Mitä Suomen ympäristöliikkeen tulisi seuraavaksi tehdä? Osa 2

Tämä teksti on yksityishenkilöiden laatima analyysi ja mielipidekirjoitus, ollen jatkoa blogissa aiemmin julkaistuille Lusto-tiedonjalkautusprojektin julkaisuille. Kirjoitus ehdotuksineen ei väitä edustavansa Elokapinan kollektiivista kantaa. Lue ensin osa 1.

Luku 3. Millaisen teorian yhteiskunnallisen muodonmuutoksen tuottamisesta siis tarvitsemme?

Aiemmin mainitut Rodrigues ja Eden esittävät, että toimiakseen toisiaan täydentäen ja vastatakseen tehokkaasti ekokriisin asettamaan valtavaan haasteeseen tulee yhteiseen rintamaan asettuvien liikkeiden tietoisesti valita yksi ja sama malli muutoksen läpiviemisestä (model of transformation). Käytännössä he jakavat tällaiset muutosmallit reformistisiin, itsenäisiä vaihtoehtoyhteisöjä rakentaviin ja kumouksellisiin, ja kelpuuttavat niistä viime kädessä vain kumouksellisen mallin – ja sen myötä kumouksellisuuteen sitoutuvat toimijat – osaksi tarvittavaa strategista koalitiota.

Jaamme yleisellä tasolla ajatuksen tällaisen tietoisen kollektiivisen valinnan tärkeydestä ja siihen sisältyvän yhteisen muutosteorian (theory of change) sekä selkeän strategisen suunnan merkityksestä. Kuten luvussa 1 argumentoimme, kumouksellisuuden ajatus yksinään ei kuitenkaan tarjoa liikkeen toiminnalle tarkoituksenmukaista perustaa. All in -pamfletista poiketen ehdotamme siksi tähän kysymykseen paremmaksi vastaukseksi jo aiemmin mainitsemaamme kapitalismin monisuuntaiseen rapauttamiseen perustuvaa ratkaisua, joka on mielestämme holistisempi ja edustaa degrowth-ajattelun terävintä kärkeä.

Kapitalismin rapauttamisen muutosteoria yhdistää useita erilaisia toimintalogiikoita:

• nykyjärjestelmän rakosissa kasvavat itsenäiset vaihtoehto-aloitteet
• akuuttien haittavaikutusten ja tuhoisimpien toimintamuotojen suoran vastustamisen, ja
• järjestelmän instituutioiden sekä sitä kautta yhteiskunnan rakenteiden muovaamisen merkittävillä radikaaleilla reformeilla.

Aloitetaan kahdesta ensimmäisestä logiikasta. Yhteiskunnan aineenvaihdunnan muuttaminen vaatii pääoman kasautumisesta ja luonnonvarojen käytön lisäämisestä riippumattomia perustarpeiden täyttämisen tapoja ja hyvinvoinnin luomista. Toimintalogiikka voi olla esimerkiksi osuuskuntamuotoinen talous, solidaarisuus- ja jakamistalous, julkinen tuotanto, osittainen omavaraisuus, avoin ohjelmisto- ja teknologiakehitys, tuottaja-kuluttajakumppanuudet, yhteiskunnalliset yritykset jne. Kaikista näistä talouden muodoista itseasiassa löytyy jo yhteiskunnassamme elinvoimaisia ja kehityskelpoisia ilmentymiä, merkittävinä esimerkkeinä avoimen lähdekoodin ohjelmistot, kuluttaja- ja tuottajaosuuskunnat sekä kirjastot. Jos ja kun ekokriisi syvenee katastrofaalisiin mittoihin, tämän toimintalogiikan piiriin kuuluvat myös sellaiset keskinäisriippuvaisuuden ja solidaarisuuden varaan rakentuvat hoivan ja elämän uusintamisen järjestelyt, jotka tekevät elämän raunioissa mahdolliseksi.

Näiden yhteistoiminnallisen tai itsenäisen talouden muotojen lisäksi tarvitaan kapitalismin akuuttien haittavaikutusten ankaraa vastustamista: esimerkiksi luonnon ja pahimmin riistettyjen yhteisöjen konkreettista puolustamista, jota monet liikkeet ja yhdistykset jo ansiokkaasti tekevät.

Koska uudet alotteet ja vastarinta eivät voi selviytyä saati kukoistaa ilman institutionaalisia muutoksia vaaditaan kolmas logiikka, eli politiikkatoimet, joita voisi kuvailla ei-reformistisiksi reformeiksi. Ne ovat uudistuksia, jotka toteutuessaan  luovat edellytyksiä järjestelmän perustavanlaatuiselle muutokselle, murtavat nykyisiä valtarakenteita ja vapauttavat ihmisten aikaa ja energiaa poliittiseen aktivoitumiseen. Tästä esimerkkejä voisivat olla vaikkapa työpaikkatakuu eli valtion takaama työmahdollisuus ekologisen jälleenrakennuksen töiden parissa, perustulo, kaikille saatavilla olevat ilmaiset peruspalvelut ja joukkoliikenne, luonnonvarojen käytön kiintiöt, työajan lyhentäminen, varallisuuskatot, yritysten laillisen perustarkoituksen muuttaminen, institutionaalisten talouskasvupakkojen purkaminen tai demokratian laajennukset kuten kansalaisraadit. Tällaiset toimet pystyvät kokoluokassaan jo aidosti vaikuttamaan ylikulutukseen ja -tuotantoon, ja luovat maaperän jonka varaan on mahdollista rakentaa vielä radikaalimpia toimia. Uudistusten voi ajatella edustavan radikaalia sosiaalidemokratiaa, sanan alkuperäisessä tarkoituksessa, josta nykyiset demaripuolueet ovat ajautuneet hyvin kauas. Tällä vuosisadalla radikaali sosiaalidemokratia on syytä päivittää kasvunjälkeiseksi sosiaalidemokratiaksi.

Nämä kolme toimintalogiikkaa yhdessä muodostavat eräänlaisen kolmikärkisen pihtiliikkeen, joka mielestämme on uskottavin kohtaamamme muutosteoria, eli monivaiheinen menetelmä järjestelmätason muutokseen. Se ottaa huomioon toisaalta aiemmin puhutut vallankumouksiin liittyvät ongelmat ja toisaalta sen, että tie järjestelmän perusrakenteiden muuttamiseen on kuitenkin avattava, ja että tämän muutoksen on vähintään osin nojattava jo olemassaoleviin malleihin. Samoin se tunnistaa, että mikään strateginen logiikka yksin ei pysty vakavasti haastamaan nykykapitalismia.

Logiikoista kaksi, itsenäisten vaihtoehto-aloitteiden kasvattaminen ja järjestelmän instituutioiden muovaaminen, ovat luonteeltaan luvussa 1.4 peräänkuulutettua enemmistöpohjaisuutta rakentavia ja sitä tarvitsevia strategioita. Häiriön ja taloudellisten kustannusten tuottamiseen nojaava vastarinnan logiikka ja sen mukainen toiminta taas asettuu pääsääntöisesti liike-ekosysteemin radikaalimmaksi vähemmistösiiveksi. Toisaalta tämänkään toimintalogiikan piirissä ei tulisi väheksyä tarvetta kohtuulliseen hyväksyntään, ja olla tulematta suuren yleisön silmissä toiseutetuksi. Paradoksaalisesti joillakin vastarinta-kamppailuilla on myös potentiaalia tulla hyvin suosituiksi. Pihtiliike-muutosteoriaan onkin siten sisällytettävissä molemmat: radikaali siipi, joka pystyy luomaan taloudellista painetta eliiteille, sekä valtavirtainen massaliike joka luo vaihtoehtoisia ruohonjuuritason instituutioita ja pyrkii remontoimaan valtiolliset lait ja laitokset.

Ei-reformistisia reformeja voi perustellusti kritisoida siitä, että suuretkaan reformit, jotka eivät muuta taloudellisen järjestelmän perustoimintalogiikkaa, luovat läpimennessään aina tilaisuuden suitsia järjestelmän muuttamiseen tähtäävää energiaa ja jättävät auki mahdollisuuden uudistusten myöhemmälle vesittämiselle. Tämä on eittämättä seikka, joka liikkeiden tulee sisäistää arvioidessaan aktiivisesti taktiikoitaan. Saavutetuista voitoista kiinni pitäminen voi sekin viedä jatkuvasti liikkeiden energiaa. Tämä tulee mielestämme ottaa huomioon siten, että toimintaa suunnitellaan pitkäjänteisen ja jatkuvan paineen muodostamiseen ja ylläpitoon. Saavutetun momentumin ja voittojen tulee johtaa aina seuraaviin uusiin aloitteisiin. Richard Bärnthalerin (2024) mukaan vastahegemonisten liikkeiden tulee poliittisen voiman kasvattamiseksi kohdistaa huomionsa ei niinkään maksimaalisiin vaatimuksiin, vaan kulloisiinkin "seuraavaksi parhaisiin" siirtymäpolitiikan askeleisiin (next best transition steps), jotka toisaalta sisältävät suurta muutospotentiaalia ja toisaalta edustavat mahdollista kompromissia osalle muistakin poliittisista ryhmistä. Tällaisten toimien myötä voidaan eri maissa kansallisesti saavuttaa edellytykset ja olosuhteet myöhemmille, vielä syvemmälle meneville rakennemuutoksille, joiden läpivieminen vaatii todennäköisesti myös radikaaleja ylikansallisia, institutionaalisia muutoksia. Kansainvälistä yhteenkuuluvuutta rakentavaa organisointia tarvitaan toisaalta jo ennen tällaista laajempaa remonttia, jotta ei-reformistisia reformeja ei toteuteta muodossa, joka ulkoistaa sortoa kohti globaalin talousjärjestelmän reunoja.

