Mitä Suomen ympäristöliikkeen tulisi seuraavaksi tehdä? Osa 1

Tämä teksti on yksityishenkilöiden laatima analyysi ja mielipidekirjoitus, ollen jatkoa blogissa aiemmin julkaistuille Lusto-tiedonjalkautusprojektin julkaisuille. Kirjoitus ehdotuksineen ei väitä edustavansa Elokapinan kollektiivista kantaa.

Johdanto nykyhetkeen

Vuoden 2026 alkupuoliskolla meiltä suomalaisessa ympäristöliikkeessä puuttuu tarvittava liikevoima uusille laajoille läpimurroille ilmasto- ja ympäristöpolitiikassa. Käynnissä ei ole hetkeen ollut sellaista momentumia ja keskinäisen organisoitumisen syventämistä, joilla tuottaisimme kestävyysmurrokselle suotuisat poliittiset voimasuhteet ja ilmapiirin. Liikkeeltä puuttuu päämääriinsä nähden uskottava vaikutusvalta ja neuvotteluvoima, eikä sen tekemä maailmankuvaa levittävä ja kouluttava työ ole toistaiseksi kyennyt luomaan vakavasti otettavaa kulttuurista vastahegemoniaa vallitseville tavoille ymmärtää maailmaa ja toimia siinä.

Samaan aikaan yhteiskunnan eri puolilla tehdään toki paljon hyvää työtä. Suomesta löytyy edelleen yksittäisiä hyviä kehityskulkuja ja lähtökohtia, joista jatkaa. Radikaali ympäristöliike on raivannut itselleen aseman kaikkien tuntemana yhteiskunnallisena toimijana. Yhteiskunnassamme on edelleen demokraattisia taloudellisia instituutioita, joita olisi mahdollista hyödyntää nykyistä laajemmin. Vasemmistoliiton jäsenmäärä on räjähtänyt ylöspäin. Ekososiaalista teollisuuspolitiikkaa kehitetään määrätietoisesti kohti konkretiaa. Kohtuutalouden ja kestävyysmurroksen mahdollisuuksia tutkitaan ja valtavirtaistetaan useissa suurissa tutkimushankkeissa. Ymmärrystä maapallojärjestelmän keikahduspisteiden riskeistä levitetään päättäjien suuntaan. Oikeussaleista on viime vuosina on saatu joitain tärkeitä voittoja ja edellytykset jatkomenestykselle sillä saralla ovat vahvistuneet. Puntaroiva demokratia on noussut julkisen päätöksenteon työkalupakkiin. Kestävyysmurroksen tueksi tarvittavaa teknologistakin kehitystä nähdään. Merkittävä osa kotimaisesta elinkeinoelämästä on edelleen pysynyt sovittujen ilmastotavoitteiden takana.

Silti on selvää, että kokonaiskuva on liikkunut viime vuodet lujaa vauhtia väärään suuntaan. Ilmaston kuumentumisen kiihdyttyä ja puolentoista asteen lämpenemisen rajan käytännössä rikkouduttua vuosikymmen etuajassa, pitäisi ympäristöliikkeen esittää parhaillaan pääosaa poliittisessa kamppailussa, jossa laaja ekologinen jälleenrakennus ja sen lupaama paremman tulevaisuuden visio lyö läpi enemmistöjen keskuudessa. Tällaisille läpimurroille olisi välttämätön tarve – mutta tällä hetkellä emme kertakaikkiaan ole niiden kynnyksellä. Nykyisillä poliittisilla voimasuhteilla edes asteittainen muutos parempaan hiilinielujen vahvistamisessa ja luontopolitiikassa ei tule Suomessa etenemään. Myös lisäpäästövähennykset lepäävät epävarmalla pohjalla. Parin viime vuoden jäljiltä tilanne vaikuttaa samansuuntaiselta lähes kaikissa suurimman historiallisen vastuun kantavissa globaalin pohjoisen maissa. Meneillään on suoranainen ”ympäristöpolitiikan takatalvi”, kuten Tapani Veistola kuvaili joulun alla Elonkehä-lehdessä.

Yleinen tunnelma muutoksen mahdollisuudesta onkin kääntynyt dramaattisesti siitä toivosta, jota vuonna 2018 alkanut uuden aallon ympäristöliike kanavoi. 2020-luvun taitteessa vallitsi ilmapiiri, että iso kivi on saatu liikkeelle ja pian tapahtuu suuri muutos kohti parempaa. Tämä etenemisen tuntu on vaihtunut päivittäiseen puolustustaisteluun reaalipoliittisia maailmanselittäjiä ja autoritäärisiä voimia vastaan. Sodan pelko, kiihtyvä militarisaatio ja läntisen imperiumin rapistumisesta juontuvat geopoliittiset valtakamppailut ovat kääntäneet enemmistöjen huomion muualle. Edes puolittaisesti hallitun ekologisen jälleenrakennuksen läpivieminen näyttäytyy nyt vaikeammalta kuin viisi vuotta sitten, koska suurvaltakilpailun pyörteissä pärjääminen ja sotilaallinen varustautuminen kilpailevat sen kanssa paitsi resursseista, myös paikasta suurena yhteiskuntaa yhteentuovana tarinana ja merkityksenmuodostajana.

Ilman onnistuneita väliintuloja, joilla muutetaan nykyinen politiikan suunta ja kehityskaari, moni keskeinen ilmasto- ja ympäristöpoliittinen saavutus on suoranaisesti uhattuna.

Samaan aikaan yhä isommaksi elefantiksi olohuoneisiimme on hiipinyt kysymys siitä, mitä ylipäätään tarkoittaa ajaa ympäristöliikkeen tavoitteita pian tulossa olevien järjestelmätason shokkien keskellä ja monikriisin kroonistumisen aikakaudella. Yhteiskunnallisen vakauden aikakausi, joka Suomessa ja globaalissa pohjoisessa on toisen maailmansodan jälkeen enimmäkseen vallinnut, on tulossa päätökseen viimeistään ensi vuosikymmenellä. Siitä pitävät huolen sekä maapallon luonnonjärjestelmien kehityskulut, kuten ilmastokriisin käytännössä varma eteneminen vähintään kahteen asteeseen, että vallitsevan globaalin kapitalistisen talousjärjestelmän syvenevät rakenteelliset kriisit. Horisontissa siintää esimerkiksi ruokaturvan romahdus ympäri maapalloa, vakuutusmarkkinoiden häiriöt ja viime kädessä kansantalouksien laaja-alainen luhistuminen ja pitkät lamakaudet. Ennen pitkään uhanalaisiksi voivat käydä myös sosiaaliturva ja luotettava keskushallinto. Ympäristöliikkeelle, ja laajemmin ekologiselle vasemmistolle, on elinehto voida olla relevantti toimija myös tällaisten näkymien edessä. Kuinka varautua ja rakentaa strategioita tähän todellisuuteen?

Tästä tilannekuvasta käsin olemme kokeneet painavaa tarvetta miettiä, miten paremman maailman puolesta toimivien tahojen kenttää voisi strategisesti hahmottaa ja kehittää. Tunnistamme selkeän puutteen: kokonaiskuvaa koskevaa strategiakeskustelua ei juurikaan käydä Suomessa, ainakaan julkisesti. Tätä keskustelua peräänkuuluttaen teemme varsinkin tekstin jälkimmäisellä puoliskolla konkreettisia ehdotuksia tässä hetkessä tarvittavista strategisista suuntaviivoista ja järjestäytymisestä. Katseemme on pitkässä aikavälissä, tästä hetkestä vuosiksi eteenpäin – ei niinkään esimerkiksi ensi vuoden eduskuntavaaleissa ja niihin valmistautumisessa.

Kirjoittajina katsomme, että pelkkä vastarinta ja osallistuminen politiikkaprosesseihin eivät riitä, vaan tähtäimet on nyt maailmanjärjestyksen järkkyessä asetettava olosuhteiden rakentamiseen poliittiselle vaihtoehdolle, jonka taakse yhdistyä nykyistä laajemmalla rintamalla. On tuotava eri organisaatiot ja ihmisryhmät yhteen, sekä luotava yhteiseksi kiintopisteeksi koherentimpi ekososiaalinen visio. Vaihtoehtoinen tulevaisuudenkuva tarjoaisi kilpailevan näkymän ”uusliberaalille ajelehtimiselle” (Albert, 2024) ja ”autoritäärisen finanssikapitalismin nousulle” (Ahokas, 2026), joiden kummankin puitteissa maailma matkaa vääjäämättä syvemmälle kohti melko totaalista ekologista romahdusta, demokratian kaventumista ja lakkaamatonta monikriisiä. Pyrimme pitämään päämäärän ja motivaation maailman muokkaamisen mahdollistavasta ekososiaalisesta visiosta mukana läpi tekstin.

Ympäristö(liikkee)stä kohti laajempaa fokusta

Emme tässä kirjoituksessa ryhdy kertaamaan Elokapinan ja globaalin Extinction Rebellion -liikkeen (XR) voittoja ja saavutuksia. Tunnetuimmat massiivista liikevoimaa aikaansaaneet ja globaalisti inspiroineet kapinat Briteissä keväällä 2019 ja Hollannissa vuonna 2023 olivat lukuisin tavoin arvokkaita ja tärkeitä. Ne eivät kuitenkaan juurikaan muuttaneet yhteiskuntiensa materiaalista energiaperustaa tai luotsanneet niitä pysyviin jyrkkiin päästövähennyksiin.

XR:ään katsomisen sijaan olemme halunneet etsiä uskottavia vaihtoehtoja XR UK:n vuonna 2018 rakentamalle ja sen jälkeen eri maahaaroissa – kuten Elokapinassa – sovelletulle liikevoima-strategialle ja sen taustalta löytyvälle muutosteorialle. Ilmaston kuumenemisen vauhti, uusin keikahduspisteitä koskeva tutkimus AMOC-merivirtojen mahdollisen pysähtymisen vaikutuksista sekä globaali radikaalioikeiston nousu ja sen vahvistama ”ilmastorealismin” vastaisku ovat järkyttäneet monien radikaaleissa liikkeissä toimivien odotuksia. Myös tulosten puute ja liikkeen strateginen jähmeys on ollut havaitaksemme lannistavaa. Onkin kysyttävä, onko Elokapinalla tai uudella ympäristöliikkeellä muutenkaan käsissään uskottavaa ja nykyistä tilannekuvaa vastaavaa suunnitelmaa eteenpäin pääsemiseksi, ja tarvitsemmeko kokeiltavaksi radikaalisti toisenlaisia ideoita. Tämä ei tarkoita, etteikö viime vuosien suunnitelmissa voisi olla edelleen osia joita hyödyntää, mutta oma huomiomme on tässä tekstissä muualla.

Emme myöskään käsittele tässä kirjoituksessa A22-verkostoon kuuluvia liikkeitä. Hieman maasta ja esimerkistä riippuen vaikuttaa siltä, että XR-liikkeen radikaalimmaksi päivitykseksi tarkoitetut ja häiriön eskalointiin, shokeeraukseen ja huomioarvon maksimointiin nojaavat A22-liikkeet eivät neljässä vuodessa saavuttaneet juurikaan isoja voittoja. Yksittäiset tulkinnanvaraiset paikalliset voitot, kuten brittihallituksen hetkellinen vetäytyminen uusista öljynporausluvista Just Stop Oil -liikkeen myötävaikutuksesta, eivät ole kasvattaneet merkittävää kollektiivista liikevoimaa tai luoneet edellytyksiä ilmastoliikkeen peräänkuuluttaman nopean siirtymäpolitiikan läpiviemiselle.

Osa A22-maahaaroista on käsittääksemme ajanut itsensä loppuun ja päätynyt luopumaan niille ominaisen strategian intensiivisestä toteuttamisesta tai todennut tarpeen kokonaan uudenlaisille liikkeille ja strategioille. Valtaapitävät ovat monissa maissa käyttäneet kyseisten liikkeiden periksiantamattomuuden tarjoamat tilaisuudet rikollistaa suora ilmastotoiminta tavalla, joka on lisännyt toiminnan riskejä ja hankaloittanut mobilisaatiota kansalaistottelemattomien taktiikoiden ympärille. Johtopäätöksenä A22-liikkeiden valitsema tie, kiistattomasta urheudestaan huolimatta, ei mielestämme näytä lupaavalta reitiltä tarvittavan paineen synnyttämiseen ja poliittisten voimasuhteiden liikuttamiseen.

Tätä näkymää vasten haluamme käydä läpi, mitä muuta merkityksellistä ja kiinnostavaa haaveihimme on tarttunut seuraamistamme kansainvälisistä keskusteluista, joita parhaillaan käydään globaalin ympäristöliikkeen, degrowthin ja populaarien vasemmistolaisten liikkeiden sekä keskeisten tutkijoiden ja ajattelijoiden parissa. Tulemme soveltamaan parhaina pitämiämme ehdotuksia ja terävimpiä havaintoja suomalaisen ilmasto- ja ympäristöliikkeen kontekstiin ja nykytilaan.

