiin yhä selkeämmin, hiljalleen se valtaa kaiken ja vierittää ensimmäisen tieltään. Millä silloin on väliä? Kun maailma palaa, millä on todella väliä? Ykkösillä ja nollilla verkkopankin palvelimilla vai sillä, että löytäisin jostain syömäkelpoista ruokaa? Sillä, että voisin vetää puhdasta ilmaa keuhkoihini ja että saisin pitää kädestä rakkaitani, kun kaikki on epävarmaa?
Jos mekin voisimme tuntea toisen maailman ja sen uhat, olisimmeko valmiita tekemään jotakin? Voisimmeko rakentaa yhteiskunnan, jossa ensimmäinen ja toinen maailma yhdistyvät ja ovat yhtä aikaa aivan niin totta kuin ne molemmat ovat? Se ei onnistu kääriytymällä ensimmäisen maailman iloihin. Se vaatii silmien avaamisen. Ikävän todellisuuden tiedostamisen. Toisen maailman näkemisen.
Sinä, haluatko tulla kanssani rakentamaan tuota uutta maailmaa? Ei sellaista, jossa kaikki palaa, vaan maailmaa, jossa kauppakeskusten valot kalpenevat kaiken rakkautemme ja yhteisöllisyytemme edessä. Maailman, jossa sinä, minä ja rahkasammal olemme yhtä arvokkaita. Meidän ei tarvitse odottaa. Me voimme aloittaa rakennustyöt jo tänään.
-Krista Herranen