Ehkä hieman poiketen pihtiliikkeen keksijän Erik Olin Wrightin varsin ajattomasta hengestä, haluamme myös korostaa esimerkiksi Michael J. Albertin kartoittamia mahdollisia lähitulevaisuuden kriittisiä pisteitä, joissa on muutoksen mahdollisuuksia sekä hyvässä että pahassa. Nykyjärjestelmä tulee hyvin suurella todennäköisyydellä kohtaamaan kriisejä, joihin se ei pysty kunnolla vastaamaan toimintalogiikkansa puitteissa. Vaikka kriiseillä on aina hyvinvointia vahingoittavia vaikutuksia, parhaassa tapauksessa ne voivat luoda tilaa post-kapitalistisille ehdotuksille ja olla muutoksen mahdollistajia. Tällöin "hegemonian vastaisten liikkeiden menestys on kiinni aktivistien, ajattelijoiden ja edistyksellisten poliitikkojen kyvystä muotoilla vakuuttavia tarinoita, jotka herättävät kansan keskuudessa vastakaikua kauas tasapainotilasta kehittyneissä kriisitilanteissa" (Albert, 2024). Nämä tarinat, joiden varjolla radikaaleja reformeja lähdetään viemään läpi, eivät voi mielestämme kuitenkaan olla vain tarinoita, vaan niiden tulee pohjata jo olemassaoleviin tosielämän suhteisiin ja toimintaan, eli ymmärrettäviin ja tuntuviin esimerkkeihin. Toisin sanoen: jotta kriisien ja katastrofien aukaisemat poliitiset tilaisuudet voitaisiin lunastaa, on pohjatyö tehtävä rauhallisempina aikoina, ja laitettava omat voimat järjestykseen, jotta tilaisuuteen ehditään tarttua ja uutta yhteiskuntajärjestys-visiota ajaa läpi silloin, kun ikkuna sille aukeaa.

Yhdistämällä edellä kuvatut maailmankuvalliset lähtökohdat aiempiin näkökulmiin valtiosuhteesta ja poliittisesta subjektista etenemme seuraavassa luvussa kuvailemaan kolmea liikehaaraa, jotka mielestämme selkeyttävät kokonaiskuvaa sosiaaliseen ja ekologiseen jälleenrakennukseen pyrkivien liikkeiden ekosysteemistä, ja muodostavat yhdessä koherentin muutosteorian ja kokonaisstrategian.

Luku 4. Kolme liikehaaraa

Kestävyysmurroksen läpiviemiseksi tarvitaan siis kolmea eri strategista logiikkaa ja voimistuvaa toimintaa niiden kaikkien piirissä. Vastaavasti kolmen toisiaan täydentävän päästrategian pitkäjänteisen toteuttamisen ympärille voi Suomessa hahmottaa kolme muutosliikkeen haaraa, ja kullekin haaralle omat liike-ekosysteeminsä. Liikehaarat ovat itse keksimämme, kehittyvää kotimaista liike-ekologiaa havainnollistava malli, josta kukin muutostoimija voi löytää paikkansa ja luontaisia liittolaisia oman strategisen roolinsa hoitamiseen tai toimintansa suunnan kirkastamiseen. Kunkin toimijan läheisimmät liittolaiset ja yhteistyökumppanit löytyvät mallissa siis pääsääntöisesti oman liikehaaran piiristä. Siten jokaisella liikehaaralla kannattaisi nähdäksemme olla myös omat keskinäiset koordinaatioverkostonsa, jotka ovat olemassa kansallista kokonaiskuvaa luotsaavan isomman koordinaatiotilan ja monikansallisten koordinaatiojärjestelyjen rinnalla.

Muutosliikkeen kolme haaraa suhtautuvat toisiinsa sympaattisesti ja liittolaisina. He organisoivat toimintaansa tietoisina rooleistaan, mutta silti osittain toisistaan riippumatta. Yhtenäisyyden eetoksesta huolimatta eri liikehaarojen ei tule ajatella jakavan keskenään kaikkia ideologisia, periaatteellisia tai taktisia mieltymyksiä – tai edustavan keskenään samanlaisia identiteettejä, saati vetoavan täysin samoihin ihmisryhmiin. Ajatus ei ole odottaa liikehaaroilta samanmielisyyttä kaikissa kysymyksissä aina ja ikuisesti, vaan rakentaa toisiamme tukevaa kokonaisstrategiaa yhteisten nimittäjien ja suuremman vision varaan. Tärkeintä on keskittyä siihen ylivoimaiseen enemmistöön asioita, jotka yhdistävät pysyvässä perheyhteydessä olevia ja saman historiallisen mission jakavia tovereita eri puolilla liike-ekosysteemiä.

Jako suhteellisen itsenäisesti organisoituviin ja koordinoiviin haaroihin on perusteltu myös strategisen kirkkauden tavoittelun tähden. Strategiatutkija Richard Rumeltin (2011) kuvaamalla tavalla: hyvä strategia pystyy keskittämään voimat yhteen tai korkeintaan muutamaan ratkaisevaan tai käänteentekevään välitavoitteeseen, joiden saavuttaminen voi johtaa dominoefektin tavoin muihin myönteisiin lopputulemiin.

Rumeltin ajatus voimien keskittämisestä ratkaiseviin välitavoitteisiin voi tarkoittaa tapauksessamme esimerkiksi sitä, että osana kokonaisuutta kukin liikehaara toimijoineen keskittää toimintaansa tiettyjen kestävyysmurroksen esteiden (ks. Johdanto-luku) purkamiseen. Ehdotamme alempana joitain välitavoitteita kullekin haaralle. Yhtä kaikki periaate on, että liikehaarojen tulisi pystyä tietoisesti määrittää omat strategiset välitavoitteensa, suhteessa koko liikkeen päämääriin ja sen muutosteoriaan. Kunkin liikehaaran tulisi myös etsiä omat ja toisaalta kokonaisuuden tarpeet huomioivat vastauksensa siihen, millä intensiteetillä osallistua kansalliseen koordinaatioon ja kuinka tiheästi tehdä keskinäistä oman liikehaaran koordinaatiota. Monenlaiset suunnitelmien käytännön toimeenpanon ja yhteistyön järjestelyn kysymykset on luontevaa pitää ratkaistavana saman toimintalogiikan jakavien lähiliittolaisten kesken.

Mallissamme kolmas liikehaara – instituutioiden remontoijat – on aloitteellisin kansallisen kokonaiskuvan ja strategisen sommitelman muodostamisessa ja tässä mielessä koordinoi myös ykkös- ja kakkoshaaraa mukaan kansallisiin ja ylikansallisiin ponnistuksiin. Se kannattaisiko muiden liikehaarojen ja toimijoiden ulkoistaa joissain rajatuissa kysymyksissä toimintansa ohjausta kolmoshaarassa tehtävän koordinaatiotyön tekijöille, on meille avoin kysymys. Se on kuitenkin varsin selvää, että kaiken kansainvälisen yhteistyön ei ole mitenkään tarkoituksenmukaista mennä kolmoshaaran kautta.

Ensimmäisen ja toisen liikehaaran toimijoiden yhteistyötä luonnehtii konkreettinen suora ja paikallinen toiminta, akuuteista materiaalisista kysymyksistä inspiroituminen, taitojen jakaminen ja jaettu strateginen yhteisymmärrys. Näiden liikehaarojen piirissä yhteinen poliittinen ohjelma on rajatumpi ja ideologiset yhteiset nimittäjät jäävät verrattaen löyhiksi, etenkin kyseisten verkostojen radikaalimpien ja maltillisten toimijoiden välillä. Kolmannen liikehaaran toimijoiden osalta puolestaa korostuu lujittuneempi, koherentti – ja yhdessä pidemmälle kypsyteltävä – jaettu ideologinen perusta ja identiteetti, sekä kokonaisvaltaisemman yleispoliittisen ohjelman kuvainnollinen allekirjoittaminen.

Liikehaaramalli ei ole sellaisenaan kuvaus nykytilanteesta. Se ei myöskään ole kaikenkattava suunnitelma, vaan kuvaa karkeaa tavoitetilaa, jossa peräänkuuluttamamme laajentuva muutosliike olisi määrätietoisesti organisoitunut toimimaan pihtiliike-teorian mukaisesti.

Seuraavissa alaluvuissa esittelemme kunkin liikehaaran ja niiden tehtävät.