Meidän kirjoittajien taustat ovat ensi sijassa vuoden 2018 jälkeisessä uuden aallon ympäristöliikkeessä, Elokapinassa ja Metsäliikkeessä. Analyysimme pohjalta, ja osana sitä, että otamme omat johtopäätöksemme tosissamme, haluamme tässä kirjoituksessa kuitenkin rakentaa toiminnan tulevaisuutta laajemmasta lähtökohdasta kuin totutusta ilmasto- tai ympäristöliikeajattelusta. Pelkkä ympäristöliike, ilmaston kuumentumisen estäminen ja luontokadon pysäyttäminen ovat riittämätön konteksti ja pohja rakentaa yhteiskunnallista käännettä, jolla ihmisyhteiskunnat ja elonkirjo turvataan. Tarvitsemme ihmisten arkielämää paljon laajemmin koskettavan vision nykyistä kurssia paremmasta tulevaisuudesta.

Esitellessämme toimintaehdotuksia ja käsityksiä asioiden tilasta haluamme tehdä sen hengessä “tämä vaikuttaa potentiaaliselta ja uskottavalta” ja “tämä on paras arvauksemme tässä vaiheessa”. Olemme varmasti jostain väärässä, ja kaikkeen emme tule vastaamaan tyydyttävästi. Haluamme kuitenkin tehdä oman osamme ja yrittää jouduttaa järjestäytymistä kohti sitä jotain, mitä tarvitsemme.

Kirjoittaessamme olemme pyrkineet vaalimaan tietoisuutta siitä, että ihmisryhmien tavoitteet, toiveet ja visiot tulevaisuudesta eroavat nykyisin toisistaan merkittävästi. Mielestämme oikea lähtökohta ei ole oletus, että me kaikki tilanteen vakavuuden tajuavat yhdistymme yhden kokonaisvaltaisen totuuden taakse. Sellaista totuutta ei löydy edes kirjoitusryhmän kesken. Emme kuitenkaan katso sen olevan este luottamukselliselle ja määrätietoiselle yhteistoiminnalle. Siksi haluamme nostaa tässä johdannon lopuksi esiin yhteisiä nimittäjiä ja tulevaisuuden suuntia, jotka ajattelemme tekstistämme potentiaalisesti hyötyvien ihmisten ja organisaatioiden jakavan. Nimittäjät edustavat meille kunnianhimoista ja uskottavaa vastausta monikriisiin. Niiden jälkeen esittelemme myös käsityksemme ympäristöliikkeen tielle nykyisellään kasaantuneista esteistä.

Näillä osioilla haluamme vastata lukijan mieleen mahdollisesti tässä kohtaa nousseeseen kysymykseen: haluavatko nämä tyypit suurinpiirtein samoja asioita kuin minä, ja näkevätkö he maailman ja sen tilan samansuuntaisesti – onko tämä pitkä teksti minulle relevantti?

Yhteiset nimittäjät ja tavoiteltava tulevaisuus

Lyhyesti sanottuna näemme, että on tehtävä töitä planetaaristen rajojen sisään mahtuvan ja sosiaalisesti oikeudenmukaisemman tulevaisuuden puolesta. Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että talousjärjestelmä sopeutetaan ekologisiin reunaehtoihin (donitsitalous, vahva kestävyys) ja se mukailee monia kohtuutalouden (degrowth) ajatuksia. Teknojättien ja finanssipääoman valtaa on tiukasti rajattava ja fossiiliteollisuus ajettava alas. Useimpien luonnonvarojen kulutusta on vähennettävä, ja esimerkiksi kaivosalan ja selluteollisuuden materiaalivirtoja pikemminkin supistettava kuin kasvatettava. Tiedevetoisen suunnittelun ja julkisen vallan roolia on kasvatettava markkinoiden toiminnan ohjaamisessa ja suuntaamisessa. Alasajon rinnalla tarvitaan koordinoitua ylösajamista: uutta hiilineutraalia teollisuustuotantoa, uusia arvon luomisen tapoja ja uutta työtä.

Oikeutuksensa kadottaneen uusliberalismin ja valtavirtaisesti tulkitun keynesiläisyyden tilalle on koottava kasvunjälkeinen taloudellis-ideologinen kehys ja poliittinen ohjelma. Tarvitaan uskottava vaihtoehtoinen malli siitä, miten pyöritetään yhteiskuntaa, joka on vapautettu rakenteellisista kasvuriippuvuuksista. Osana tätä pakettia näemme demokratian laajentamisen niin taloudellisen kuin muunkin päätöksenteon piirissä, esimerkiksi lisäämällä osuuskuntien, paikallisten kansalaisraatien, suuryritysten demokratisoinnin, vaihtoehtoisten rahoitusväylien ja osallistavan budjetoinnin roolia. Elämän uusintamisen perusedellytysten – ruuan, energian, asumisen, hoivan – riittävä saatavuus kaikille on priorisoitava, ja mahdollistettava halukkaille perhekunnille ja yhteisöille näiden tuottamisen ottaminen takaisin omiin käsiin. Luonnon elinvoiman ja hiilivarastojen palautuminen täytyy mahdollistaa sopimilla maankäyttöpolitiikasta ja luonnonvarojen käytöstä kokonaisvaltaisesti, uuden yhteiskuntasopimuksen ja resurssidemokratian hengessä ja näissä puitteissa paikallista päätösvaltaa vahvistaen.

Geopolitiikassa on irtauduttava riippuvuuksista autoritäärisiin fossiilivaltoihin (Venäjä, USA, Persianlahden maat) ja rakennettava energiantuotannollista, digitaalista ja sotilaallista suvereniteettia yhdessä muiden halukkaiden maiden kanssa. Imperialistinen ja uuskolonialistinen maailmanjärjestys on kaikkiaan purettava ja tuettava globaalin etelän maiden irtautumista epätasa-arvoisen vaihtokaupan rakenteista. Tilalle on luotava kouriintuntuvaa globaalia solidaarisuutta, monenkeskistä tasavertaista yhteistyötä, ja riippumattomampia kaupan ja rahoituksen malleja, jotka vähentävät uusliberaalin kapitalismin ylikansallisen sääntökehikon pakkovaltaa kaikkiin osapuoliin.

Kaiken kiintopisteenä tulee toimia helposti ymmärrettävä ja allekirjoitettava visio siitä, että jälleenrakennamme parempaa tulevaisuutta. Konkreettisesti se tarkoittaa siirtymän aikakautta, jossa kaikille on tehtävää ja joka toteen pantuna mahdollistaa meille paremman, övakaamman ja merkityksellisemmän elämän monikriisin tyrskyissä.

Keskeisimmät esteet ripeää ekososiaalista jälleenrakennusta toteuttavalle politiikalle

Taloudelliset ja rakenteelliset esteet:

• Kasvuriippuvuudet valtiollisissa ja ylikansallisissa (EU:n) talousinstituutioissa. Riippuvuuksissa on kyse mekanismeista, jotka tekevät yhteiskunnallisen hyvinvoinnin ja talouden toiminnan riippuvaiseksi jatkuvasta bruttokansantuotteen kasvusta. Kasvuriippuvuuksien vallitessa ekososiaalisten tavoitteiden priorisoiminen yli summittaisen talouskasvun tavoittelun voi kriisiyttää julkisten palveluiden rahoituksen ja uhata monien ihmisryhmien nykyisiä palkkatyöpaikkoja, erityisesti jos tuloja ja omaisuuksia uudelleenjakavaa veropolitiikkaa tai keskuspankkirahoitusta ei haluta tehdä. Tämä voi vaikeuttaa liittolaisuuksien rakentamista ympäristöliikkeen, työväen ja edistyksellisen pääoman välille. Bkt:n kultuurinen asema yhteiskunnan kehityksen tärkeimpänä mittarina ja koettuna mahdollistajana pönkittää kasvuriippuuksia. Ks. kasvuriippuvuuksista esim. Keyßer et al. (2025), Vuorinen (2026), Wiman (2026) ja Koskimäki (2026).

Poliittiset ja hallinnolliset esteet:

• Fossiili-, sellu- ja finanssipääoman ja näiden intressejä ajavien edunvalvojien suhteettoman suuri vaikutusvalta politiikassa. Ja vastaavasti: Muutosliikkeiden toistaiseksi riittämätön kyvykkyys vaikuttaa pääomavirtoihin ja saada haltuun yhteiskunnallisia valta-asemia, joita tarvittaisiin radikaalin siirtymäpolitiikan läpiviemiseksi ja tuhoisimpien tuotantomuotojen alasajamiseksi.
• Geopoliittiset jännitteet, globaalit valtakamppailut ja pitkittyvät sodat, joiden myötä turvallisuus ja sotilaallinen varustautuminen ovat syrjäyttäneet siirtymäpolitiikan, ilmastokysymykset ja osittain jopa hyvinvointikysymykset poliittista suhdannetta ja ilmapiiriä määrittävinä teemoina.
• Ilmastoestämisen nousu, eli ekososiaalista oikeudenmukaisuutta ja ilmastotoimia vastaan mobilisoituneen uuskonservatiivisen ideologisen liittouman vahvistuminen ja yhtenäistyminen. Seurauksena on monilla sektoreilla pitkittyvää yhteiskunnallista suostumusta vallitsevan nykytilan ja uusliberaalin arkijärjen jatkumiselle, konkretisoituen edelleen uusina investointeina tuhoisiin polkuriippuvuuksin. Ks. ilmastoestämisestä esim. Toivainen ja Lähde (2024), estämisen diskursseista Fortin et al. (2025) ja uuskonservatiivisestä käänteestä Ronkainen (2025).
• Kapeaa demokratiakäsitystä edustava ja vallan epätasaista jakautumista ylläpitävä nykymuotoinen parlamentaarinen hallintojärjestelmä, joka ei kannusta ja opeta enemmistöjä laajaan yhteiskunnalliseen toimijuuteen. Suomalaisen kansalaisyhteiskunnan suhteellinen haluttomuus kamppailla poliittisen järjestelmän reformoimiseksi ja demokratian laajentamiseksi taloudellisen vallankäytön sektorille. Ks. kapeasta demokratiasta ja eriarvoisuudesta kestävyyskriisien ajurina esim. Korhonen (2022).

Kulttuuriset esteet:

• Enemmistöjen imperiaalinen elämäntapa jossa ylikulutuksen ja oman työn kytkös ekologisten rajojen ylitykseen ja globaaliin riistoon ei ole näkyvissä eikä mielessä, vaan pysyy rakenteellisesti piilossa. Ks. imperiaalisesta elämäntavasta Brand & Wissen (2021) ja Wissenin haastattelu Komeetta.infossa.
• Nykyisen valtakulttuurin vallitseva maailmankuva, joka on piirteiltään muusta luonnosta irrallinen, yksilökeskeinen, teknologia- ja edistysuskoinen, eurosentrinen, länsimaiset valkoiset ihmiset muiden yläpuolelle sekä ihmisen muun luonnon yläpuolelle nostava. Ks. vieraantumisesta ja yksilökeskeisyydestä Ipbes Transformative Change Assesment Report (2024) ja syväekologinen traditio, esim. Elonkehä-lehti.

Eräät luetelluista esteistä ovat ikään kuin toistaiseksi voimassa olevia tosiasioita, joiden kanssa tulee tavalla tai toisella elää, mutta suurin osa niistä on välttämätöntä ylittää seuraavan muutaman vuosikymmenen aikana. Tehtävä on vaikea, emmekä ole siihen kaikilta osin valmistautuneita. Asiassa voi auttaa, jos opimme kysymään toisiltamme järkkymättä kirkastavia kysymyksiä. Tällaisia voivat olla esimerkiksi: Mitä fossiili-, finanssi- ja sellupääoman poliittinen kukistaminen oikeastaan meiltä vaatii? Millaisten poliittisten voimasuhteiden vallitessa epätasa-arvoa syventävät, muiden kustannuksella rikastuvat ja ilmaston kuumentamiseen sitoutuneet voimat saataisiin pysäytettyä? Minkälainen muutosliike ja eri toimijoiden ekosysteemi tähän tehtävään tarvitaan? Millaiset yhteiskunnalliset olosuhteet, osaamiset ja kyvykkyydet mahdollistaisivat tiettyjen esteiden purkamisen?

Seuraavissa viidessä osiossa hahmottelemme reittejä, joita pitkin on uskoaksemme mahdollista käydä vakavissaan edellisten esteiden kimppuun ja löytää niihin ratkaisuja. Ensimmäisessä luvussa analysoimme ympäristöliikkeen suhdetta valtiovaltaan ja tarkennamme muihin perustavanlaatuisiin strategisiin kysymyksiin. Toisessa luvussa hahmottelemme muutosta luovaa poliittista subjektia. Kolmannessa luvussa arvioimme tilanteeseemme sopivaa muutosteoriaa ja neljännessä teemme ehdotuksen kolmesta liikehaarasta, joiden kautta jäsentää ja organisoida edessä olevaa poliittista kamppailua. Viidennessä luvussa vedämme tekstiä yhteen, esittelemme mitä johtopäätöksemme voisivat tarkoittaa Elokapinalle, sekä peräänkuulutamme uutta toimijaa Suomen liikekentälle.

