Kirjoitus on 1. osa blogissa julkaistavasta Utopiasarjasta.

Utopia tarkoittaa kirjaimellisen käännöksen mukaan “paikkaa jota ei ole”. Useimmiten utopiana käsitetään ajatus ihanneyhteiskunnasta, jota muut kuin sen luoja pitävät mahdottomana toteuttaa- ainakin silloisen ajankohdan todellisuudessa.

Ilmastokriisi ja sittemmin myös koronapandemia ovat saaneet meidät pohtimaan mahdollisia maailmoja. Kevään ja kesän aikana aikomuksemme on julkaista useampia tekstejä omista utopioistamme. Haluamme paitsi jakaa omia utopioitamme, myös rohkaista ihmisiä unelmoimaan ja kuvittelemaan millaisessa maailmassa he haluaisivat elää. Utopian ajatteleminen, kuvitteleminen tai luominen voi myös itsessään olla syvällinen, älyllinen ja tunteellinen, henkilökohtainen prosessi.

Avaruusalus Maa

Minun mielessäni ympäristökatastrofi saa usein kaiken konkreettisen ja pelottavan lisäksi myös kosmisen ulottuvuuden. Elämme maailmankaikkeuden loputtomuudessa pölyhiukkastakin mitättömämmällä planeetalla, toistaiseksi ainoana tuntemanamme esimerkkinä elämästä. Avaruuden keskilämpötila on -270 astetta ja kaikkeus säteilee ihmiselle hengenvaarallista kosmista säteilyä. Olosuhteet planeettamme ulkopuolella ovat suorastaan elämälle vihamieliset, mutta ihmeellisten kehityskulkujen seurauksena Maa-planeetalle on muodostunut ympäristö, joka synnyttää elottomasta monimuotoisen ilmiön nimeltä elämä. Elämän loputtomat ilmenemismuodot eivät vielä ole edes meidän maailman tutkimisesta kiinnostuneelle homo sapiens -lajillemme tuttuja. Uteliaisuutemme ulottuu myös oman planeettamme ulkopuolelle, mutta vaikka avaruudentutkijat ovat kolunneet universumia asutettavien taivaankappaleiden toivossa, on planeetta Maa toistaiseksi meidän ainoa mahdollinen kotimme. Maailmankaikkeus on jostain käsittämättömästä syystä synnyttänyt tänne elottomasta elämää, ja se jos mikä on mielestäni ihme. Ihminen on kehittynyt ymmärtämään maailmankaikkeuden rakennetta, sen ilmiöitä ja osaa jopa laskea sen iän. Homo sapiens pystyy tutkimaan omaa historiaansa, tietää kehittyneensä evoluution erikoisessa prosessissa ja tuntee itsensä DNA:tansa myöten. Tämä kaikki saa minut niin täyteen ihmetystä, että sitä ei ylitä kuin se ihmetys, että olemme parhaillaan onnistumassa tuhoamaan tämän kaiken.

Ensimmäisen avaruuteen kurkottaneen hollantilaisen Wubbo Ockelsin sanoin “We are all astronauts on spaceship earth.” Olemme kaikki astronautteja avaruusalus Maalla. Lukiessa uutisia avaruusaluksemme kunnosta saa positiivisia huomioita etsiä suurennuslasin kanssa. Siksi tarvitsemme utopioita. Meidän on tärkeää saada hengähdystaukoja pelottavista tulevaisuudennäkymistä ja antaa mielemme välillä levätä siellä, minne se kaipaisi.

Minun utopiani on kovin erilainen kuin maailma, jossa nyt elämme. En tässä keskity pohtimaan sitä, miten utopia olisi mahdollista saavuttaa. Toivon, että kaikki ihmiset pääsisivät elämässään käsiksi suuria muutoksia aikaansaavaan pyhyyden kokemukseen. Sellaiseen pyhyyteen, jonka ei tarvitse liittyä uskonnollisuuteen, vaan siihen ihmetykseen, että on olemassa jotain käsittämätöntä, meitä niin paljon suurempaa, mutta josta me saamme olla osallisia. Toivoisin, että tämä syvästi kaunis ja vaikuttava kokemus, ja tämä maailma tekisi meihin sellaisen vaikutuksen, että kunnioitus ja yhteiselämä koko muun elollisen maailman kanssa täällä olisi kaiken toiminnan pohjalla vaikuttava voima. Ihminen ymmärtäisi olevansa osa suurempaa kokonaisuutta ja vastakkainasettelua ihmisen ja muun luonnon välillä ei olisi. Hoitaisimme itseämme ja toisiamme hoitamalla elinympäristöämme, luontoa, joka antaa meille kaiken mitä tarvitsemme. Ymmärtäisimme syvällisesti, että olemme kaikki saman asian eri ilmenemismuotoja. Olemme kaikki samalla puolella.

Tästä pyhyyden tai ihmeen kokemuksesta vaikuttuneina ihmiset ymmärtäisivät merkityksen tulevan aidosta yhteydestä tähän maailmaan, tähän todellisuuteen tutustumisesta, yhteydestä omaan itseen ja yhteydestä toisiin ihmisiin, jotka kaikista näennäisistä eroista huolimatta ovat toiveineen ja pelkoineen niin kovin samanlaisia kuin me itse. Maailman kauneuden äärellä näkisimme, että materian, maineen tai oman ruumiin palvominen ja palveleminen tulee vain todellisen tyytyväisyyden tielle, ja että nuo asiat ovat katoavaisuudessaan kovin epäluotettavia avaimia onneen.

Matkalla tuohon utopistiseen maailmaan oppisimme tuntemaan itseämme ja hyväksyisimme itsessämme ja toisissamme sen pelon ja huolen, jota muuttuva maailmamme meissä nostaa esiin. Kun pystyisimme kohtaamaan pelon ja pienuuden itsessämme, meidän ei tarvitsisi vaientaa tai sivuuttaa muidenkaan huolta, ja meidän olisi paremmin mahdollista tukea toisiamme. Ymmärtäisimme, että tunteminen kaikissa muodoissaan tekee meistä inhimillisiä ja juuri inhimillisyys on se voima joka sitoo meidät toisiimme.

Jo aiemmin mainitsemani astronautti Ockels puhuu kokemuksella asiasta, mitä minä voin vain miettiä mielessäni. “Jos saisin siirrettyä kokemukseni sinulle, silloin menisit ulos ja näkisit maapallon. Ja kun sinulla on astronautin mielenlaatu, ymmärrys ja asenne alat rakastaa Maapalloa. Ja jos todella rakastaa jotain, sitä ei halua menettää.“ Meidän täällä maan pinnalla ei tarvitse olla tämän kummempia astronautteja ymmärtääksemme, että Ockelsin viestin sisäistäminen olisi suuri askel ihmiselle ja valtava harppaus ihmiskunnalle.