4.1. Itsenäinen maakuntavastarinta

Tämä on etupäässä maakunnissa ja maaseudulla toimiva, siellä paikallisia vastarintakamppailuja käyvä ja riippumatonta uusmaalaistuvaa elämäntapaa rakentava liikkeen osa. Se organisoituu ja rakentaa yhteistyöverkostoja ensisijaisesti alueellisesti, paikallisen luonnonmaantieteen erityispiirteet huomioiden. Toiminnan keskiössä on oma paikallinen toimintaryhmä tai lähiyhteisö, jonka jäsenet ja tärkeimmät yhteistyökumppanit löytyvät yleensä omalta kylältä tai paikkakunnalta, lähikunnista tai lähimmästä maakuntakeskuksesta. Tällaista paikallistoimintaa tukemaan voi muodostua (tai olla jo olemassa) myös erilaisia kansallisen tason tukirakenteita, mutta toiminnan painopiste on tavalla tai toisella paikallisissa kysymyksissä ja konkreettisessa lähiympäristöön jäljen jättävässä tekemisessä. Henkilökohtaisella tasolla korostuu kokemuksellinen siirtymä: omakohtainen kokemus toisin elämisestä, omien valintojen aineellisista seurauksista ja äliin menemisestä tuhoavan toiminnan estämiseksiv. Yhteiskuntana taas tarvitsemme puuttuvia malliesimerkkejä vapaaehtoisesta elämänpiirin kutistamisesta, sopeutumisesta elämää yksinkertaistamalla, kulttuurisen jatkuvuuden vaalimisesta yhdistettynä kestävyyssiirtymään ja arvokkuuden säilyttämisestä tulossa olevien menetysten edessä. Eräs tämän liikehaaran piirissä toimimisen mahdollisuuksia konkretisoiva malli ovat ”elämänsuojeluvyöhykkeet”, joissa yhdistettäisiin luonnon tilan parantaminen ja kokonaisvaltaisesti kestävien elämänmuotojen harjoittaminen paikallisesti.

Liikehaaraan jo nyt hahmottavia toimijoita ovat: Metsäliike, Kohtuusliike, ekokylät, kaivosvastaiset liikkeet, permakulttuuritoimijat, Luonnonsuojeluliiton piirit ja paikallisyhdistykset, luontokartoittajat, Ikikaiku-säätiö, Lumimuutos-osuuskunta, Mustarinda-yhdistys, erilaiset syväekologiset ryhmittymät, agroekologiset viljelijät, ruokaosuuskunnat ja paikalliset luontaiselinkeinojen harjoittajat. Myös monet alkuperäiskansatoimijat voidaan käsittää tämän liikehaaran yhteyteen, ja toisaalta esimerkiksi Martat voisi kuvitella liikehaaran luontaiseksi yhteistyökumppaniksi. Eräitä keskeisiä kansainvälisiä verrokkeja maakuntavastarinnalle ovat ranskalainen Soulevements de la Terre -liike sekä maattomien työläisten liike MST Brasiliassa. Taustalla on rikas ja pitkä vuosisatainen kamppailujen traditio oikeudesta yhteismaiden demokraattiseen ja yhteisövetoiseen hallinnointiin.

Liikehaaran tehtävät ovat:

1. räikeimpien luontohaittojen rajoittaminen ja tuntuvien lisäkustannusten tuottaminen erilaisilla tuhoisilla tuotantopaikoilla (esim. metsähakkuut, kaivokset, megainfrahankkeet, datakeskukset) koko kansalaisvaikuttamisen työkalupakkia hyödyntäen; mukaan lukien keinot kuten hallintovalitukset, paikalliset mielenosoituskampanjat ja viime kädessä laajamittaisen disruption tuottaminen väkivallatonta kansalaistottelemattomuutta harjoittaen.
2. permakulttuuristen ja luontaistaloudesta elävien yhteisöprojektien rakentaminen ja skaalaaminen nykyistä laajemmiksi, elämän perusedellytysten (ruoka, energia, luontaiselinkeinot) tuottamisen osittaiseksi palauttamiseksi omiin käsiimme, sekä häiriönsietokyvyn rakentaminen. Jälkimmäisen merkitystä korostavat jatkuvasti kasvavat riskit ruoka- ja energiaturvan heikkenemisestä ja tavallisen palkkatyön tarjonnan todennäköinen supistuminen.

Ennen pitkää nämä kaksi tehtävää kytkeytyvät toisiinsa myös toista kautta. Ekstraktiosta riippuvaisen pääoman vastaiskut paikallisekosysteemien puolustajia vastaan on helpompi torjua ja kestää, ja menestyä myös esimerkiksi pitkäkestoisissa lakoissa ja protesteissa, jos kyky ruokkia omat yhteisöt ei ole enää pelkästään palkkatyön, sosiaaliturvan ja ylipäätään rahatalouden varassa (Millburn 2025). Inspiraatiota voi kriisinkestävyyden näkökulmasta hakea myös Ukrainasta, jossa rakennetaan kriisinkestävää ”maailman hajautetuinta energia­järjestelmää”, perustuen pieniin kaukolämpölaitoksiin, aurinko- ja tuulivoimaan sekä energian varastointiin ja itsenäisiin alueellisiin energiasaarekkeisiin. Tällaiset toimet tuottavat resilienssiä myös talouskriisejä vastaan. Kaikkien liikehaarojen tulee ottaa vakavasti romahduksen skenaariot, mutta tunnistamme, että kaikista kouriintuntuvimmin tämä pätee maaseutuvastarinnan harjoittajiin.

Lähitulevaisuuden prioriteetit tälle liikehaaralle voisivat olla luonnonmetsien ja ekologisten yhteyksien puolustaminen; valikoitujen kaivos- ja megainfrahankkeiden suora hidastaminen ja torjuminen tai investointihalujen vesittäminen esimerkiksi sosiaalisen lisenssin epäämisen kautta; heikoiten tuottavien sellutehtaiden sulkemisen jouduttaminen; lähipalveluiden puolustaminen maaseudulla; luontaiselinkeinojen varjelu ja siirtäminen seuraavalle sukupolvelle; paikallisyhteisökokoiset hajautetun energiantuotannon hankkeet; massaturismin lieveilmiöiden politisointi; kestävän uusmaalaistumisen edistäminen uuden sukupolven keskuudessa, sisältäen muun muassa erilaiset ei-urbaanit asumisen ja elannon tuottamisen muodot ja omavaraisuustaidot.

Ensimmäisen liikehaaran piirissä tarvittavat kyvykkyydet (All in -pamfletissa eriteltyjä kyvykkyyksiä mukaillen):

• häiriökyvykkyys: kyky tuottaa materiaalista vaivaa ja häiriötä;
• todeksi tekemisen kyvykkyys: kyky kokeilla uudenlaisia yhteistoiminnan muotoja ja luoda konkreettisia olemassaolevia esimerkkejä siitä mistä laajemmassa visiossa on kyse;
• resilienssikyvykkyys: sopeutuminen ulkoisiin uhkiin, hankkia tukea ja omaehtoisesti uusintaa oman yhteisön elämän perusedellytykset vaikeissakin tilanteissa;
• tarinallinen kyvykkyys: kyky viestiä vahvasti ja kertoa kokoava tarina meistä, ongelmasta ja sen ratkaisusta.

Vähemmän oleellista liikehaaralle on panostus paikallistasoa laajempaan institutionaaliseen vaikuttamiseen tai massamobilisaatiokykyyn, joskin linkit näitä harjoittaviin toimijoihin ovat silti tärkeitä.

Toiminnassa hyödynnettävät poliittiset vipuvarret ovat muun muassa tehometsätalouden ja kaivosekspansion hillitsemisen laaja kansansuosio, epävarmat tulevaisuudennäkymät monille nuorille aikuisille kaupungeissa ja maaseutu-uskottavuus voimavarana uusien yleisöjen puhuttelussa. Nähdäksemme konkreettinen luonnonpuolustustyö ja kertyvät taidot oman elämän uusintamisessa ja ylläpitämisessä luovat tekijä-uskottavuutta, jonka myötä liikkeelle avautuu uudenlaisia mahdollisuuksia vaikuttaa poliittiseen asenneilmapiirin ja suuren yleisön arvoihin.

Eräs vipuvarsi voisi myös muodostua lähidemokratiaa edustavista itsenäisistä paikallisraadeista (ks. esimerkki Iso-Britanniasta). Jos liikehaaran piirissä aletaan kartuttaa käytännön osaamista puntaroivien kansalaiskokousten järjestämisestä vastauksina paikallisiin kriiseihin, voisi tällaisista raadeista alkaa muodostua maaseutuyhteisöjä palveleva kollektiivisen voimaantumisen muoto. Parhaimmillaan niistä tulisi yhteisöä matalalla kynnyksellä palveleva työkalu, joilla saadaan kollektiivista selkeyttä ihmisten tuntoihin polttavista paikallisista kysymyksistä, vaikutetaan paikallispolitiikkaan, ohitetaan eri portinvartijoita ja ruokitaan kampanjoiden ja aloitteiden syntymistä yhteisöjen itsensä keskuudesta. Paikallisraatien rooli muistuttaa osaltaan Heronin, Milburdin ja Russelin (2025) kansanomaisen johtajuuden (popular protagonism) instituutioita, joista eräs esimerkki on Common Association, eli paikallisyhdistys jossa harjoitetaan demokraattista puntaroivaa päätöksentekoa yhteisön resurssien, omaisuuden ja erilaisista ekososiaalisista tuotantohankkeista syntyvän lisäarvon käytöstä, ja otetaan siten yksityisen pääoman intresseistä riippumaton rooli alueen ja yhteisön tulevaisuuden kehittämisessä.

4.2. Urbaanit uuden rakentajat

Erityisesti suuremmista kaupungeista ponnistavia post-kapitalistisia taloudellisen toiminnan tapoja, tulevaisuuteen merkitystä ja toivoa rakentavaa, taloudellista demokratiaa ja avointa teknologiaa edistävää liikettä kutsumme urbaanin uuden rakentajiksi. Liike toimii ja järjestäytyy ensisijaisesti suurissa kaupungeissa, niiden lähiöissä ja ympäryskunnissa. Keskeisenä organisoinnin muotona ovat osuuskunnat, yhdistykset, järjestöt ja pienet yritykset tai kokonaan kapitalistisen rahatalouden ulkopuolelle rakentuvat tuotannon ja yhteistoiminnan muodot. Liikehaaran piiriin voivat kuulua myös uudet avaukset kuten aiemmin mainitsemamme Public-Common-Partnership -malli.