Luku 1. Millaisilla strategioilla voisimme ylittää murroksen tielle kasaantuneet esteet?

Valitessamme liikkeenä strategioita, joilla menestyä kestävyysmurroksen toteuttamisessa ja vastustajiemme päihittämisessä, on nähdäksemme välttämätöntä huomioida ensin tiettyjä ilmasto- ja ympäristökriisin luonteesta kohoavia reunaehtoja ja lähtökohtia. Seuraavissa alaotsikoissa ehdotammekin eräänlaisia maailmankuvallisen tason lähtökohtia, joiden ympärille rakentaa jaettua strategiatyötä. Radikaalien muutosliikkeiden epätyydyttävän menestyksen ja ilmastoliikkeen momentumin hiipumisen voi osaltaan väittää olevan seurausta sekavista tai muutoin vaillinaisista vastauksista tällaisiin maailmankuvallisella ja metastrategisella tasolla liikkuviin kysymyksiin.

1.1. Selkeän suhteen muodostaminen valtioon ja valtiovallan tavoitteluun

Liikkeiden tilannekuva ja toiminta on ristiriitaista, kun ottaa huomioon aiemmin listatut esteet. Yhtäältä tunnistamme, että valtaapitävät eivät aio toteuttaa ympäristöliikkeiden vaatimia tarvittavia muutoksia, mutta samaan aikaan toiminta kuitenkin keskittyy lähinnä muutosten vaatimiseen. Tästä peruskaavasta pitäisi irtautua. Liikkeiden tulisi keskittyä rakentamaan tavallisten ihmisten yhteistyöhön ja tarpeiden täyttämiseen perustuvaa valtaa, jonka laajentamisen kautta myös järjestelmän muovaaminen ja valtion instituutioiden haltuunotto voisi onnistua. Ehdotus pyrkiä kiinni valtiollisen vallan vipuvarsiin ja valtion instituutioiden perinpohjaiseen muovaamiseen johtaa kuitenkin uudenlaisiin kysymyksiin ja jakolinjoihin liikkeiden sisällä. Onko valtio pohjimmiltaan kasvukapitalistinen rakennelma, jonka toimiminen ratkaisun osana on mahdotonta? Onko valtiolla mitään toivoa autonomiasta globaalin kapitalismin puristuksissa? Nähdäksemme kestävyysmurrosta tavoitteleva liike ei pysty vakuuttamaan suurta yleisöä ja rakentamaan toimintaansa pitkäjänteisen strategisesti, ellei sillä ole vastauksia näihin kysymyksiin ja valtiosuhteeseensa.

Ensimmäinen kysymys valtion käyttökelpoisuudesta osuu syvälle vasemmiston pitkäaikaisiin kiistoihin ja jakolinjoihin, sosialismin ja anarkismin välille. Yksinkertaistaen, sosialistit ovat perinteisesti painottaneet valtion haltuunottoa ja anarkistit uuden yhteiskunnan rakentamista valtiosta riippumattomasti. Jakolinjojen olemassaolo on hyvä tunnistaa, koska ne tuskin ovat katoamassa mihinkään ja tulevat varmasti vastaan muutosliikkeiden sisäisessä ja välisessä kritiikissä myös jatkossa. Käytännöllisenä lähestymistapana valtiosuhteeseen haluamme nostaa esille pari perityssä tilanteessamme olennaista argumenttia.

Ensinnäkin: suhde valtioon on olemassa, vaikka sitä ei olisi pohdittu tai sanoitettu, ja tällöin sanaton vallitseva käsitys ohjaa hiljaisesti strategiaa. Tämä pätee esimerkiksi Elokapinaan, jonka strategia pohjimmiltaan on nojannut paitsi valtion ratkaisevaan rooliin kriisissä, myös valtion mahdollisuuteen vastata niihin vaatimuksiin, joita sille on esitetty.

Me kirjoittajat haluamme allekirjoittaa valtion roolin keskeisyyden. Valtion, ja toisaalta sen muovaamisen, on oltava strategiamme keskeinen osa, koska ekologisen romahduksen pahimpien vaikutusten estämisellä on kiire. Vaikka sosialismin ja anarkismin pioneerit ovatkin historiassa usein toimineet sotien, kolonialismin ja autoritaaristen sortokoneistojen puristuksissa, aiheuttaa ekokriisi silti luonteeltaan erilaisen, kokonaisvaltaisemman aikapaineen yhteiskuntajärjestyksen muuttamiselle. Valtio on lähivuosikymmenet ainoa taho, jolla on sääntelykapasiteetti vähentää ja uudelleenohjata yhteiskunnan materiaalivirtoja sekä alistaa markkinat sosio-ekologisten yhteisöjen päätäntävallalle ja tarpeille. Ekokriisiä tuskin ehditään hidastamaan merkittävästi ennen nykyjärjestystä järisyttäviä vaikutuksia, mutta valtion rakenteisiin keskittyvä toiminta on silti olennaista kärsimyksen lievittämiseksi ja saavutettavissa olevan hyvinvoinnin turvaamiseksi. Koska nykyinen parlamentaarinen politiikka on vahvasti kytkeytynyt useisiin mainitsemiimme esteisiin ekologisen jälleenrakennuksen tiellä, tarvitaan muutosliike – tai liikkeen haara –, joka suuntautuu tavoittelemaan valtiollista valtaa ja valtiollisten instituutioiden haltuunottamista.

Marxilaisessa analyysissä korostuu usein näkökulma, jossa valtio toimii kapitalistisen järjestyksen uusintamiseksi ja ylläpitämiseksi. Tästäkään näkökulmasta valtion käyttäminen työkaluna ekologisessa murroksessa ei kuitenkaan ole toivotonta. Sosiologi Nicos Poulantzasin mukaan valtio ei ole pohjimmiltaan porvarillinen, sillä valtiolla ei ole pohjimmaista luonnetta. Vaikka valtio on rakenteellisesti sitoutunut kapitalismiin, on se myös jatkuvan luokkataiston areena. Poliittiset filosofit Cicerchia, Morejon, Glyn-Williams ja Paris korostavat kuitenkin tärkeää seikkaa: olisi naiivia ajatella, että valtio voidaan vain ottaa haltuun ja käyttää sitä enemmistön hyväksi. Sen instituutiot vaativat mittavaa demokratisointia.

Jotta pitkäjänteinen strateginen toiminta valtion suhteen on mahdollista, on liikkeellä oltava uskottava ja toivottavasti realistinen ymmärrys siitä, minkälaiset puitteet ja rajoitteet kapitalistinen maailmanjärjestelmä asettaa valtion (ja ylivaltiollisten instituutioiden, kuten EU:n) toiminnalle. Tämä on nähdäksemme jäänyt uuden aallon ympäristöliikkeen toiminnassa liian vähälle huomiolle. Toisen argumentillemme keskeisen ja Poulantzasia pidemmälle menevän näkökulman hahmotteleekin uusweberiläinen Daniel Hausknost (2020). Hänen mukaansa rajat hyvinvointivaltion järjestelmämuutoksen mahdollisuuksille ovat johdettavissa viidestä valtion velvoitteesta: sosiaalisen järjestyksen ylläpito, ulkoinen puolustus, tulot valtion kassaan, pääoman kasautumisen edistäminen ja demokraattinen legitimiteetti. Mielestämme tähän pohjaava Robyn Eckersleyn (2020) ajatus on liikkeille keskeinen: liikkeen pitää pystyä saamaan valtiolle aikaan tilanne, jossa yksi sen peruspilareista, riittävä legitiimiys kansan silmissä, sortuu ellei kasvuun ja pääoman kasautumiseen pakottavia rakenteita muuteta. Samalla tulisi korostaa sitä, että muutkin peruspilarit ovat vaarassa jos kasautumisen annetaan jatkua. Tällaisen tilanteen muodostuminen muuttuu todennäköisemmäksi globaalin kapitalismin ja sen puitteissa toimivien kansallisvaltioiden kohdatessa 2030-luvulla mitä todennäköisimmin niin energiaan, ruokaan kuin ilmastoon liittyviä suuria kriisejä (kriiseistä ks. esim. Albert, 2024).

Globaalissa toimintaympäristössä fokus ei tietenkään voi jäädä kansalliselle tasolle. Monet päätökset EU:n jäsenmaissa tehdään EU-tasolla, ja EU:n sekä yllä kuvatun valtion rajan voikin sanoa olevan häilyvä. Siksi kuvaamaamme logiikkaa tulee soveltaa myös EU-instituutioiden kuten perussopimusten ja Euroopan keskuspankin tasolla, ja liikkeiden on pystyttävä kansallisen tason ylittävään yhteistoimintaan.

Uusgramscilaisessa ajattelussa valtio muodostuu paitsi valtion instituutioista, myös kansalaisyhteiskunnasta. Koska näin käsitetyn valtion piiristä ei ole pakenemista, kasvusta riippumattoman yhteiskunnan rakentaminen on aloitettava sen sisällä, rakentamalla vastustajaa nykyhegemonialle eli vallitseville poliittisille ja kulttuurisille rakenteille, argumentoivat ekologiset taloustieteilijät D'Alisa ja Kallis (2020). Heidän mukaansa kestävyysmurrosta toteuttavan politiikan tekeminen vaatii pohjakseen elinkeinoja, sosiaalisia suhteita ja aktiviteetteja, joiden logiikka ei ole kapitalismille alisteinen. Tätäkään ei ole ilmastoliikkeen toiminnassa näkyvästi sanoitettu. Käytännössä tätä logiikkaa ovat kuitenkin rakentaneet erilaiset yhteistoiminnallista taloutta, kestävämpiä elämäntapoja ja demokratiaa laajentavat toimijat – näihin palaamme myöhemmin.

Yhteenvetona voimme tunnistaa kolme ehtoa ekososiaalisen poliittisen projektimme menestymiselle: kapitalistisen kasvuvaltion julkisen oikeutuksen horjuminen, kriisin ratkaisemiseen tarvittavan vaihtoehtoisen taloudellisen ja yhteisöllisen logiikan juurruttaminen eri puolille yhteiskuntaa, ja uutta logiikkaa tukevien muutosten vieminen institutionaaliselle tasolle valtiollista valtaa käyttäen. Pyrimme luvussa neljä hahmottelemaan, miten liikkeet voivat rakentaa edellytyksiä ehtojen täyttymiselle.

Kolmeen ehtoon olennaisesti liittyen haluamme esitellä myös kehikon, johon tulemme palamaan tekstin loppupuolella. Yhdysvaltalainen sosiologi Erik Olin Wright (2019, suomennos 2023) on hahmotellut kapitalismin vastustamisen tapoja, ja argumentoi kapitalismin rapauttamiseksi kutsumansa strategisen logiikan puolesta. Wrightin ajattelusta voi sovitella siltaa yllä esiteltyjen, valtiokäsitykseltään osin jännitteisten uusgramscilaisten ja uusweberiläisten näkökulmien välille. Lyhyesti muotoiltuna kapitalismin rapauttamisessa on kyse samaan aikaan

• kapitalismin pahimpien vaikutusten estämisestä ja vastustamisesta tuotantopaikoilla, erilaisin vastarinnan keinoin
• uusien, nykyjärjestelmän rakosissa ja halkeamissa kasvavien taloudellisen toiminnan vaihtoehtoisten muotojen kasvattamisesta,
• kapitalismin radikaalista suitsimisesta ja uusien versojen kasvumahdollisuuksien luomisesta lainsäädäntävallalla ja instituutioiden remontoimisella.

Tälläisen kokonaisstrategisen ajattelun merkittävä etu on se, että rapauttamista harjoittaessa kaikkien toimijoiden ei tarvitse jakaa samaa valtiokäsitystä eikä olla samaa mieltä eri strategioiden tärkeysjärjestyksestä. Eri toimijat voivat keskittyä mielestään hedelmällisimpään toimintaan, oli se sitten riiston ja hyväksikäytön konkreettista vastustamista, vaihtoehtojen rakentamista, tai institutionaalisen vallan muovaamiseen ja uudelleenjärjestelyyn tähtäävää toimintaa. Samaan aikaan pidämme selvänä, että eri toimijat tarvitsevat tässä suhteessa toisiaan: ilman valtiovallan käyttöön tähtäävää liikettä ruohonjuuritason liikkeet tullaan murskamaan – ja toisaalta ilman ruohonjuuritason liikkeiden rakentamia elinvoimaisia referenssejä ja liikevoimaa, valtiovaltaan tähtäävä liike ei voi onnistua toisenlaisen elämäntavan ja yhteiskuntajärjestelmän juurruttamisessa rakenteiksi asti.