Liikehaaraan kuuluvia toimijoita on niin isoja ja vakiintuneita kuin pieniä, paikallisia ja innovatiivisia. Ensimmäisistä esimerkeiksi käyvät Mondragon-osuuskunta ja Wikipedia, jälkimmäisistä vaikkapa Ehta Raha -osuuskunta, aikapankit, Helsingin pyöräpaja, Jalotus-kiertotalousyhteisö, social.coop-internetosuuskunta ja kestävää urbaania kulttuuria edistävät Dodo ry ja Muutoskollektiivi.

Liikehaaran tehtävä on ekososiaalista yhteiskuntaa edustavien yhteisötaloudellisten vaihtoehtoprojektien kehittäminen ja toteuttaminen ruohonjuuritasolta käsin, ihmisten arkisiin tarpeisiin vastaten. Siten se todistaa uskottavien vaihtoehtojen vetovoimaa ja vähentää nykyjärjestelmän valtaa urbaanien ihmismassojen jokapäiväisessä elämässä, tarjoamalla suurpääomasta riippumattomia tarpeiden täyttämisen tapoja. Toiminnan muodot kytkeytyvät konkreettisella tasolla ekologiseen yhteiskunnan jälleenrakennusprojektiin, ja edistävät esimerkiksi korjaamista ja uudelleenkäyttöä, hoivaa, vapaata internetiä, yhteistä päätöksentekoa, paikallistuotantoa ja muita kriisinkestäviä tuotannon muotoja. Tavoitteena on luoda suoranaisia ”pikkuparatiiseja”, joissa toteutuu oman henkilökohtaisen ja erityisesti oman naapuruston ja viiteryhmän elämän parantaminen tässä ja nyt.

Urbaanin uuden rakentajat -liikehaaran lähitulevaisuuden prioriteetit voisivat olla seuraavanlaisia: tarvittavan koulutuksen järjestäminen aktiiveille mielikuvituksen laajentamiseksi; vaihtoehtoisten talouden muotojen normalisointi julkisessa keskustelussa; ihmisten arkisiin työttömyyden, elinkustannusten nousun ja toimeentulon huoliin vastaaminen käytännön aloitteilla; olemassa olevien organisaatioiden (esim. Pellervo, International co-operative alliance) vahvistaminen ja radikalisointi; uusien yhteisötaloudellisten alotteiden kiihdyttämöt; eri-ikäisten yhteisen tilan lisääminen, vapaampien digitaalisten alustojen laajentaminen, kaupunkitilan näyttävä haltuunotto uusille aloitteille, lähimetsien ja tyhjien tilojen valjastaminen uudenlaisen yhteisötaloudellisen toiminnan näyttämöiksi.

Toisen liikehaaran piirissä tarvittavat kyvykkyydet:

• todeksi tekemisen kyvykkyys: elää todeksi taloudellisen demokratian ja avoimen teknologian edistämistä, ja konkreettisesti täyttää ihmisten aitoja tarpeita, kyky näyttää esimerkkiä;
• liiketoimintakyvykkyydet: toimintamahdollisuuksien tunnistaminen, kollektiivinen riskinotto ja vaihtoehtoinen rahoitus, taidot työnteon koordinoinnissa ja järjestämisessä;
• institutionaalinen kyvykkyys: erilaisiin järjestäytyneisiin voimiin ja politiikkaan paikallisella tasolla vaikuttaminen, vaihtoehtoistalouksien edistäminen.

Vähemmän tärkeää urbaaneille uuden rakentajilla ovat laajamittainen kyky disruptioon ja sellaiset resilienssikyvykkyydet, joita yleensä tarvitsevat repression ja tukahduttamispaineen kohteeksi joutuvat toimijat. Linkit näitä kykyjä taitaviin toimijoihin ovat silti potentiaalisesti tärkeitä.

Hyödynnettävät poliittiset vipuvarret ovat liikehaaran parissa ideologinen houkuttelevuus nyky-kapitalistisiin vaihtoehtoihin nähden, sympatian voittaminen täyttämällä ihmisten tarpeita sekä urbaani kaupunkiympäristö tilana, jossa ihmiset tulevat luontaisesti yhteen ja josta sekä tyytymättömiä ihmisiä että tekijöitä uusiin aloitteisiin löytyy runsaasti – eli jossa momentum lähtee helposti käyntiin. Yhteiskunnallisen tilanteen edelleen heiketessä ja monikriisin syvetessä on mahdollista, että uusintavasta työstä ja uudenlaisista taloudellisen toiminnan tavoista tulee yhä useamman ihmisen identiteetti ja elämän viitepiste. Jos vaihtoehtoisia esimerkkejä saadaan kukoistamaan, tulee demonstroitua, että laajempi kasvuriippuvuuksien ylittäminen yhteiskunnassa on mahdollista.

4.3. Instituutioiden remontoijat

Tässä liikehaarassa on kyse koko maan tasolla organisoituvasta, valtiollisten ja ylikansallisten instituutioiden radikaalia remontointia tavoittelevasta ekologisen jälleenrakennuksen liikkeestä. Toisin kuin kaksi edellistä haaraa, remontoijien järjestäytymisen päätavoitteena on juuri institutionaalisen vallan haltuunotto, ja sen rinnalla instituutioita ja hallintoa ohjaavien lakien, toimintaperiaatteiden, tavoitteiden ja ajatustapojen muuttaminen keskipitkällä ja pitkällä aikavälillä. Kohteena ovat erityisesti sellaiset kansalliset ja EU-tason talouspolitiikan hallinnan mekanismit ja instituutiot, jotka nykymuotoisina estävät laajamittaisen kestävyyssiirtymän ja ekososiaalisen murroksen. Tätä kautta olisi mahdollista luoda edellytykset kasvuriippuvuuksien purkamiselle, vihreän teollisuuspolitiikan toimeenpanolle sekä fossiili- ja selluteollisuuden alasajamiselle tavalla, jolla julkiset peruspalvelut silti samaan aikaan säilyvät ja vahvistuvat.

Ensisijaisena toimintastrategiana on eri liiketoimijoiden, järjestöjen ja tutkimuspiirien yhteistyöllä ylläpitää ulkoparlamentaarista poliittista painetta nykyisten puolueiden tavoitteiden ja yleisten poliittisten voimasuhteiden muuttamiseksi. Tämän rinnalla kulkee yleisesti pitkäjänteinen ideologinen mobilisaatio, jolla kehitetään koko liike-ekosysteemin osaamista ja ymmärrystä todellisuudesta, jossa elämme. Liikehaaran piiristä voi myös löytyä puolueissa, yrityksissä ja etujärjestöissä toimiville ihmisille nykypuolueita radikaalimpia viitekehyksiä ja verkostoja, jotka voivat tukea esimerkiksi valittuja vaalikampanjoita ja työpaikoilla käytäviä kamppailuja. Toiminta kohdistuu hallintojärjestelmän, valtaverkostojen ja poliittisen järjestelmän tasolle, ja sen maantieteellisenä painopisteenä ovat isoimmat kaupungit. Remontoijien toiminta linkittyy myös elimellisesti kansainväliseen yhteistyöhön muiden maiden radikaalien muutostoimijoiden kanssa. Erilaiset globaalin solidaarisuustyön muodot, etelä-pohjoinen -liittolaisuudet ja kansainväliseen strategiseen koordinaatioon osallistuminen ovat keskeisiä. Eräitä esimerkkejä tämänhetkisistä kansainvälisistä koordinointihankkeista ovat Nordic Climate Justice Coalition, Progressive International,People's Platform ja The Surge. Myös World Social Forum jatkaa toimintaansa.

Liikehaaraan kuuluvaa instituutioiden remontoimista tavoittelevat esimerkiksi BIOS-tutkimusyksikkö (osaltaan myös uuden Industrial Foresight Studion myötä), Lakiasiaintoimisto Maailma, Just Shift (entinen Hiilivapaa Suomi), Sosiaalifoorumi ja Demos Helsinki. Ammattiliitoista potentiaalisia liikehaaran kannalta voisivat olla esimerkiksi Jyty, Tehy ja Talentia. Liikehaaralle tärkeää kapitalismin suitsimista harjoittavat muun muassa Luonnonsuojeluliiton kansallinen konttori ja muut ympäristöjärjestöt, Fingo, Soste, Finnwatch, Eetti, Amnesty ja Operaatio Arktis. Monet toistaiseksi pienemmät toimijat voisi luokitella liikehaaran piiriin fokuksensa puolesta: Elokapinan Talouskapina ja Sotekapina, Debt for Climate, Hyvinvointitalousallianssi, Talousdemokratia ry, Emilia Helsinki ja Ympäristöunioni-aloite. Lisäksi liikehaaraa voivat tukea useat tiedontuotantoon keskittyvät tahot, kuten Degrowth-tutkijaverkostot, Rethinking Economics, Ajatuspaja Visio, Kalevi Sorsa -säätiö, SISU-hanke, Sitra (joiltain osin), Puistokatu 4 ja Deliberatiivisen demokratian instituutti. Liikehaaraan ainakin osin sopivaa koulutusta harjoittavat muun muassa Kansan sivistystyön liitto, Demokraattinen sivistysliitto ja muut opintokeskukset, sekä Käänne-festivaali. Olennaisia liikehaarassa tehtävälle työlle ovat myös rahoittajina toimivat kestävyysmurrokseen panostavat säätiöt. Kansainvälisesti tätä liikehaaraa edustavat muun muassa DiEM25, Democratic Socialists of America ja Rosa Luxemburg Stiftung.

Liikehaaran tehtävät ovat:

1. kamppailla poliittis-taloudellisesta vallasta ja talouden toimintatapojen muutoksesta valtion, olemassaolevan puoluekentän ja talouden instituutioiden tasolla, tarkoituksenaan näiden väylien kautta näivettää tuhoisimpien tuotantoalojen valtaa ja jouduttaa niiden alasajamista sekä toisaalta lisätä ekososiaalisesti kestävään elämään tarvittavaa infrastruktuuria ja tuotantoa;
2. edistää muiden liikehaarojen toimintaa ja uudenlaisia yhteisötaloudellisia aloitteita tukevia institutionaalisia uudistuksia ja politiikkatoimia sekä parempia ja kattavampia julkisia peruspalveluita koko maahan;
3. pysäyttää haitallisia lainsäädännöllisiä ja julkisen rahankäytön kehityskulkuja;
4. järjestää kansallista koordinaatiota ja osallistua ylikansalliseen koordinaatioon ja yhteistoimintaan;
5. esittää eri ihmisryhmiä kokoava inklusiivinen tarina paremman tulevaisuuden rakentamisesta nollakasvun olosuhteissa.

Esimerkkejä instituutioista ja niiden uudistamisesta, joita remontoijat voivat tavoitella: perustuslakiuudistukset (esim. luonnon oikeudet, yksityisomistuksen rajat, demokratian laajentaminen); ekologisen jälleenrakennuksen rahoittamisen mahdollistavat keskuspankkiuudistukset; voitontavoittelun alistaminen sosiaalisille ja ekologisille tavoitteille yrityslainsäädännössä; Metsähallitus Metsätalous Oy:n alasajo ja luontokadon pysäyttämisen sekä hiilivaraston kasvattamisen asettaminen Metsähallituksen toiminnan keskiöön; peruspalveluiden vahvistaminen esimerkiksi työterveysjärjestelmän alasajolla ja resurssien kohdistamisella julkiseen terveydenhuoltoon.

Liikehaaran lähitulevaisuuden prioriteetit: järjestäytyminen kohti keskeisiä taloudellisia ja poliittisia instituutioita niihin vaikuttamiseksi ja tarvittaessa haltuunottamiseksi; liikkeeltä toistaiseksi lähes tyystin puuttuvien kyvykkyyksien kerryttäminen koskien esimerkiksi tietotaitoa kasvuriippuvuuksien purkamisesta, rahoitusalan sääntelystä, kestävyysmurroksen makrotalouspolitiikasta ja tekoälypolitiikasta; koordinointirakenteiden pystyttäminen kansallisella tasolla; ylirajainen liittoutuminen ja kv-strategiakoordinaatio; velkajarrun toteutuksen kampittaminen ja talouskuripolitiikan uskottavuuden konkurssin jouduttaminen; ympäristön aseman parantaminen strategisten oikeusprosessien kautta; massojen kouluttaminen ja sitä kautta tarvittavan poliittisen tietoisuuden kasvattaminen ja potentiaalisen kannatuspohjan laajentaminen; sekä poliittisen keskustelun arkipäiväistäminen ekologisen suunnittelun teollisuuspolitiikasta, hintakontrollien tarpeesta, fossiili-investointien arvon kariutuksesta (asset stranding) ja kestävyysmurroksen rakenteellisista esteistä, kuten kasvupakoista. Viimeksimainitun keskusten yhteydessä on osattava konkretisoitava, millaisten asioiden kasvun on erityisesti lakattava ja millaisten suotavaa jatkua.

Kolmannen liikehaaran piirissä tarvittavat kyvykkyydet:

• tärkeimpänä institutionaalinen kyvykkyys: eli tässä tapauksessa kyky organisoitumalla vaikuttaa valtaapitäviin, valtioon ja pääomavirtoihin – mutta myös itse päästä ja astua valta-asemiin. On esimerkiksi osattava popularisoida halu ja tahto suunnitella ja toteuttaa ei-reformistia radikaaleja reformeja, luoda uusia vaihtoehtoisia instituutioita ja korvata vanhoja;
• tarinallinen kyvykkyys: suuri kokoava tarina ja kyky viestiä siitä ja rakentaa vastahegemonista tietoisuutta yhteiskuntaan sekä järjestää massamittaista poliittista kouluttamista;
• koordinaatiokyvykkyys: kyky kannatella kaikkia liikehaaroja yhteen tuovaa koordinaatiotilaa ja tukea toimijoita eri puolilla kentää;
• kollektiivisen poliittisen toiminnan järjestämisen kyvykkyys: kyky järjestää tuhansien ihmisten tapahtumia, lakkoja, mielenosoituksia sekä reilu ja tehokas sisäinen demokraattinen päätöksenteko.

Osaltaan liikehaaran piirissä on oltava, ja onkin, kykyä massamobilisatioon, mutta emme tässä yhteydessä syvenny siihen. Kyvykkyyksiä, jotka puolestaan eivät ole kolmannen liikehaaran fokuksessa, ovat erilaiset niin sanotut prefiguratiiviset toimet ja muut elämän uusintamisen ”kädet savessa” -työt.

Hyödynnettävät poliittiset vipuvarret tarkoittavat remontoijien kohdalla esimerkiksi lähivuosien ja -vuosikymmenten kriisejä radikaalien reformien kysynnän lisääjinä – edellyttäen että liikkeellä on kyky liittää monet eri ihmisten huolet, ahdingot ja valituksen aiheet suurempaan tarinaan nykysuuntaa paremmasta tulevaisuudesta, ja siitä miten se mahdollistetaan. On nähtävissä mahdollisuus laajan yhteiskunnallisen kaikupohjan syntymiseen, mikäli liike onnistuu selittämään muuan muassa tuhoisan velkajarrun synnyn, suurituloisten veronalennukset, elinkustannusten käsiin levähtämisen, työttömyyskriisin, luonnontuhon ja lisääntyvän lapsiperheköyhyyden osaksi nykyjärjestelmän kuolonkorahduksia ja siitä hyötyvien eliittien moraalista konkurssia. Liikkeen maailmanselitys on siis popularisoitava.

Viime kädessä kolmoshaaran toiminnassa on kyse ei enempää tai vähempää kuin taloudellisen demokratian ja ekologisen oikeudenmukaisuuden ottamisesta  tosissaan, määrittelemällä talouden tarkoitus ja päämäärät uudelleen ja raivaamalla niille tilaa vanhoilta pääoman kerryttämiseen suunnitelluilta instituutioilta.

Tässä menestyvän poliittisen mobilisaation pohjana täytyy olla vastahegemonisen tietoisuuden kasvattaminen ja sen sitominen ihmisten materiaaliseen todellisuuteen. Se ei kuitenkaan onnistu pelkästään panostamalla instituutioiden remontointiin ja muuhun poliittisen ja taloudellisen järjestelmän yläkertaan kohdistuvaan vaikuttamiseen. Vaaditaan nimenomaan koko liike-ekosysteemiä ja Maakuntavastarinnan ja Urbaanien uuden rakentajien työtä, jotta uusi tarina, johon poliittista kouluttamistyötä ankkuroidaan, voisi olla enemmistöille uskottava ja resonoiva. Juuri kahden ensimmäisen liikehaaran ruokkimat yhteisöt ja talouden versot kytkevät uuden tarinan ihmisten arkielämään. Niitä on siksi luotava samaan aikaan, ja vahvistettava.

Luku 5. Johtopäätökset ja jatkokysymykset

Edellä kuvatut liikehaarat muodostavat muutaman vuosikymmenen mittaisen yhteisen poliittisen projektin. Liikehaarat ovat organisoitumismalli tämän projektin eteenpäin viemiseksi. Riippumatta siitä, miten maailmantilanne kehittyykään, uskomme, että hahmoteltujen liikehaarojen työ tulee olemaan joka tapauksessa tarpeellista ja mielekästä.

Kolmen eri päästrategian ja niitä edistämään lähtevien liikehaarojen ottaminen tosissaan voi ehkä ravisuttaa monen radikaalissa ympäristöliikkeessä toimivan kuvaa aktivismista. Luemme itsemme tähän joukkoon. Erityisesti kaksi jälkimmäistä toiminnan muotoa – yhteistoiminnallisten talouden muotojen järjestäminen ja valtioinstituutioiden remontointiin tarvittavan vallan tavoittelu – ovat monin tavoin erilaista työtä kuin mielenosoittaminen ja kampanjointi. Haluammekin tässä kirjoituksen viimeisessä osiossa tarjota parhaamme mukaan silmäystä siihen, miltä strategisen visiomme ottaminen huomioon voisi näyttää konkreettisesti esimerkiksi Elokapinan kannalta, ja millaisia uusia toimijoita muutosliikkeiden kentälle on tarpeen luoda.