1.2. Toiminnan aikajänteen pidentäminen

Extinction Rebellionin haarat ankkuroituivat toiminnassaan siihen, että kymmenet tuhannet mielenosoittajat painostavat hallitukset ensimmäisiin myönnytyksiin välittömästi, ja radikaaleista ilmastotoimista laajemmin päättävät kansalaisfoorumit voitaisiin saada valta-asemaan joidenkin vuosien aikajänteellä. Viime vuoden aikana laajaa kiinnostusta ilmastoliikkeen piirissä herättänyt All in -pamfletti (Rodrigues & Eden 2024) ottaa epäröimättä lähtökohdakseen tarpeen koko kapitalismin kaatamisesta ja ehdottaa noin viiden vuoden aikajännettä kokonaisvaltaiseen ekososialistiseen vallankumoukseen.

Mielestämme niin XR:n alkuperäisen muutosteorian kuin All in -pamfletin kirjoittajien Mariana Rodriguesin ja Sinan Edenin ehdottama lyhyt aikajänne seuraavalle ilmastotoiminnan aallolle ei riitä tarvitsemaamme syvään yhteiskunnalliseen muutokseen. Sen sijaan tällainen takaraja ohjaa meitä samankaltaiseen toiminnan sykliin ja laatuun kuin 2018 alkaneen uuden aallon ilmastotoimijat ovat viime vuosina harjoittaneet.

Ottaen huomioon perityn tilanteen, poliittisen tietoisuuden tason, fossiili-intensiiviseen elämäntyyliin perustuvat valtavirtaiset identiteetit ja tottumukset sekä nykyiset poliittiset ja taloudelliset valtasuhteet, näyttää selvältä, ettei yhteiskunnalliset voimasuhteet tyystin keikauttava läpimurto ole uskottava skenaario muutaman vuoden aikajänteellä. Tarvitsemme sitoutumista ja suunnitelmia pidempiaikaiseen kamppailuun. Keskeisin argumenttimme on, että jos liikkeidemme ydin perustetaan (toistuvasti!) liian optimistisen aikataulun varaan, emme tule rakentaneeksi niitä meiltä puuttuvia edellytyksiä, kykyjä ja pidempijänteisiä organisaatioita, joille suurempi järjestelmänmuutos myöhemmin voisi perustua.

Liikkeen on, niin karua kuin se onkin, käytännössä asetettava tähtäimet kahden asteen maailmaan, jossa turvarajat on ylitetty. Keskeisen ilmastotutkija James Hansenin ja tutkimusryhmän arvio viime vuodelta on, että nykyisellä kuumenemisnopeudella kaksi astetta saavutetaan sekin jo vuoteen 2045 mennessä. Jos tai kun sen myötä edetään aktivoituvien planetaaristen keikahduspisteiden ja järjestelmätason romahdusten todellisuuteen, liikkeen on punnittava rehellisesti millaisia ovat parhaat kuviteltavissa olevat ja merkitykselliset lopputulokset, joita tällaisessa toimintaympäristössä tavoitella. On siis selvitettävä itsellemme, millaisia toimintastrategioita yli kahden asteen kuumeneva planeetta kannaltamme tarkoittaa, ja alettava toteuttaa niitä ennakoiden.

Ottaen huomioon tarvittavan muutoksen laajuuden, nähdäksemme Suomen kontekstissa realistista olisi suunnitella toimintamme jatkossa niin, että pisimmälle kurottavat suunnitelmat ja laajimmat ja radikaaleimmat päämäärät asetettaisiin tästä hetkestä 10–15 vuoden päähän. Albert katsoo vuonna 2024 julkaistussa kirjassaan, että kasvuriippuvuudet purkavaan yhteiskuntaan on kuljettava kehittyneissä maissa ainakin yhden välivaiheen kautta, jossa talouskasvuun edelleen sitoutuvat sosiaalidemokraattiset voimat ensin saavat mandaatin edistää Green New Dealien kaltaista valtavirtaista vihreän siirtymän ja globaalin yhteistyön politiikkaa. Samassa yhteydessä saataisiin läpi reformeja, jotka turvaisivat tavallisten ihmisten ja työntekijöiden asemaa ja toimintaedellytyksiä monikriisin vaikutusten puristuksessa. Näin luodaan tarvittavat edellytykset seuraavalle askeleelle, eli syvemmälle rakenteisiin pureutuvalle kestävyysmurrokselle, jolla täytyy ratkaista valtioille nykyjärjestelmän puitteissa mahdottomaksi käyvät dilemmat (ks. esim. Alami et al., 2024) kasvupakkojen ja toisaalta taloudellisen stagnaation ja ekologisen romahduksen kasvua entisestään hidastavien vaikutusten välillä.

Ehdotammekin, että ekososiaalisten muutosliikkeiden yhteinen poliittinen strategia tähtäisi ratkaisevien läpimurtojen saavuttamiseen 2030-luvun loppupuolella, liikkeiden saavutettua sitä ennen tarpeellisia lyhyen ja keskipitkän aikavälin pienempiä voittoja. Näitä voittoja tarvitaan vaaleissa, vastarintakamppailuissa ja uusien vaihtoehtoprojektien valtavirtaistamisessa sekä ilmastolain toimeenpanossa. Jotta isommat voitot ovat mahdollisia, on jo lähivuosina pysäytettävä radikaalioikeiston ja fossiilipääoman vallan kasvu ja onnistuttava enemmistöpohjaisen poliittisen koalition luomisessa. Eräitä lupaavia esimerkkejä tästä ovat ekososialisti-populisti Zohran Mamdanin vaalivoitto New Yorkissa ja uudistuneen Vihreän puolueen nousukiito Isossa-Britanniassa. Palaamme tarkastelemaan näitä tapauksia luvussa 2.

Onnistuminen vuosikymmenen tai kahden aikajänteellä ei sekään tarkoita, että työ loppuisi siihen. Emme näe syytä olettaa, etteikö kamppailu ja työ tule muodossa tai toisessa jatkumaan koko elinikämme, vaikka on tietysti tähdättävä siihen, että vuosisadan jälkipuoliskolle siirryttäessä työpöydällämme olisi siihen mennessä saatujen valtavien yhteiskunnallisten voittojen puolustaminen ja syventäminen.

Ei ole poissuljettavissa, etteivätkö erilaiset yhteiskuntavakautta ja kriittisiä toimitusketjuja koskevat romahdusskenaariot voisi toteutua jo ennen kuin muutosliikkeen vahvistumiseen tarvittava 10–15 vuoden ajanjakso tulee päätökseen. Esimerkiksi tätä kirjoittaessa toukokuussa 2026 Iranin sodan vaikutusten syvyys globaaleihin energiavirtoihin, talousjärjestelmään ja yhteiskuntiin ei ole vielä täysin näkyvissä, mutta se tulee olemaan järisyttävä ja monivuotinen.

Tiedostaen tällaiset epävarmuudet, uskomme jäljempänä esittelemiemme pitkäjänteisten toimintamuotojen olevan hyödyllisiä riippumatta siitä, etenevätkö asiat kohtuullisesti, huonosti vai todella huonosti. Keskinäisriippuvaisessa nykymaailmassa romahduksesta tulee helposti vakava, ja romahduskenaarioiden katastrofipotentiaali esimerkiksi ulkomaisten tuotantopanosten menetyksestä johtuvien nälänhätien, joukkotuhoaseiden käytön ja tekoälyn käsistäriistäytymisen muodossa on kiistämätön. Silti katsomme, että muutostoimijoiden liike-ekosysteemissä ei tulisi laittaa kaikkia munia vain vakavimpiin romahdusskenaarioihin varautumiseen. Suomessa varautuminen erilaisiin kriiseihin on melko institutionalisoitua. Historiallisia romahduksia tutkineen Luke Kempin (2025) mukaan nykyissä länsimaissa hallinto- ja pakkovaltakoneistoilla on paljon kasautunutta resilienssiä. Kemp uskoo näillä valtioilla olevan vielä lähivuodet kapasiteettia selvitä vakavistakin materiaalisista shokeista, joihin monet historialliset valtakunnat olisivat kaatuneet. Lähivuosien ulkopuolelta tulevat shokit eivät siis luultavasti edusta "tuntemamme yhteiskunnan loppua" vaan avautuvia poliittisia mahdollisuuksia, joiden hyödyntämiseksi tarvitsemme pitkäjänteistä ja päättäväistä panostusta muihinkin strategioihin kuin – silti hyvin tarpeellisiin – romahduksenkestäviin omavaraisyhteisöihin ja pakopaikkoihin.

1.3. Realistisen suhteen muodostaminen kumouksellisuuteen

Onko ilmasto- ja ympäristökriisi pohjimmiltaan vallankumouksellinen kamppailu, johon tarvitaan kumouksellisia strategioita? Ottaen huomioon mikä kaikki on vaakalaudalla, kysymys ansaitsee vakavan tarkastelun. Vallankumoukset ja niiden yritykset ovat olleet maailmanhistoriassa yleisiä aina, kun laillinen järjestys menettää legitimiteettinsä ja uskottavuutensa käsillä olevien suurimpien ongelmien ratkaisijana.

Määritelläksemme kumouksellisuuden, kyse on perinpohjaisen poliittisen, taloudellisen ja valtiollisen muutoksen tavoittelusta sellaisin perustuslaillista järjestystä vastaan asettuvin toimin, joilla tavalla tai toisella korvattaisiin vallitsevat päätöksentekoinstituutiot ja otettaisiin ylin valta uuden instituution käsiin. Tällöin tavoitteena on muuttaa radikaalisti sitä, mitä perusperiaatteita ja ihmisryhmiä tärkeimmät yhteiskunnalliset vallankäyttöelimet edustavat. Lopputuloksena luodaan esimerkiksi uusi valtiomuoto ja perustuslaki. Perustuslakia voi pyrkiä muuttamaan radikaalisti myös säädettyä parlamentaarista reittiä pitkin, mutta puhuessamme tässä kumouksellisuudesta tarkoitamme valtiollisen vallan tempaamiseen tähtäävää poliittista projektia, joka irtautuisi laajasti liberaalidemokraattisen parlamentarismin pelisäännöistä.

Nähdäksemme kumouksellisuus on sellaisenaan riittämätön, ja ensisijaisena strategiana tässä hetkessä tuhoon tuomittu pohja ekososiaaliselle toiminnalle – useimpien globaalin pohjoisen maiden kontekstissa. Mielestämme tarvitsemme kuitenkin kaksinaisen, ei totaalisen tyrmäävän suhteen kumouksellisuuteen. Syvenevän monikriisin myllerryksessä olosuhteet ja tilaus kumouksellisten kamppailujen käymiselle voivat syntyä lähivuosikymmeninä lopulta Suomeenkin. Tällaisia mahdollisia tilaisuuksia ei pidä täysin sulkea pois; samalla kuitenkin ymmärtäen, että menestyksekkään kumouksellisenkin projektin olisi sitouduttava pitkäjänteiseen kamppailuun ja muutokseen.  Filosofi Ville Lähteen mukaan yhteiskunnan energia- ja materiaalivirtojen uudelleenrakentaminen vie väistämättä aikaa, eikä tätä aineellista perustaa (teollisuuslaitosten, lämpövoimaloiden, rakennustyömaiden, raaka-aineiden louhinnan, ulkomaankaupan ja ruuantuotannon aineenvaihduntaa) voi korjata kumouksille ominaisella muutaman kuukauden tai edes muutaman vuoden ajanjaksolla. Siinä ajassa ehditään vain purkaa. Vaikka purkamistakin tarvitaan, kestävyysmurroksen lupausten lunastaminen vie pidempään. Mahdolliset kumoukselliset episodit ovat siksi parhaimmillaankin vain kiivaampia spurtteja muutoksen pitkällä maratonilla. Ekologinen jälleenrakennus ei tule valmiiksi ja lopullisesti voitetuksi edes onnistuneimmalla mahdollisella kuviteltavissa olevalla kansannousulla.