5.1. Mitä Elokapinan pitäisi mielestämme tehdä seuraavaksi

Yllä kirjoitettuun perustuen esitämme kaksi väitettä Elokapinan toiminnan isojen linjojen jatkosuunnittelun lähtökohdiksi. Ensimmäinen on se, että Elokapinan tulisi nähdä ja argumentoida itsensä osana yllä kuvattua strategista kolmihaaraa. Tästä seuraa myös toinen, käytännöllisesti merkittävämpi pointti: Elokapinan tulisi valita taktiikkansa ja toiminnan painopisteensä niin, että ne ovat strategisesti linjassa yllä kuvatun kanssa.

Käytännössä tämä tarkoittaisi nähdäksemme sitä, että Elokapina tunnistaisi avoimesti, ettei se ole lakien ja instituutioiden uudistamisesta neuvotteleva eikä niiden remontointia toteuttava osapuoli. Samalla todettaisiin, että laaja-alaista ekologista jälleenrakennusohjelmaa ei voi saada läpi vain vaatimalla – edes suosiollisen hallituskokoonpanon aikana.

Elokapinan nykyinen brändi ei sovellu erityisen hyvin sellaiseksi ratkaisujen tarjoajaksi ja kestävyysmurroksen läpiviemisen vastuutahoksi, jota alettaisiin kuunnella laajasti poliittisella kentällä, tai jonka painostukseen isot puolueet voisivat myöntyä. Elokapinan organisaatiorakenne ei myöskään sovellu erityisen hyvin tehokkaaseen lobbaukseen ja vaikuttamistyöhön rakenteissa. Tähän tärkeään rooliin tarvitaan muita tavoitteiltaan radikaaleja toimijoita, erilaisella julkikuvalla.

Sen sijaan Elokapina voisi keskittyä ekologisesti kestämättömän ylikulutuksen ja -tuotannon vastustamiseen niiden tapahtumapaikoilla: olivat ne sitten maaseudulla, kuten monet metsäjättien teollisuusyksiköt tai kaivos- ja infrahankkeet, tai kaupungeissa ympäri Suomea, kuten suuri osa ylikulutusta kiihdyttävästä kaupallisesta toiminnasta. Tämä ”kapinallisin” osa Elokapinan toimintaa asettuisi siten osaksi kuvailemaamme ensimmäistä liikehaaraa. Näin tehdessään liike kääntyisi tielle, jolle se on jo välillä astunutkin esimerkiksi Viiankiaavalla. Näitä kamppailuja kuitenkin laajennettaisiin, ja niitä tehtäisiin ajan kanssa rakennettavan paikallisen ja valtakunnallisen liittolaisjoukon kanssa.

Toisaalta moni matalan kynnyksen toiminta, jota Elokapina jo nyt tekee, kuten yhteisön sisäiset tapahtumat ja kampanjoiden yhteydessä toteutetut prefiguratiiviset kokeilut (korjauspajat yms.), voidaan nähdä osana kakkosliikehaaran vaihtoehtojen rakentamista markkinaehtoisesti tuotetuille palveluille. Selkeämpi kytkös strategiseen suurempaan tarinaan voisi jopa tehostaa ja motivoida näitä erilaisia uusiutuvan kulttuurin aloitteita Elokapinan sisällä. Osa näistä aloitteista voisi kehittyä omiksi kakkosliikehaaran projekteikseen. Vaikka esittämämme liikehaaramallin ottaisi tosissaan, ei ole välttämätöntä ajatella että kaikkien organisaatioiden tulisi edustaa puhtaasti yhtä haaraa. Kyse on enemmänkin selkeän ja pitkäjänteisen pääpainopisteen valitsemisesta.

Elokapinan vahvuudet liikkeenä ovat joka tapauksessa selkeä mobilisointipolku ja kattava infrastruktuuri, jolla tavoitetaan ihmisiä suoraan toimintaan ja tarvittaessa kansalaistottelemattomuuteen. Kirkas profiili suoran toiminnan takuutuottajana takaa myös valtakunnallisen näkyvyyden. Kyky tällaisen näkyvyyden tuottamiseen on vastaisuudessakin tärkeää, ja erityisesti vastarintatoiminnan kontekstissa välttämätöntä tulosten saavuttamiseksi.

Tilannekuvassamme kohtuullisten ilmastotoimien vaatiminen Suomen hallituksilta on umpikujassa, erityisesti katumobilisaation keinoin tehtynä. Elokapinan mobilisaatiomalli ja -taidot eivät ole itsessään ongelma, vaan kyse on liikkeen päästrategiasta. Jos se koostuu jatkossakin toistuvista katusulkumielenosoituksista, yleisöön tai yleisesti "järjestelmään" kohdistettavasta häiriöstä, yhteiskunnan ulkokehältä käsin esitetyistä vaatimuksista ja poliisin paineistamisesta neuvotteluasemien hakemiseksi, on vaikea nähdä Elokapinalle lähivuosien ilmapiirissä ratkaisevaa roolia valtiollisen ilmastopolitiikan kääntämisessä. Ilmastokatublokkien poliittinen muutosvoima on vähissä. Siksi esitämme, että on aika siirtää liikkeen toiminnan keskipiste rohkeasti maakuntavastarinnan pariin.

5.2. Liikkeiden uusi strateginen koordinaatiotila

Ehdotamme, että muutostoimijoiden ekosysteemin vahvistamiseksi Suomeen tulee perustaa edistyksellisten liikkeiden, järjestöjen, liittojen ja puoluetoimijoiden säännöllinen konferenssi: strateginen keskustelu- ja koordinaatiotila. Näin luodaan puitteet ja raamit, joissa kokoontua kansallisen yhteistyön syventämiseksi ja yhteisen vision kirkastamiseksi.

Uusi koordinaatiotila voitaisiin järjestää esimerkiksi vuonna 2025 startanneen Käänne-festivaalin yhteyteen, vuosittain tai puolivuosittain, eräänlaisena muutaman päivän mittaisena "organisoijien etkoina" tai jälkilöylyinä aina edellisellä tai festarin jälkeisellä viikolla. Muoto ja paikka voi olla aivan muukin, kunhan se toimii. Olemassaolevat järjestötason koordinaatiotilat, kuten Ilmastokoordinaatio, ovat sinänsä tarpeellisia mutta mielestämme riittämättömiä laaja-alaisen liikevoiman kerryttämiseen.

Konferenssi toimisi käytännössä eräänlaisena ympäristö-, vasemmisto- ja solidaarisuustoimijoiden strategisena foorumina. Kasvukapitalismin kehyksestä irtautumista haluavat muutosvoimat kutsutaan siellä koolle kunnianhimoisella agendalla: luoda yhteinen ekososiaalisen jälleenrakennuksen tarina ja visio, muutosteoria ja jäsennetty strateginen sommitelma, jotka pohjautuvat jaettuun poliittiseen analyysiin. Järjestävän tahon vastuulla olisi tilan fasilitointi, prosessin ehdottaminen ja vetäminen sekä yhteisen strategisen kunnianhimon kannattelu. Tavoitteena ei olisi niinkään luoda tilaa ideologista debattia, toimijoiden omien asioiden esittelyä tai mitä tahansa keskusteluita varten, vaan tuoda yhteen riittävän samanlaiset lähtökohdat jakavat tahot määrätietoisen koordinaation, yhtenäisyyden etsimisen, poliittisen analyysin ja fasilitoidun strategiatyön äärelle. Tällaisen prosessin fasilitointi on väistämättä vaativaa: tarvitaan paljon taitoa ja nähdäksemme myös avointa johtajuutta! On aito riski, että pelkästään prosessiin keskittyvä ja johtajuutta välttävä ote johtaa tilanteeseen, jossa kokoavia johtopäätöksiä ei synny. Ainakin on oltava tietoisia siitä, että esiin nousevaa johtajuutta voi olla perusteltua tukea.

Parhaimmillaan konferenssit voisivat lopulta mahdollistaa sektorikohtaisia liikkeitä laajemman muutosliikkeen ja yhteisen vision jakavan koalition synnyn, luoden siltaa ruohonjuuritason ja toisaalta järjestöissä ja puolueissa valtaapitävien ihmisten välille. Ruohonjuuritasolta kaivattava tuki radikaaleja reformeja, institutionaalisia muutoksia ja laajaa yhteiskunnallista ja valtiollista transformaatiota tavoitteleville järjestöille, liitoille, tutkimuslaitoksille ja puolueille voi uskoaksemme vahvistua vain, jos tasavertaiset yhteydet ja keskustelut osapuolten välillä lisääntyvät.

Visiossamme koordinaatiota järjestävä taho ottaisi myös vastuulleen harjoittaa konferenssien välisenä aikana eri projekteja yhteen tuovaa metakoordinointia, ja pitää yllä kokonaiskuvaa. Rodriguesin & Edenin (2024) mukaan metakoordinointiin tarvitaan laajaa linssiä: kysymykseen siitä, millaisiin strategioihin ja kyvykkyyksien kehittämiseen yksittäisen organisaation tulisi resurssinsa panostaa, on syytä vastata koko liike-ekosysteemin eikä vain organisaation itsensä tarpeista käsin. Koordinaattorien tulisikin vakuuttaa toimijat siitä, että omina "kuunneltavina sidosryhminä" on ymmärrettävä koko radikaalien muutosliikkeiden kenttä.

Tärkeä osa kokonaiskuvan ylläpitoa ja tiedonvälitystä olisi niin ikään kansainvälisiin koordinaatioelimiin osallistuminen. Lisäksi koordinaatiotila ottaisi säännöllisesti yhteyttä uusiin toimijoihin ja mielenosoitusprojekteihin, esimerkiksi uusiin hallituksenvastaisiin tai kaivoskriittisiin liikkeisiin niiden syntyessä. Näin uudet elinvoimaiset toimijat pyrittäisiin tuomaan saman pöydän ääreen ja yhteyteen pitkäjänteisten toimijoiden ja globaalin verkoston kanssa. Järjestäjät voisivat myös ylläpitää jatkuvaa keskustelufoorumia, jota hyödyntää konferenssien välissä.

5.3. Uusi toimija: “Jälleenrakennusjärjestö”

Tätäkään toimijaa ei ole vielä organisoidussa muodossa olemassa, vaan se olisi määrätietoisesti rakennettava. Se voi periaatteessa ponnistaa Elokapinan ja uuden ilmastoliikkeen rakentamista verkostoista ja toisaalta olemassaolevasta ympäristöjärjestöjen ja ekologisen murroksen toimijoiden kentältä, mutta sen toiminta ei tule juurikaan näyttämään viime vuosien aktivististen liikkeiden toiminnalta. Uuden organisaation DNA:n tulee myös nähdäksemme sisältää uutta energiaa ja näkökulmia ihmisryhmiltä, jotka eivät ole kokeneet edellämainittuja toimijoita omakseen.

Ehdotuksemme kumpuaa tarpeesta pitkäjänteiselle, liikevoimaa edustavalle suurelle organisaatiolle, joka omistautuisi toimimaan nimenomaan ekososiaalisen jälleenrakennuksen parissa. Kyse ei siis olisi yksittäisestä kampanjasta, vaan voimakkaasta toimijasta, jonka toiminta-aika olisi vuosikymmeniä tästä eteenpäin ja jonka piirissä kokemus ja tietotaito siirtyisivät sukupolvelta toiselle. Uuden toimijan perustajat suuntautuisivat ulkoparlamentaarisen suurjärjestön rakentamiseen. Järjestö panostaisi erityisesti massojen poliittiseen kouluttamiseen ja vastahegemonisen tietoisuuden luomiseen sekä selkeiden poliittisten toimintapolkujen tarjoamiseen ihmisjoukoille, jotka haluavat antaa aikansa ja kykynsä jälleenrakennuksen käyttöön. Tällaisen työn kompassiksi sen olisi tarpeen kiteyttää uskottava visio, poliittinen ohjelma ja suuri tarina, jota koko post-kapitalististen muutostoimijoiden kenttä voisi osaltaan hyödyntää. Samaan aikaan sen tulee rakentaa siltoja ja vaikuttavia kytköksiä puoluepolitiikkaan ja ay-liikkeeseen, tähdäten valittujen toimijoiden asemoitumisten muuttamiseen ja radikalisoimiseen. Tältä pohjalta, ja palvelemalla kokonaisuutta olemalla yhdistävä linkki ruohonjuuritason ryhmittymien ja toisaalta puolueiden ja ay-toimijoiden välillä, järjestö voisi ennen pitkää luoda sosiaalisen perustan enemmistöpohjaisesti ajettavalle radikaalille murrospolitiikalle.

Toiminta-ajatus muistuttaa eräänlaista liikepuoluetta, josta eräs esimerkki on Democratic Socialist of America -järjestö. Tällainen organisaatio toimii kokoavana keskuksena paitsi aktivisteille ja osaajille hyvin monista eri yhteiskunnallisista liikkeistä, myös järjestöasiantuntijoille ja varsinaisissa parlamentaarisissa puolueissa toimiville vaikuttajille ja poliitikoille. Puoluelain tarkoittaman vaalipuolueen sijaan kyseessä on poliittinen yhdistys, joka panostaa erityisesti ulkoparlamentaarisiin vaikutuskeinoihin, ja kasvattaa ruohonjuuritason organisoijista taitavaa ydinjoukkoa, josta sitten noustaan sekä järjestön itsensä johtoon että poliittisten puolueiden kärkipaikoille.

Tällainen uusi toimija toimisi koko maan tasolla ja tekisi luonnollisesti myös kansainvälistä yhteistyötä. Jää pohdittavaksi, onko tavoitteena rakentaa itsenäinen melkeinpä nollasta rakennettava uusi toimija, vai sen sijaan koota joidenkin olemassaolevien organisaatioiden tiivis yhteenliittymä, joka sitten brändätään uudestaan.

Joka tapauksessa uusi toimija, tässä työnimeltään "Jälleenrakennusjärjestö", keräisi laajalti yhteen ympäristö-, ilmasto-, kestävyys-, ihmisoikeus-, solidaarisuus-, alkutuotanto-, sote-, koulutussektori-, ammattiyhdistys-, ja osuuskuntatoimijoita. Tällöin se käytännössä kokoaisi piiriinsä aiemmin hahmottelemaamme ekososiaalista poliittista subjektia; eri yksilöitä ja ihmisryhmiä, joilla on halu ja valmius rakentaa yhteistä voimaa ekologisen ja sosiaalisen jälleenrakennuksen puolesta. Yksi tavanomainen polku mukaan liittymiselle voisi olla esimerkkiksi suurien mielenosoitusten jälkimainingeissa, kun kaduilla protestoineet ihmiset etsivät vastausta siihen, mitä pidempijänteistä he voisivat jatkossa tehdä asioiden eteen. Erityisesti on priorisoitava sellaisten keskeisten ihmisryhmien mukaan saaminen ja puhuttelu, jotka eivät ole jo tiiviisti mukana kestävyysmurrosskenessä.

Tiivistäen Jälleenrakennusjärjestön rooli muutostoimijoiden ekosysteemissä on siis olla puoluepoliittisesti sitoutumaton ja ulkoparlamentaarinen poliittinen massajärjestö, joka asemoituu liikehaarajaossa ensisijaisesti kolmannen liikehaaran piiriin. Jäsenmäärän suhteen tavoitteet on asetettava kymmeniin tuhansiin. Vertailun vuoksi tämän kokoluokan järjestöjä Suomessa ovat esimerkiksi Martat, Partiolaiset ja Luonnonsuojeluliitto.

Osaamiset ja toimintamuodot, joihin uuden järjestön tulee panostaa:

• Tietoisuuden nostattaminen ja ideologinen mobilisaatio laajojen ihmisryhmien keskuudessa
  • sisältäen: poliittinen analyysi ja ohjelmatyö, suuri tarina ja narratiivi, massojen poliittinen kouluttaminen, uusien johtajien ja organisoijien löytäminen ja treenaaminen
    • ohjelmajulkaisut, strategiajulkaisut, puhetilaisuudet
    • poliittisen kouluttamisen työpajat ja kurssit
• Lobbaus, eli organisoitu radikalisoiva vaikuttamistyö, jolla tähdätään edellytysten luomiseen keskeisten instituutioiden radikaaleille reformeille
  • kohteena puolueet, ay-liitot, osuuskuntamuotoiset toimijat ja järjestöt, joiden ymmärrystä ekokriisistä ja jälleenrakennuksen keinoista syvennetään ja joihin rakennetaan syvenevää suhdetta – jotka sitten puolestaan orientoituvat kohti instituutioiden remontointia
  • tavoitteena on keskipitkällä aikavälillä muuttaa potentiaalisten liittolaistoimijoiden kantoja ja tietoisuutta ja tuoda niitä lähemmäs omia tavoitteita
• Vahva ja mielekkäästi järjestetty sisäinen demokratia, jonka puitteissa jäsenistön keskuudesta nouseva johtajuus ja osaaminen määrittää aidosti järjestön linjaa ja tulee palkituksi
• Mobilisaatio-osaaminen, jotta saadaan tavoitettua massoittain väkeä koulutuksiin ja mukaan toimintaan, ja jotta pystytään mobilisoimaan omista riveistä tehtävää massamittaista ja kohdennettua poliittisen tietoisuuden levittämistä ja vaikuttamistyötä.

Sen sijaan järjestö ei panosta omaan tutkimukseen, kansallisen koordinaation vastuuroolien ottamiseen, häiriön tuottamisen valmiuksiin, eikä elämän omaehtoisen uusintamisen käytännön kyvykkyyksien rakentamiseen suoraan oman organisaationsa sisälle. Viimeksi mainittuja se tosin kyllä pyrkii tukemaan (ks. myöhemmin "kiihdyttämö").

Olemassaolollaan järjestö kannattelisi erityisesti kolmea strategista tarkoitusta:

1. Massajärjestön rakentaminen ja sitä kautta poliittisen kentän voimasuhteiden muovaaminen, tarjoamalla jäsenistölle ja myös muulle liike-ekosysteemille syvällistä poliittista koulutusta ja ohjattuja konkreettisia toimintapolkuja.
2. Olemassaolevien vaikutusvaltaisten organisaatioiden radikalisoiva uudelleenorientointi liikevoiman ja vaikuttamistyön keinoin, näiden organisaatioiden liittämiseksi valtion ja talousinstituutioiden kasvunjälkeiseen remontoimisrintamaan ympäristöliikkeen ja tutkimuslaitosten rinnalle.
3. Uutena strategisena avauksena liittolaisuuksien rakentaminen ja läheneminen erityisesti peruspalvelusektorin (sote, hoiva, kasvatus, koulutus jne.) työntekijöiden ja järjestöjen, ja toisaalta palkallisen ja palkattoman uusintavan työn tekijöiden suuntaan. Julkisen peruspalvelusektorin työntekijät edustavat peruskannattajakuntaa jälleenrakentajien ajamalle ekososiaalisten radikaalien reformien politiikalle. Visiossamme tästä yhteistyöstä syntyy osaltaan koko jälleenrakennuksen poliittisen projektin legitimiteetti ja momentum.