Silloinkin jos tekemättä olevien päästövähennysten mittaluokka ja kasvava aikapaine hyväksytään vahvaksi argumentiksi kumouksellisen muutoslogiikan puolesta, se ei tee tyhjäksi vallankumouksellisuuteen liittyviä klassisia kritiikkejä. Kumoukselliseen strategiaan resurssinsa investoivat liikkeet tai puolueet joutuvat nopeasti tilanteisiin, joissa on paljon tarkoittamattomia seurauksia ja voimakkaita, ennen pitkää myös aseistettuja vihollisia. Taloudellista järjestystä uhkaava kumouksellinen agitaatio edustaa oikeistokonservatiivisille voimille erityisen provosoivaa uhkakuvaa, jonka verukkeella lietsoa vastamobilisaatiota ja luopua pidäkkeistä. Historiallisesti vallankumoukselliset projektit ovatkin usein joutuneet itse kääntymään väkivallan ja alistamisen puoleen transformatiivisten pyrkimystensä turvaamisessa, olivat ne itse siinä aloitteellisia tai eivät. Vaikka valtiollista valtaa politiikassa tosissaan tavoittelevan muutosliikkeen onkin viime kädessä välttämätöntä omaksua myös ”tahto käyttää pakkovaltaa ja hallita” (Bärnthaler 2024), on legitimiteetin ansaitseminen vallankumoushallinnon harjoittamalle pakkovallalle lopulta aivan oma kysymyksensä. Kuten kansalaissodan aikaiseen vallankumousyritykseen ryhtymistä vastustanut radikaali sosiaalidemokraatti Karl Harald Wiik kirjoitti tovereilleen loppuvuodesta 1918 taistelujen päätyttyä, vallankumous voi onnistua vain, jos se saa yleisen mielipiteen silmissä oikeutuksensa välttämättömyydestä. Wiikin mukaan ”semmoista [enemmistön kokemaa] välttämättömyyttä ei tässä ollut”. Huomionarvoisesti tämä on sanottu tilanteessa, jossa Suomessa oli ennen kumousyritystä vallinnut laaja elintarvikepula, yhteiskunnallinen osattomuus oli torpparikysymyksen ratkaisemattomuuden johdosta valtaisaa, ja vieressä Venäjällä oli käynnissä vallankumous.

Palaten Rodriguesin ja Edenin ehdottamaan vallankumoukselliseen strategiaan näyttääkin erityisen vaikealta, että mikään pikaiseen kumoukseen pyrkivä liike, joka ei ole ensin rakentanut visiolleen laajaa yhteiskunnallista kaikupohjaa ja osoittanut uskottavuuttaan tavallisten ihmisten elämän parantamisen parissa, voisi onnistua vakiinnuttamaan kestävän uuden yhteiskuntajärjestyksen monikriisin, modernin turvallisuuskoneiston ja vastavallankumouksellisten voimien puristuksissa.

Johtopäätöksenä tarvitsemme joka tapauksessa vankan sitoutumisen pidempiaikaiseen kamppailuun, ja liikevoimaa edustavia organisaatioita, jotka pystyvät olemassaolollaan kannattelemaan työskentelyn jatkuvuutta, pitkäjänteisyyttä ja ylisukupolvisuutta. Mahdolliset tulevat kumoukselliset projektit voivat osaltaan hyötyä siitä maaperästä, jota nyt toimivat liikkeet ja näiden ajamat radikaalit reformit luovat.

Albert kannustaakin hegemonian vastaisia liikkeitä jatkuvasti arvioimaan tilannetta, ja etsimään joko reittejä kohti konkreettisia utooppisia mahdollisuuksia oman yhteiskunnallisen valtansa lisäämiseksi, tai keinoja estää pahimpia kehityskulkuja toteutumasta. Kyse ei ole koskaan valinnasta "vallankumous tai ei mitään" – ainakaan seuraavan viiden vuoden aikajanalla. Aikajänne kumouksellisten olosuhteiden kehittymiseen on myös väistämättä erilainen eri yhteiskunnissa: tilannekuva on tässä suhteessa merkittävästi eri jo pelkästään Länsi-Euroopan ja Pohjoismaiden välillä. Samalla on muistettava, että vallankumouksellisen strategian ohittamisen tässä hetkessä ei tule tarkoittaa ylenkatsovaa suhtautumista vallan tavoitteluun, saati tarpeeseen purkaa pääoman ylivalta. Nähdäksemme muutosliikkeiden tulee valitsemillaan strategioilla, mitä ne lopulta ovatkaan, tavoitella systemaattisesti nimenomaan yhteiskunnallisia valta-asemia eikä niinkään yksittäisiä (esimerkiksi ympäristönsuojelu-)päätöksiä päättäjiltä.

1.4. Yhtenäisyyttä rakentavan organisointityön välttämättömyys

Yhden asian liikkeiden kyky saada aikaan muutoksia on ollut painavan kritiikin kohteena jo pitkän aikaa. Brittiläisen Climate Vanguard -ajatuspajan organisoijat ovat koostaneet kritiikkiä kirjoituksessaan "movementism"-käsitteen alle. Heidän mukaansa yhden asian liikkeet ovat keskittyneet symbolisiin vetoomuksiin vallanpitäjille toisistaan näennäisesti irrallisissa asioissa. Näin on mobilisoitu valtavasti ihmisiä protestoimaan aina hetkittäin, jonka jälkeen kuitenkin massat ovat jääneet tai jätetty taka-alalle. Tämä on johtunut sitouttavien, pitkäjänteistä yhteiskunnallista valtaa rakentavien toimintamuotojen, järjestelmätason vision ja kouriintuntuvien saavutusten puutteesta. Horisontaaliseen liikevoimaan nojaavan strategian hintana on kirjoittajien mukaan ollut organisaatioiden heikko jatkuvuus ja juurisyihin kohdistuvan toiminnan puute. Myös Vincent Bevinsin kirjassaan If We Burn (2023) dokumentoimat 2010-luvun protestiryöpsähdykset aina arabikeväästä Hong Kongiin näyttävät, että spontaanisti järjestäytynyt ja yhden asian agendasta syntyvä tiukan horisontaalinen massaprotestiliike ei yleensä pysty pakottamaan valtiota myönnytyksiin tai korvaamaan valtiovaltaa mieleisellään tavalla. Liikkeiden odottamattomista onnistumisista esimerkiksi Brasiliassa ja Ukrainassa ei seurannut voitto, vaan valtatyhjiö, jota muut paremmin järjestäytyneet, mutta toisilla tarkoitusperillä varustautuneet toimijat käyttivät seuraavina kuukausina hyväkseen.

Katsomme, että menestyvä ja nykytilanteeseen sopiva ruohonjuuritason poliittinen järjestäytyminen on rakennettava toisenlaisten lähtökohtien varaan. Jotta voisimme muuttaa rakenteita ja yhteiskuntajärjestelmää monikriisin ajassa, on meidän alettava tunnistaa useimpien kohtaamiemme kriisien yhteenkietoutuneisuus (ks. esim. Lawrence et al., 2024). Kuuluisaa poliittista taloustieteilijää Jason Hickeliä mukaillen: ponnistelumme on nykyisin jakautunut sataan erilliseen liikkeeseen. Yksinään mikään liikkeistä ei kykene argumentoimaan vakuuttavaa vaihtoehtoista tulevaisuudenkuvaa, joka vastaisi uskottavalla tavalla hahmottamiimme haasteisiin – saati toteuttamaan sitä. Vaikka aivan kaikki ei liity kaikkeen, on kestävyysmurroksen pitkän pelin kannalta vaikeaa, jos ekososiaaliset kamppailut, kunkin muutosliikkeen ymmärrys roolistaan osana kokonaisuutta ja näiden merkitystä kommunikoivat tarinat pysyvät siiloutuneina erilleen. Tätä on lähdettävä tietoisesti muuttamaan.

Osana yhteenkietoutuneisuuden ottamista keskiöön on samalla kirkastettava, että jatkuvan kasvun ja ylikulutuksen purkaminen on tosiasiassa useimpia 1900-luvun historiallisia verrokkikamppailuja syvempi yhteiskunnallinen uudelleenjärjestely. Rakennemuutoksena se ulottuu materiaalisen aineenvaihdunnan perusteisiin (ks. esim. Snellman & Säynäjoki 2025 ja Vaclav Smilin fossiilikäyttöinen sivilisaatio) ja moniin talousinstituutioihin ja muihin globaaleihin hallintamekanismeihin. Tällaisen massiivisen, taloudellisiin valta-asemiin rajusti puuttuvan pitkän prosessin läpivieminen ei luultavasti onnistu vain vähemmistöpohjaisella, eliittien suoraan taloudelliseen painostamiseen nojaavalla strategialla, kuten muutosliikkeiden usein tutkimassa Yhdysvaltain kansalaisoikeuskamppailussa 1960-luvulla tehtiin onnistuneesti. Kriittisen poliittisen taloustieteen keskuudessa (mm. Buch-Hansen, 2018) onkin tunnistettu edellytyksenä laajoille sosioekonomisille paradigmanmuutoksille kattava yhteiskunnallisten voimien koalitio, joka ajaa vaihtoehtoista poliittista projektia, sekä laaja-alainen suostumus suurelta yleisöltä. Vilkastuvasta kotimaisesta keskustelusta ja eräistä toivoa herättävistä kansainvälisistä kyselytuloksista huolimatta lienee selvää, että kasvunjälkeiselle poliittiselle projektille ei ole vielä Suomessa riittävän laaja-alaista kansalaisyhteiskunnan tukea. Koko projektia on siis ensin vahvistettava, ja sen ympärille rakennettava samanmielisten tuolle puolen uusiin ihmisryhmiin kurkottavia, jossain määrin kompromissikykyisiä yhteenliittymiä (Bärnthaler, 2024). Näin tulisi pidemmän päälle mahdolliseksi poliittinen massaliike, jonka olemassaolo edustaisi suurelle materiaaliselle muutoskamppailulle tarvittavaa legitiimiteettiä ja suostumusta.

Organisointityömme periaatteelliseksi lähtökohdaksi tulisikin jatkossa ottaa kannatuspohjan laaja-alaistaminen, yhteistyön syventäminen ja vahvan yhteisen rintaman rakentaminen. Liiketason toimijoiden on käännyttävä kohti enemmistöjä ja samalla ratkaistava, kuinka tulla poliittiseksi voimaksi joka rakentaa yhtenäisyyttä omasta aidosta moninaisuudestaan. Tämä merkitsee mielestämme henkistä siirtymää eteenpäin aktivistisesta alakulttuuri-identiteetistä ja ”yksin koko maailmaa vastaan” kamppailevan poliittisen laitatoimijan tai vasemmiston sisäisen aatteellisen puhtauden peräänkuuluttajan roolista. On tavoiteltava keskipitkällä ja pitkällä aikavälillä aitoa enemmistöperustaista hyväksyntää sille politiikalle ja niille periaatteille ja identiteeteille, joita kehkeytyvä suuri liittoumamme edustaa. Strategioidemme keskeinen lähtökohta on tällöin oltava suuren yleisön puhuttelu kysymyksissä, jotka yhdistävät laajoja ihmisryhmiä. Se tarkoittaa vastavuoroisesti, että liikkeessä tulisi rakentaa kulttuuria, jossa kynnyskysymyksiksi ja sisäpoliittisen sotimisen kohteeksi ei nosteta asioita, joiden tiedämme ajavan kiilaa meidän ja niiden ihmisryhmien välille, joiden tuen tunnistamme kriittiseksi ekososiaalisen jälleenrakennuksen politiikalle. Viime vuosien tärkeimmän ranskalaisen vasemmistopoliitikon Jean-Luc Melenchonin (2024) mielestä toimivat menetelmät laajan konsensuksen vaalimiseksi, erityisen jakavien aiheiden ottaminen kokonaan pois agendalta, rinnakkaiselon sietäminen ja itsehillintä yhtenäisyyden vaalimisen nimissä ovat aina olleet eräitä tärkeimpiä ominaisuuksia radikaaleille muutostoimijoille. Jää liikkeiden tehtäväksi tehdä itselleen ja toisilleen selkoa, mitä tällaiset yhdistävät ja hajottavat kysymykset nyt ja lähivuosina ovat.

Yhtenäisyyden rakentamisen ensisijaistaminen merkitsee siis huomion ja energian ohjaamista tekijöihin, jotka yhdistävät poliittisesti samansukuisia osapuolia. Se ei tarkoita pyrkimystä täyteen yksimielisyyteen saati yksiäänisyyteen, tai etteikö liike-ekosysteemin keskuudessa tulisi olla jatkossakin tinkimättömiä laitatoimijoita (radical flank). Näillä toimijoilla on tärkeä rooli mahdollisen rajojen laajentamisessa – etenkin jos toiminta ei vieraannuta niitä ihmisryhmiä, joita on isossa kuvassa saatava suostuteltua samaan rintamaan. Jonathan Matthew Smuckerin (2017) mukaan toimiakseen ajettavan asian eduksi, eskalaation tulisi olla harkittua, perustua selvään käsitykseen mitä sillä tavoitellaan, ja tapahtua ikään kuin liikkeen peruskannattajien tilauksesta. Eskalaation tulisi toteutuessaan tuntua kannattajille siltä, että tätä he olivatkin jo ehtineet kaivata tehtäväksi – "oli jo aikakin". Tällainen eskalaatio näyttää liikkeen potentiaalisten liittolaisten ja suuren yleisön silmissä moraaliselta johtajuudelta. Aina tässä ei olla onnistuttu. Paul Englerin (2023) ja Sprengholzin ja Meierin (2024) analyyseistä voi mielestämme vetää yhteen, että A22-liikkeiden osalta Briteissä ja Saksassa toteutui muutama vuosi sitten tilanne, jossa provosoivien taktiikoiden käyttö johti riittämättömään julkiseen tukeen ja poliittisen paineen purkautumiseen.