Päämääränä on viime kädessä rakentaa hätäilemättä pitkäjänteisiä taustaedellytyksiä (yhteiskunnallinen ilmapiiri, poliittinen tietoisuus, lukuisien eri toimijoiden radikaalisaatio) erilaisille massamobilisaatiolle – tehtiin niitä sitten vaaliuurnille tähdäten tai suurmielenosoitusten, boikottien ja suurlakkojen muodossa. Järjestö ei tavoittele näiden toimeenpanoa yksin, mutta olisi mukana tällaisia mobilisaatioita koollekutsuvissa koalitioissa.

Konseptointivaiheen jälkeen on keskeistä perustaa Jälleenrakennusjärjestöön jo varhain laaja ja toimiva sisäinen demokratia. Organisaation tulisi nähdäksemme tasapainoilla järjestäytymismallissaan horisontaalisen ja vertikaalisen välimaastossa. Eräs mahdollinen malli tästä löytyy brittiläisen organisoijan James Schneiderin uudenlaista puolueorganisoitumista hahmottelevasta haastattelusta.

Sisäiseltä rakenteeltaan järjestö voisi koostua ammattimaisesta etujoukosta, jossa on mukaan asiantuntijoita ja omistautuneita maallikoita, ja joka työskentelee talousinstituutioiden, teollisuuspolitiikan ja kasvuriippuvuuksien kaltaisten aiheiden, mutta myös kouluttamistyön, viestinnän ja narratiivin ja mobilisaation suunnittelun parissa; sekä vapaaehtoispohjalta toimivasta kenttäväestä, joka käyttäisi demokraattista valtaa uudessa liikkeessä ja saa mukaan tullessaan laajan pätevöittävän koulutuksen, ja voi valita liikkeen sisällä sopivan viiteryhmän, jossa toimia omasta osaamisestaan käsin omalla vapaa-ajallaan. Kenttäväelle on kyettävä tarjoamaan selkeät puitteet, joissa vaikuttaa liikkeen suuntaan ja ottaa roolia eri toimintapoluilla.

Jäsenelle Jälleenrakennusjärjestöön liittyminen toimisi alkupisteenä toimintapoluille, joilla jälleenrakennuksen tavoitteita voi edistää erilaisissa vaikuttajarooleissa. Vaikuttaminen voi tapahtua omalla työpaikalla, liitossa, etujärjestössä tai puolueessa – joko oman nykyisen työn ohella, tai järjestön leivissä osana omistautunutta etujoukkoa. Toimintapolut koskisivat esimerkiksi:

• Kasvuriippuvuuksien purkamista, rahoitussektorin remontointia, vaihtoehtoisia rahoitusmalleja ja ekososiaalista teollisuus- ja teknologiapolitiikkaa
• Julkisten peruspalveluiden remontointia, demokratisointia ja laajentamista kasvunjälkeisyyden ajassa, pyrkien erityisesti kurottamaan kohti peruspalvelusektorin (foundational economy) työntekijöitä
• Uusien ruohonjuuritason yhteisötalousvaihtoehtoprojektien käyntiin vauhdittamista, jotka sitten projekteina itsenäistyvät mutta jäävät laajemman ekososiaalisen liikkeen perheyhteyteen.

Visiossamme Jälleenrakennusjärjestö rakentaa poliittista tietoisuutta kenttäväen keskuuteen järjestämällä monta kertaa vuodessa noin kahden kuukauden mittaisen koulutuspolkukurssin, jolle kaikki uudesta liikkeestä kiinnostuneet ohjataan. Kurssia mainostetaan hengessä "tule jälleenrakennuksen tekijäksi, ja löydä oma polkusi ja tekijäporukkasi". Koulutuspolun läpikäyminen on edellytys jäsenyydelle ja päätösvallalle liikkeen asioista.

Kurssi toimii samalla verkostoitumispaikkana, sosiaalisena oppimispaikkana ja kokonaisuutena, joka tähtää jaetun poliittisen tietoisuuden ja yhteenkuuluvuuden juurruttamiseen. Lisäksi kurssin loppuosa toimisi eräänlaisena kiihdyttämönä. Kurssin läpikäynyt kenttäväki valitsee viimeisillä kokoontumiskerroilla kolmesta edellä esitellystä vaihtoehdosta, millaiselle toimintapolulle itse kukin haluaa erikoistua jälleenrakennusliikkeen kautta, ja saa tämän valinnan mukaista koulutusta ja eväät jatkoaskeliin: esimerkiksi temaattisen toimintaryhmän, johon liittyä tai mentorin, jolta saa henkilökohtaista neuvontaa. Samalla visioomme kuuluu, että kurssin loppupuoli toimisi myös yhteisötalousprojektien kiihdyttämönä, jossa autetaan alkuun uusia erityisesti kakkosliikehaaran eli urbaanien uuden rakentajien yhteyteen synnytettäviä post-kapitalistisia yhteisötalousaloitteita. Syntyvät projektit ja aloitteet jatkavat elämäänsä itsenäisinä toimijoina, mutta jälleenrakennusjärjestön liittolaisina.

Idean uudesta jälleenrakennustoimijasta saa vapaasti ottaa omaan käyttöönsä, tai ilmoittautua kehittämään sitä yhdessä kirjoittajien ja muiden kiinnostuneiden kanssa!

Lopuksi

Mielestämme viime vuosien kehityskulut ovat paljastaneet tosiseikan: ympäristöliikkeen isoa telttaa on yritetty kiinnittää maahan, johon sen käyttämät kiilat eivät hevin uppoa. Talousjärjestelmän ja valtion yhteenkietoutuneet lainalaisuudet muodostavat sellaisen kalliopinnan, että katastrofaalisimmat ympäristömuutokset väistävä ja enemmistöjen perustarpeita turvaava tulevaisuus vaatii pitkäjänteistä kasvukapitalismin rapauttamista sekä kolmen erilaisen liikehaaran työtä murrokseen kykenevän yhteiskunnan kypsyttämiseksi.

Esittelemämme maailmankuvallisen tason lähtökohdat tarjoavat mielestämme tähän tehtävään totuudenmukaiset kiintopisteet. Laajemman työn käsitteen kautta ymmärretty globaali työväenluokka taas on nähdäksemme se, jonka takia ja jonka toimesta murros parempaan olisi luotava. Pääoman kasvupakon kuluttavan kierteen imiessä mehut ihmisistä ja elämää kannattelevista järjestelmistä ympäri maailmaa, on se todellinen temppu tietysti strategioiden käytännön toimeenpanossa. Parhaimmillaan ne kantavat hedelmää radikaaleina voittoina ja dramaattisina muutoksina yhteiskunnallisissa valtasuhteissa. Ajan hengen kehitys paljastanee meille missä mielessä tehtävässä onnistuminen on mahdollista.

Kävi tässä kaikessa lähivuosikymmeninä kohtuullisen hyvin tai erittäin huonosti, jonkinlainen kamppailujen tiivistyminen lienee joka tapauksessa ilmiselvää. Monikriisin aikaan vastataksemme on ympäristöpolitiikasta muovattava enemmistöjen tarpeisiin vastaavaa ekososiaalista yhteiskuntapolitiikkaa. Loppupuolella hahmotellut liikehaarat ja organisaatiot muodostavat mielestämme lupaavat uomat, joita pitkin kanavoida yhteen niin ihmisten oman elämän perusteiden suojelemiseen ja uudelleenrakentamiseen liittyviä toiveita, kuin niiden murentamisen nostamaa raivoakin. Kukin liikehaara omaa eväät mullistaa niin osallistujiensa, sivullisten, kuin koko yhteiskunnan vallitsevaa arkijärkeä.

Avoimia kysymyksiä nimenomaan käytännön työhön liittyen on edelleen merkittävästi. Miten rahoitus ehdotetuille toimijoille ja niiden kasvattamiseen järjestettäisiin? Minkälaiset tarkemmat organisaatiorakenteet ja päätöksentekomallit toimisivat? Miten uusien alotteiden organisoinnin ydinporukka saadaan aktivistiskeneä laajemmaksi, ja millaisilla sosiaalisilla resepteillä kiinnitetään enemmistöt mukaan konkreettiseen ja sitouttavaan työhön liikehaarojen parissa? Ensisijainen toiveemme onkin, että tekstimme ja siinä peräänkuuluttamamme keskustelun myötä näitä esittämiämme – tai muita lentoon lähteviä – ajatuksia kehitetään, viedään pidemmälle ja kokeillaan. Aiomme olla siinä itse mukana.

Kiitos, että otit ajan lukea kirjoituksemme. Kerro meille ja muille, mitä ajatuksia se herättää ja jaa eteenpäin!

Lauri Autere
Topi-Matti Heikkola
Meri Külm
Pekko Riihonen

Suurkiitokset seuraaville esilukijoille kriittisistä, ilahduttavista ja avuliaista kommenteista: Aino Johansson, Riku Löf, Amos Wallgren, Pekka Tiainen, Aleksi Neuvonen, Laura Kolehmainen ja Kaisa Kortekallio.

Kirjoituksen on toimittanut Anniina Väisänen.

Tekstin kirjoittanut työryhmä on työskennellyt tämän ja lukuisten muiden aiheiden äärellä vuosina 2024–2026 Koneen säätiön rahoittamassa Lusto-hankkeessa.