Enemmistöpohjaisuuden uskottava tavoittelu edellyttää sekin toisenlaisia strategioita, kuin kaikista provosoivimmilla liikkeillä. Samalla on voitava hahmottaa enemmistöjen vakuuttaminen ja suostumuksen luominen prosessina, eikä tarkastella tarvittavia koalitioita vain nykyhetken voimasuhteiden pohjalta. Enemmistöpohjaisuuden saavuttaminen ei ole välttämättä lineaarista, vaan normeja muuttavat sosiaaliset keikahduspisteet voivat tutkimusnäytön mukaan astua kuvaan ylitettäessä noin 25% hyväksyntä, jouduttaen yleisön mielipiteenmuutosta. Ekososiaalisesta ydinagendasta on siis syytä pitää kiinni, ja muistettava, että tarkoitus ei ole toivottaa aivan kaikenlaisia voimia tervetulleeksi tai vältellä kamppailujen politisointia ja polarisaatiota. Kyse on lopulta siitä, että liike-ekosysteemissämme jonkun yhtenäisen joukon toimijoita on otettava tietoinen vastuu, että he eivät leimaannu aktivistiseksi laitaoppositioksi. Toimijoiden on pyrittävä muodostamaan johdonmukaisesti se lähivuosien valtavirtaisempi mutta silti tosiasiallisen radikaali kasvunjälkeinen vaihtoehto, johon laajat ihmisryhmät voisivat kiinnittyä. Paradigman muutokseen ja voittojen pysyvöittämiseen tarvitaan suosittuja ja väkirikkaita, kasvavia organisaatioita. Yhteiskunnallisten myllerrysten aikakausilla myös tällaisten organisaatioiden toiminta näyttää usein rohkealta ja konfrontatiiviselta.

Johtopäätöksenä jaamme aiemmin mainitun Hickelin esittämän käsityksen kokoavan organisoitumisen tarpeesta: tarvitsemme poliittisen organisaation, puolueen tai muun järjestäytymisratkaisun, jolla on kyky yhdistää vastahegemoniset kamppailut ja moninkertaistaa voimamme. Vastaus ei kuitenkaan nähdäksemme voi olla silkka paluu 1900-luvun alkupuolen puolueorganisaatioiden demokraattiseen keskusjohtoisuuteen, jossa ryhmien erot pyritään säännönmukaisesti hävittämään. Rodrigues ja Eden hahmottelevat All in -pamfletissaan organisoitumistapaa, joka tunnistaisi liikemuotoisen joustavuuden vahvuudet ja vetovoiman, ja toisaalta tarpeen pystyä toistuvaan ja tiiviiseen keskinäiseen koordinointiin, voimien täysimääräiseen yhdistämiseen ja pitkäjänteiseen strategiseen päätöksentekoon.

Liike puolueena (movement-as-a-party) -organisoitumistavan idea on, että strategisella tasolla toisiaan täydentävät toimijat, järjestöt ja liikkeet voivat säilyä itsenäisinä mutta silti toimia yhdessä, rakentaa kykyä tehdä yhteisiä päätöksiä ja tunnistaa itsensä tärkeänä osana yhtä liikettä suurempaa strategiaa. Kyvykkyyttä tällaiseen strategiseen koordinaatioon on rakennettava myös ylikansallisella ja globaalilla tasolla, merkittävien poliittisten ja taloudellisten keskinäisriippuvuuksien vuoksi. Täydentävyys ja mielekäs yhteistyö kuitenkin vaativat sen, että koordinaatiota keskenään syventävien liikkeiden päämäärät ja muutosteoriat ovat yhteensovitettavissa. Mikä tahansa toiminta ei palvele yhteisiä tavoitteita. Esimerkiksi toive poliittisen paineen luomisesta huomiota herättävällä disruptiolla ei vielä välttämättä kelpaa todistettavalla tavalla herkkiä neuvotteluja tukevaksi strategiaksi. Toisaalta väärällä hetkellä esitetyt maltillisen reformistiset vaatimukset voivat päätyä tarjoamaan valtaapitäville helpon ulospääsyn odottamattoman kovaksi käyneen paineen alta. Se, millainen toiminta tukee kokonaisuutta, voi muuttua nopeastikin päivänpoliittisen tilannekuvan muuttuessa. Organisaatiotutkija Rodrigo Nunesin mukaan muutostoimijoiden tulee jatkuvasti ajatella ja edistää kahta asiaa samaan aikaan: omaa strategiaansa, ja laajemman liike-ekosysteemin etua. Kuten joukkueurheilussa, tarvitaan jatkuva tilannetietoisuus ympäröivistä joukkuetovereista ja näiden liikkeestä. Tällöin omakin rooli väistämättä vaihtelee, vaikka pelipaikka onkin tiedossa.

Movement-as-a-party -periaate tarkoittaakin lopulta enemmän kuin pelkkää koordinaatiota: tuloksena on liike, joka on laaja eri toimijoiden ekosysteemi (ks. movement ecology). Erilaiset osaamiset, julkikuvat ja toiminnan painopisteet muodostavat strategisen sommitelman, jonka eri osat täydentävät toisiaan, ja jossa toimijat kytkeytyvät suurempaan visioon ja jaettuihin päämääriin.  Eräs keskeinen ero nykytilanteeseen nähden on katseen siirtäminen yksittäisten kampanjoiden koordinaatiosta esimerkiksi kolmen tai viiden vuoden päähän yhteiseen väli-päämäärään ja siitä vielä pidemmän aikavälin visioon, jonka äärelle liittoutua ja kiinnittyä yhteen.

Toimiakseen tämä kaikki edellyttää organisaatioilta ajallisten ja jossain määrin myös rahallisten resurssien varaamista, sekä lopulta kultakin toimijalta ja liikkeeltä osittaista valmiutta asettaa omat toiminnan suunnat ja painopisteet yhteisen strategisen sommitelman palvelukseen. Lähtökohtaisesti kansallisen tason koordinaatioelimiä Suomessa tulisi vahvistaa, ja niiden piirissä olevien toimijoiden määrää kasvattaa. Luultavasti tämä merkitsisi olemassaolevien koordinointitilojen mandaattien uudelleenneuvottelemista tai uusien tilojen perustamista tarkoitusta varten, jotta koordinaatiota voitaisiin laajentaa ylittämään ympäristötoimijoiden, erityisiä taloudellisia ja sosiaalisia kysymyksiä ajavien liikkeiden, ammattiyhdistysliikkeen ja eri solidaarisuusliikkeen väliset siilot. Koordinoinnin tavoitteeksi tulisi mielestämme asettaa tietoinen yhteisen tilannekuvan luominen sekä vähintään löyhän yhteisen muutosteorian ja kokonaisstrategian rakentaminen; pelkkä taitojen ja kokemusten jakaminen ja inspiroivien keskustelujen käyminen ei siis riitä, vaikka silläkin on suurta arvoa. Onnistuminen jaetusta suunnasta ja prioriteeteista sopimisessa vaatii jo sekin määrätietoista ja taitavaa otetta koordinaattoreilta.

Viime kädessä yhteistyön rakenteellinen syventäminen voi tarkoittaa jopa toimijoiden välisiä pitkäjänteisiä sopimuksia yhdistymisistä tai muodollisempien koalitioiden perustamisista. On avoin kysymys, kuinka raskasta byrokratiaa koalitiot tarkoittaisivat olemassa oleville järjestöille, ja miten sellainen vaikuttaisi yhteistyön mielekkyyteen ja vetovoimaan. Kirjoittajina emme ole näistä kysymyksistä varmoja tai ehdottomia.

Uudenlainen liikkeiden liittouma voisi olemassaolollaan kenties täyttää jopa italialaisen filosofin Antonio Gramscin alunperin poliittiselle puolueelle peräänkuuluttamaa yhteiskunnallista avainroolia. Gramscilaisen ”poliittisen kentän uudelleenmuovaamisen” hengessä puolueen – meidän tapauksessamme siis Liike-puolueen, erotuksena parlamentaarisista puolueista – tarkoitus olisi olemassaolollaan luovia kiistat taka-alalle, voimistaa osallisten yhteisiä nimittäjiä keskinäisten erojen sijaan ja voimistuvana yleispoliittisena voimana ryhtyä muuttamaan ympäröivää todellisuutta itsessään. Yhtenäisyyttä ja solidaarisuutta uskottavasti ilmentävä toimija vetäisi uusia ihmisryhmiä ja tahoja lähemmäksi omaa ideologiasta kenttäänsä, loisi uusia ystäviä ja siten laajentaisi koko kentän kannatuspotentiaalia.

Gramscille puolue merkitsi tahoa, joka kykenee ainutlaatuisesti organisoimaan, yhtenäistämään, keskittämään ja käyttämään poliittista voimaa. Se olisi myös kotipaikka vaihtoehtoista hegemoniaa rakentaville älyköille ja vaikuttajille. Voi kysyä, olisiko tällainen organisaatio enää nykymaailmassa sopiva kultuurisen vastahegemonian tavoittelun työkalu; tarkoituksenmukainen tulkitsemaan ja koostamaan eri aineksista johdonmukaista maailmankuvaa yleisölle? Poliittisen kentän muovaamiskyky ja vastahegemonian rakentamispyrkimys ovat joka tapauksessa tärkeitä viitekehyksiä organisoijille. Ne nähdäksemme mahdollistavat tasapainon etsintää enemmistön tavoittelun strategioissa: missä määrin on nöyrästi omaksuttava lähtökohdaksi ihmisten nykyhetken huoliin vastaaminen (meeting people where they are) ja toisaalta missä määrin Liike-puolueen tulee ottaa johtajuus ihmisten ohjaamisessa radikaalimman muutoksen tavoitteluun.

Lopuksi: kuten jo ilmaisimme, kamppailun kokonaisvaltainen ja globaali luonne tarkoittaa, että myös toimintamme globaalia yhteistyötä on vakiinnutettava, ja siihen on panostettava. Emme kuitenkaan katso tätäkään siltä kannalta, että kaikkien mahdollisten eri maiden järjestötoimijoiden tulisi löytää keskenään pienin yhteinen nimittäjä ja lähteä siltä pohjalta käsikynkkään. Sen sijaan näemme lupaavampana tienä luoda yhtenäisyyttä niiden toimijoiden välille, joiden suunta on tarpeeksi lähellä tässä hahmoteltua, tai jotka strategisesti ainakin yhdeltä pääfokukseltaan sopivat siihen. Kyse on ns. halukkaiden koalitioista. Myöhemmin tätä pohjaa voi sitten vielä laajentaa, kytkien kaukaisempiakin toimijoita yhteiseen tarinaan prosessissa, jossa viesti hioutuu henkilökohtaistuu ja samalla moniäänistyy sisällyttäessään itseensä elettyä kokemusta maailman eri kolkista. Viestin resonoidessa kotimaisilla ja kansainvälisillä areenoilla alkaa yhteistyörintaman painovoima houkutella puoleensa odottamattomiakin liittolaisia. Ensi askeleena olisi osallistuminen olemassaoleviin rajat ylittävien progressiivisten liikkeiden koordinointitiloihin, ja mikäli ne koetaan hyödyllisiksi, työskentely näiden aloitteiden edistämiseksi.

Luku 2. Millainen on ekososiaalisen murroksen poliittinen subjekti?

Millaisia todennäköisiä tai mahdollisia poliittisia subjekteja voimme kuvitella johtamaan jälleenrakennusta tulevina vuosina? Tässä luvussa käännämme katseen siihen, kuka ja mitkä ihmisryhmät voisivat olla osa muutosliikettä ja luoda tarvitsemamme sosio-ekologisen murroksen. Ajattelemme, että tarvitsemme liittouman kahdesta globaalista ryhmästä: heistä, joilla on materiaalisesti voitettavaa ekologisesta jälleenrakennuksesta ja heistä, jotka toimivat moraalisten syiden ajamana.

Vaikkakin suuri joukko ihmisiä kamppailee oikeudenmukaisemmasta tulevaisuudesta oman moraalikompassinsa ajamana, olisi naiivia ohittaa toiminnan ajurina materiaaliset tarpeet ja halut. Ilmastonmuutos on viime vuosikymmeninä syventänyt globaalia taloudellista epätasa-arvoa, eikä meillä ei ole syytä uskoa tämän kehityssuunnan lähitulevaisuudessa muuttuvan. Oikeudenmukaisempaa ja ekologisempaa maailmaa ajavien liikkeiden kyky menestyä kestävyyssiirtymän toteuttamisessa riippuu strategioiden ja toimintatapojen lisäksi kyvystä tunnistaa, tuottaa ja aktivoida muutoksen kannalta keskeisiä poliittisia subjekteja. Tämä tarkoittaa ihmisryhmiä, jotka jakavat rakenteellisesti sellaisen yhteiskunnallisen aseman, joka tuottaa heille samankaltaisia intressejä, tietoisuutta ja tuntemuksia. Kysymys siitä, kenellä on halu, mutta vielä tärkeämmin, tarve, muuttaa vallitsevaa maailmanjärjestystä, on keskeinen. Täten poliittisen subjektin kysymys on varsin ratkaiseva: se määrittää, kenen ääni kuuluu, millaiseksi voimasuhteet muodostuvat  ja millaisen muodon yhteiskunnallinen muutos saa.

Ekososiaalista muutosta ajavien liikkeiden on kyettävä puhuttelemaan ihmisiä heidän vallitsevissa yhteiskunnallisissa kontekstissaan, eli historiallisessa, sosiaalisessa ja materiaalisessa todellisuudessaan. Tästä syystä monet globaalin etelän inspiroivat esimerkit muutosvoimasta – kuten viimeisimpänä vuoden 2025 Gen Z -kapinat maailmalla – eivät sellaisenaan vastaa kysymykseen poliittisesta subjektista globaalin pohjoisen liikkeiden näkökulmasta. Esimerkiksi Suomessa, jossa on vahva usko julkishallinnollisiin instituutioihin ja poliittinen korruptio on globaalissa vertailussa alhaista, ei kansanliikettä ole yhtä helppoa ja mielekästä järjestää esimerkiksi Nepalin Gen Z -kapinan tavoin poliittisen korruption ympärille. Pohjoisen liikkeet eivät myöskään voi ulkoistaa muutospotentiaalia etelän liikkeiden varaan. Siksi oleellinen kysymys kuuluu: miten liikkeet voivat puhutella pohjoisen omia muutosvoimia ja tarvittaessa radikalisoida ne?

Vaikka muutosliikkeiden toiminta on menestyessään usein paikallisesti räätälöityä, ovat monikriisin juurisyyt luonteeltaan valtionrajat ylittäviä. Siksipä huomiot globaalin pohjoisen ja etelän eroavaisuuksista eivät missään nimessä voi tarkoittaa pohjoisen toimijoille eristäytymistä ja globaalin etelän hylkäämistä, vaan sen hahmottamista, miten paikalliset kamppailut nivotaan osaksi laajempaa muutosvoimaista kokonaisuutta.

Tämä yhteenkietoutuminen koskee myös materiaalisia intressejä. Kirjassaan The Exhausted of the Earth (2024) Ajay Singh Chaudhary tuo esille havainnon siitä, miten globaalin pohjoisen ja etelän välinen raja on alkanut hälvetä. Niin etelässä kuin pohjoisessakin on kasvava luokka ihmisiä, joiden arkipäivän materiaaliset intressit ovat samansuuntaiset. Chaudharyn argumentti perustuu ajatukseen kapitalistisesta talousjärjestelmästä ekstraktion piirinä (extractive circuit), jonka hahmottaminen on keskeinen globaalin pohjoisen muutostoimijan tunnistamisessa. Ekstration piiri kuvaa talousjärjestelmää, joka yhdistää taloudellisesti ja ekologisesti riistetyt yhteisöt globaalissa etelässä ylityön ja ylikuormituksen hallitsemaan pohjoiseen. Ekstraktion piiri ei ole taloudellinen abstraktio, vaan todellinen ja konkreettinen. Se rakentuu erilaisten taloudellisen logiikan mukaisten optimointien, siis edullisuuksien, tuottavuuksien ja tehokkuuksien kautta muodostaen globaaleja arvoketjuja ja keskinäisriippuvuuksia. Nämä rakentuvat ylikansallisista rahoitusvirroista, investoinneista, logistiikkainfrastruktuurista, työvoiman liikkumisesta, tehtaista, tuontantolaitoksista, markkinoinnista, finanssi- ja sosiaalipolitiikasta ja lopulta työstä, jota kaiken tämän ylläpitäminen vaatii. Teknologian saralla linkit ovat ilmeisimpiä: esimerkiksi mobiililaitteiden valmistus Kiinassa edellyttää kobolttia Kongosta sekä kuluttajia länsimaista. Samalla tätä teknologiaa käytetään asettamaan uusia tehokkuuden ja tuottavuuden tasoja. Olisi helppoa jäädä ajattelemaan piiriä teknologiakeskeisesti, mutta Anna Tsingin (2015) analyysi globaalista matsutakekaupasta osoittaa kuinka myös prekaari työ, harmaa talous ja erilaiset kulttuuriset symbolit muodostavat yhtälaisen keskinäisriippuvuuksien ketjun. Näin ekstraktion piiri muodostaa ekologisen elinpiirin todellisuuden, joka on järjestetty maksimaalisen voitontavoittelun ehdoilla.

Vaikka ekstraktion piiri yhdistää globaalia pohjoista ja etelää, sen vaikutukset ilmenevät näissä erilaisina. Globaalissa pohjoisessa kevyimpiä ja ensimmäisiä esimerkkejä ovat erilaiset näivettymisen prosessit, jotka irroittavat eletyn elämän ja sitä kuvaavat taloudelliset indikaattorit toisistaan. Politiikan tasolla tämä näyttäytyy valtion peruspalveluihin, palkkoihin ja työehtoihin kohdistuvina leikkauspaineina, puheena hyvinvointivaltion uudelleenmäärittelystä, sekä velkajarrun kaltaisina lukkoina, joilla pienikin finanssipoliittinen liikkumavara kahlitaan uusliberalin talouspolitiikan kurjistaviin raameihin. Konkreettisesti esktraktion piiri näyttäytyy myös näennäisesti paikallisia ilmiöitä yhteenkietovana, esimerkiksi italialaisten jätteiden polttaminen suomalaisissa jätteenpolttolaitoksissa kietoo toisiinsa kiihtyvän kulutuksen aiheuttaman aineellisen ylijäämän, kansainvälisen järjestäytyneen rikollisuuden sekä Suomen energiaratkaisut. Tilallisesti paikalliset ilmiöt, kuten roskavuoret Napolissa tai jätteen polttaminen Suomessa, ovat osa globaalia keskinäisriippuvuuksien ja syy-yhteyksien ketjua. Osa näivettymisen prosesseista näkyy markkinaehtoisen talouden logiikan mukaisina reaktioina etenevään ilmastonmuutokseen. Arjen tasolla tämä näyttäytyy kasvavina elinkustannuksina sekä "uutena normaalina", jossa aikaisemmat mahdollisuudet ja normaalit käytännöt ovatkin joko äärimmäisen kalliita tai peräti mahdottomia. Esimerkiksi sään ääri-ilmiöiden lisääntyessä on näkyvissä vakuutusmarkkinoiden reagointi, jossa vakuutuksia ei joko myönnetä, tai niiden hinnat kasvavat niin korkeiksi, ettei niitä käytännössä pystytä enää ottamaan. Tällaista reagointia on nähtävissä vaikkapa Floridassa ja Kaliforniassa mutta myös Suomessa, jossa vakuutusyhtiöt kiristävät linjauksiaan sään ääri-ilmiöiden, kuten sateiden ja tulvien, mutta myös metsätuholaisten varalta. Toisaalta tämä näkyy myös taloudellisen järjestelmän ylläpitämiseksi vaadittavan infrastruktuurin ylläpitokustannuksina, kuten sähköverkon huoltovarmuuden ja datakeskusten myötä kasvavina sähkölaskuina.

Vakuutusjärjestelmän reagointi ja elinkustannusten nousu ovat vain yksi esimerkki taloudellisen järjestelmän sisäisten optimointien lievimmistä vaikutuksista globaalissa pohjoisessa. Sen varsinainen ilmeneminen näkyy erilaisena mielenterveydellisten ongelmien ja stressin lisääntymisenä. Sanalla sanoen uupumisena, sillä ekstraktion piiri kuluttaa yhtälailla ihmisten elinvoimaa kuin luonnonvaroja. OECD raportti vuodelta 2021 From Protest to Progress? toteaa lakonisesti, kuinka stressitasojen nousu ja mielenterveydellisten ongelmien lisääntyminen osaltaan kertovat niistä haasteista, joita ihmiset tänäpäivänä kohtaavat. Suomen voidaan nähdä olevan mukana tässä kehityksessä, sillä 16–34-vuotiaiden keskuudessa mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet johdonmukaisesti jo pidemmän aikaa (Blombgren & Perhoniemi 2021) ja mielenterveyden sairaudet ovat jo yleisin syy nuorten työkyvyttömyyseläkkeelle jäämiseen (Eläketurvakeskus).

Väsymyksen, stressin, masennuksen ja loppuunpalamisen korostuminen kapitalistisessa tuotantorakenteessa ei ole mitenkään uusi ilmiö. Franz Fanon (1961) hahmotti, miten kolonisoitujen yhteisöjen jäsenten kokema ”hermostuneisuus” on ruumiillistunut kokemus kolonialistisen kehoon ja mieleen kohdistuvan väkivallan aiheuttamasta hermostollisesta ja psyykkisistä kuormituksista. Kulttuurintutkija Mark Fisher (2009) kiinnitti aiheeseen huomiota 2000-luvun alun tienoilla Britanniassa, jossa masennus oli noussut yhdeksi hoidetuimmista sairauksista. Uupumisen yleistyminen ei ole yksilöpsykologinen tai työnohjauksellinen ongelma, vaan konkreettinen seuraus yhteiskunnallisten ongelmien sysäämisestä yksilön harteille ja ekstraktion piiriin kuuluvista erilaisista tehokkuuden tai tuottavuuden vaatimuksista, sekä riskialttiin, epävarman, matalapalkkaisen ja epävirallisen työn lisääntymisestä. Kuten Fisher ja eritoten Fanon osoittavat, kyse ei ole uudesta ilmiöstä, vaan pikemminkin siitä, kuinka Fanonin kuvaamat kolonialistisen väkivallan mekanismit ja psykososiaaliset käytänteet asteittain hivuttautuvat osaksi globaalin pohjoisen (työ)elämää. Chaudaryn mukaan tämän globaalin pohjoisen työelämää leimaavan uupumuksen taustalla on ekstraktion piirin mukainen talouden kehitys, jossa aneemisinkin taloudellinen kasvu vaatii entistä suurempia ponnisteluja koko piirin tasolla. Entistä tehokkaampaa resurssien riistoa globaalissa etelässä, entistä tehokkaampaa työelämää globaalissa pohjoisessa.

Tarkoituksena ei ole rinnastaa globaalissa etelässä koettuja ilmastonmuutoksen apokalyptisia seurauksia ja globaalissa pohjoisessa elävien arjen vaikeutumista sekä uupumista, saatikka väittää, että globaalin pohjoisen keskiluokan kokemukset vastaisivat kolonisoitujen yhteisöjen kokemuksia. Tavoitteena on tuoda esiin näissä elämissä näkyvät vaikeudet, joiden juurisyyt ovat yhteenkietoutuneet. Maailmanlaajuisten keskinäisriippuvuuksien hahmottaminen on ekososiaalisten liikkeiden toiminnan elinehto. Samalla muutosta tavoittelevien liikkeiden tulee argumentoida toimintaansa solidaarisuuden ja oikeudenmukaisuuden lisäksi myös arjen ja toimeentulon tasolla. Ekososiaalinen muutos ei voi näyttäytyä pelkkänä luopumisena ja niukkuuden jakamisena, eikä se sitä todellisuudessa olekaan. Globaalissa pohjoisessa on kasvava luokka ihmisiä, joiden materiaaliset intressit ovat samansuuntaisia monien globaalin etelän ihmisten kanssa ja tämä intressien samansuuntaisuus tulee tuoda näkyväksi.

Trendiä voi kuvata myös globaalien keskusten ja periferioiden (reuna-alueet) käsitteiden kautta, jotka ilmentävät globaalin kapitalismin riiston logiikkaa: globaalissa etelässä tuotetaan halvalla tavaraa ja palveluita globaalin pohjoisen käytettäväksi. Samalla keskuksia ja periferioita löytyy myös valtioiden sisällä: Suomessakin voidaan kuvata, miten periferioissa eli esimerkiksi maatiloilla ja metsähakkuilla tuotetaan hyödykkeitä keskuksien eli isojen kaupunkien käytettäväksi. Voi myös ajatella, että globaalin pohjoisen työntekijöiden intresseissä olisi, että etelän palkkataso nousisi, jotteivät tuotantolaitokset ja niiden mukana työpaikat siirtyisi jatkuvasti globaaliin etelään. Täten ilmastonmuutoksen torjumisella, kapitalismin rapauttamisella ja globaalisti marginalisoitujen ihmisryhmien aseman parantamisella on myös globaalissa pohjoisessa materiaalisia vaikutuksia, jotka tukevat arkipäiväisen elämänkokemuksen paranemista. Samalla on tärkeää tiedostaa, että globaalin etelän ja pohjoisen valtioiden intresseissä on myös isoja eroja. Kapitalistisessa maailmanjärjestelmässä valtiot muun muassa kilpailevat keskenään investoinneista, työstä ja luonnonvaroista. Selvää on myös, että aiemmin mainitsemamme imperiaalinen elämäntapa perustuu periferioiden riistämiselle, ja sen purkamisessa on valtava työ.

Yksi näkökulma lähestyä materiaalisten tarpeiden ajamaa toimintaa on työn kautta. Ympäristöhistorioitsija Stefania Barca (2024) on hahmotellut työn, työväenluokan ja ympäristökamppailuiden yhtymäkohtia ja esittää, että globaali työväenluokka uudelleenymmärrettynä on ekososiaalisen kumouksen keskeinen toimija. Laajentamalla työn käsitettä sisältämään myös hoivatyön sekä luonnosta ja sen kantokyvystä huolehtimiseen liittyvän työn (earthcare), Barca hahmottelee poliittisen toimijan, jolla on sekä kyky että halu murtaa nykyinen sosio-ekologinen järjestys. Kun työväen kamppailuun sisällytetään myös palkattoman työn tekijät, luomme laajemman ja muutosvoimaisemman koalition, koska se kattaa reippaasti globaalin enemmistön. Täten Barcan hahmottelema globaali työväenluokka tarkoittaa niin sanotun klassisen työväen määritelmän laajentamista, sisältämään myös elämää ylläpitävän ja hoivaavan työn, jota tekevät globaalisti enimmäkseen naiset, sekä maahoivan osalta alkuperäiskansat. Voimmeko kuvitella tilanteen, jossa pelkästään kaikki hoivatyötä tekevät ihmiset (omaishoitajat, kotitöitä tekevät, päiväkotien työntekijät, sairaanhoitajat jne.) menisivät lakkoon päiväksi? Yhteiskunnan tuotteliaisuus hidastuisi, ellei jopa pysähtyisi, kun palkkatöiden sijaan työntekijät joutuisivatkin hoivaamaan omia lapsiaan, vanhempiaan ja muita läheisiään.

Haastattelussa Dan Boscov-Ellenin kanssa Barca vetää yhteen: "globaalin kapitalistisen järjestelmän voi purkaa vain palkkatyöläisten ja palkattomien työntekijöiden liittouma." Keskittymällä työläisten muutosvoimaan alleviivaamme myös kapitalismin taloudellisia suhteita, joissa piilee vipuvarsia status quon horjuttamiseen. Yhteenvetona: globaalilla työväenluokalla on paljon pelissä suhteessa sosio-ekologiseen murrokseen, koska heillä ei ole pääoman tuomaa turvaa pehmentämään monikriisin luomaa turbulenssia. Toisaalta globaali työväenluokka mahdollistaa koko kapitalismin toiminnan omalla työvoimallaan, joten sillä on myös mahdollisuus esimerkiksi lakkoilemalla ja yhteistyöstä kieltäytymällä vaikuttaa poliittisiin päätöksiin. Muutosprojektimme on puhuteltava tätä työväkeä, ei enää kulutustottumuksiltaan syyllisinä yksilöinä vaan kollektiivisena järjestäytyvänä muutoksentekijänä.

Entä miten hahmottelemamme subjekti eroaa nykyisestä löyhästi määritellystä vihervasemmistosta? Ensinnäkin alleviivaamme, että subjekti ei ole identiteetti tai tietynlainen henkilö, vaan ihminen (tai ennemminkin niiden joukko), joka järjestäytyy jonkin puolesta tai vastaan. Omassa tilannekuvassamme sosio-ekologisen murroksen puolesta ja fossiili-, finanssi- ja sellupääomaa vastaan. Näemme, että viime vuosien vihervasemmisto ei ole kyennyt puhuttelemaan, saatikka mobilisoimaan järjestäytynyttä, muttei myöskään järjestäytymätöntä työväenluokkaa tarvittavan laajasti. Yksittäisten yhteiskunnallisten ongelmien kytkeminen ymmärrettävällä tavalla vallitsevan maailmanjärjestyksen oireiksi on jäänyt usein uupumaan, ja erityisesti puoluepoliittisella tasolla globaali solidaarisuus on marginaalista.

Palataksemme alun kahtiajakoon moraalisten ja materiaalisten syiden ajamana toimivista ryhmistä on jälkimmäistä syytä tarkentaa. Ihmisryhmät, joilla on materiaalisesti voitettavaa ekologisesta jälleenrakennuksesta, voi jakaa vielä kahtia:

• heihin, jotka tekevät uusintavaa työtä ja ovat siten suoraan sidoksissa yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan mahdollistamiseen;
• sekä heihin, jotka jotenkin pärjäävät nykyjärjestelmän sisällä, mutta ovat sen uuvuttamat.

Uusintavan työn piirissä olevien ihmisten yhteiskunnallinen rooli on elintärkeä, mikä tulee painottumaan globaalien kriisien ristipaineessa entisestään. Täten he – hoivaajat, huoltajat, hoitajat, viljelijät, rakentajat, korjaajat, kuskit – kantavat ison taakan yhteiskunnan toimintaedellytyksien hoitamisesta, ja tuntevat myös nahoissaan näitä toimintaedellytyksiä uhkaavat pandemiat, ympäristökatastrofit tai talouskriisit. Toisaalta uupuneita pärjääjiä voisivat motivoida inhimillisemmät työajat ja -olosuhteet, jotka mahdollistavat merkityksellisempää työntekoa ja enemmän vapaa-aikaa. Tarvetta olisi myös siirtymäturvalle esimerkiksi työtakuun muodossa, jotta mehut vievästä työpaikasta olisi helpompi luopua.

Minkälaisia konkreettisia ihmisryhmiä tulisi siis Suomessa tunnistaa ja mobilisoida osaksi laajempaa koalitiota? Aloittaa voisi ainakin järjestäytyneestä ja järjestäytymättömästä hoiva-alasta, uupuneista ja tekoälyn uhkaamista tietotyöläisistä, maanviljelijöistä ja metsäteollisuuden työntekijöistä, omaehtoista elämää maalle rakentavista yhteisöistä, muista ekologisesta jälleenrakennuksesta hyötyvistä aloista (ennallistaminen, korjaus, uusiutuva energia), opiskelijoista, osuuskuntien ja ammattiliittojen valtuustoissa toimivista progressiivisista vaikuttajista sekä laajemmin nykyiseen yhteiskuntajärjestelmään pettyneistä, kuten työttömistä, prekaarista työvoimasta sekä vaille oman alan töitä jääneistä vastavalmistuneista. Vaikka nykyinen vihervasemmisto jossain määrin näkee jo tällä hetkellä näitä ryhmiä ja ammatinharjoittajia omana kannattajajoukkonaan, se on urbaanissa korkeakouluttautuneisuudessaan osin niistä myös vieraantunut. Uupumuksen tematiikan mukaan ottaminen ja sen syiden hahmottaminen ekologisesti kestämättömän talouden rakenteellisena seurauksena ulottaisi poliittisen viestin myös nykytyöväkeen ja taloudellisesti vakaampaan (alempaan) keskiluokkaan.

Lueteltujen toimijoiden ei tarvitse olla kaikesta samaa mieltä, mutta materiaalisten intressien ottaminen keskiöön mahdollistaa jatkossa kaikkien osallisten kytkemisen suureen yhteiseen tarinaan. Vaikka strategiat tavoitteiden saavuttamiseen saattaisivatkin erota, jaettu päämäärä auttaisi myös toiminnan koordinoinnissa ja yhteisenä rintamana toimimisessa. Tarvittava poliittinen konsensus voisi olla esimerkiksi jokin muunnelma johdannossa maalaamistamme yhteisistä nimittäjistä, mutta joka tapauksessa sen on laajennuttava nykyisen ympäristöliikkeen vaatimuksista ja tavoitteista. Päämielenkiintomme tulee laajentua koskettamaan poliittisen subjektin välittömiä materiaalisia tarpeita, eli työn olosuhteita ja mahdollisuuksia, asumista ja ruoantuotantoa, sekä yleisemmin toimeentuloa.

Konkreettisia tapauskertomuksia duunarien, keskiluokan ja palkattoman työn tekijöiden yhdistämisestä on löydettävissä New Yorkin tuoreen pormestarin Zohran Mamdanin, ja toisaalta uusien eurooppalaisten ekopopulistien strategioista. Mamdanin viimevuotisessa voittoisassa kampanjassa korostuivat ihmisten päivittäisten tarpeiden ja huolien kuuntelu, ja niiden kääntäminen poliittisen projektin keihäänkärjeksi. Käytännössä tämä on tarkoittanut periksiantamatonta fokusta juuri elinkustannuskriisin helpottamiseen kourallisella radikaaleja, mutta saavutettavissa olevia (eko)populistisia reformeja, joiden ympärille voidaan rakentaa yhteistä maaperää ja erilaisten ryhmien solidaarisuutta. Tämänkaltaisesta positiivisen vaihtoehtoisen vision rummuttamisesta sekä ennen näkemättömästä sadan tuhannen vapaaehtoisen mobilisoinnista kenttätyöhön, jolla kampanja tavoitti miljoonia asukkaita näiden kotiovilla, kaduilla ja puhelimitse, tuli voittoisa resepti. Keskeistä oli myös omaehtoisen viestintäkehikon – käytännössä valtavan sosiaalisen median näkyvyyden – rakentaminen, jolla oma yhdistävä viesti ja tarina välitettiin eri yleisöille riippumatta median portinvartijoista.

Myös Britanniassa paikallinen Vihreä puolue on, Mamdanin hengessä, ottanut tehtäväkseen juurruttaa ilmasto- ja ympäristöpoliittinen viesti laajempaan kamppailuun taloudellisesta ja sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Täten laajalti yhdistävät aiheet ja taistelut priorisoidaan, kuitenkaan heittämättä yhtäkään ihmisryhmää bussin alle. Puolueen kannatus on vuodessa moninkertaistunut. Johtoon valitun Jack Polanskin kaltaiset uuden sukupolven poliitikot ovatkin aktiivisesti muistuttaneet kuulijoitaan, että vastustajien yritykset kääntää keskustelu takaisin kulttuurisotakysymyksiin ovat tosiasiassa pyrkimyksiä estää ihmisiä samaistumasta puolueen suosittuun elitismin vastaiseen talouspolitiikkaan.

Samalla parlamentaarisen politiikan ulkopuolelta on noussut varteenotettavia ideoita ja alotteita. Eräs lupaava menetelmä hahmottelemamme subjektin yhteen tuomiseksi on Public-Common-Partnership -malli, jonka Kai Heron, Keir Milburn ja Bertie Russelin esittelevät kirjassaan Radical Abundance (2025). Mallin mukaan toimivissa instituutioissa paikallista työtä, tuotantoa ja luonnonvarojen käyttöä hallinnoitaisiin demokraatisesti paikallisyhteisön, työntekijöiden ja julkisen vallan kesken ja tuotettu lisäarvo voidaan kohdistaa vastaavanlaisten alotteiden edistämiseen. Näin lisäarvo pysyisi omistajien sijaan oman yhteisön käytössä. Joitakin pilottihankkeita on jo olemassa. Public-Common-Partnership ei ole ainoa mahdollinen malli, mutta tässä historiallisessa hetkessä siirtymää toteuttavien instituutioiden tulisi Heronin ja kumppanien mukaan pystyä täyttämään kahta tehtävää. Ensinnäkin niiden tulisi tarjota enemmistöille paikka, jossa astua yhteiskunnallisen kamppailun pääosaan ja ottaa yhteistyöllä tulevaisuutensa omiin käsiinsä (popular protagonism). Toisaalta niiden tulisi toimia kilpailevana elämän uusintamisen tuotantomuotona (contested reproduction), jolla luodaan yhä myrskyisämmäksi käyvään maailmaan rinnakkaisia – pääomalle alistumattomia – kyvykkyyksiä turvata elämän välittömät perustarpeet. Heron ja kumppanit esittävät, että erilaisia (joskaan ei täysin vastakkaisia) intressejä edustavat ihmisryhmät alkavat näissä kohtaamis- ja päätöksentekotiloissa muodostaa yhteistä tietoisuutta ja subjektia.

Lainaten tuntemattomaksi jäänyttä kirjoittajaa jo edesmenneeltä ilmastolakko.info-sivustolta: oikeudenmukaisuuden ja reiluuden ihanteiden sijasta on lähdettävä liikkeelle todellisista tyytymättömyyden kokemuksista. Juuri nyt polttavin yhteiskunnallinen tyytymättömyys nousee työväenluokan ja alemman keskiluokan toimeentulon epävarmuudesta ja hyvän elämän mahdollisuuksien jatkuvasta kaventumisesta.

Lauri Autere
Topi-Matti Heikkola
Meri Külm
Pekko Riihonen

Toimittanut Anniina Väisänen.

Tekstin kirjoittanut työryhmä on työskennellyt tämän ja lukuisten muiden aiheiden äärellä vuosina 2024–2026 Koneen säätiön rahoittamassa Lusto-hankkeessa.

Lue seuraavaksi kirjoituksen osa 2!