Tämä teksti on yksityishenkilöiden laatima analyysi ja mielipidekirjoitus, ollen jatkoa blogissa aiemmin julkaistuille Lusto-tiedonjalkautusprojektin julkaisuille. Kirjoitus ehdotuksineen ei väitä edustavansa Elokapinan kollektiivista kantaa. Lue ensin osa 1.

Luku 3. Millaisen teorian yhteiskunnallisen muodonmuutoksen tuottamisesta siis tarvitsemme?

Aiemmin mainitut Rodrigues ja Eden esittävät, että toimiakseen toisiaan täydentäen ja vastatakseen tehokkaasti ekokriisin asettamaan valtavaan haasteeseen tulee yhteiseen rintamaan asettuvien liikkeiden tietoisesti valita yksi ja sama malli muutoksen läpiviemisestä (model of transformation). Käytännössä he jakavat tällaiset muutosmallit reformistisiin, itsenäisiä vaihtoehtoyhteisöjä rakentaviin ja kumouksellisiin, ja kelpuuttavat niistä viime kädessä vain kumouksellisen mallin – ja sen myötä kumouksellisuuteen sitoutuvat toimijat – osaksi tarvittavaa strategista koalitiota.

Jaamme yleisellä tasolla ajatuksen tällaisen tietoisen kollektiivisen valinnan tärkeydestä ja siihen sisältyvän yhteisen muutosteorian (theory of change) sekä selkeän strategisen suunnan merkityksestä. Kuten luvussa 1 argumentoimme, kumouksellisuuden ajatus yksinään ei kuitenkaan tarjoa liikkeen toiminnalle tarkoituksenmukaista perustaa. All in -pamfletista poiketen ehdotamme siksi tähän kysymykseen paremmaksi vastaukseksi jo aiemmin mainitsemaamme kapitalismin monisuuntaiseen rapauttamiseen perustuvaa ratkaisua, joka on mielestämme holistisempi ja edustaa degrowth-ajattelun terävintä kärkeä.

Kapitalismin rapauttamisen muutosteoria yhdistää useita erilaisia toimintalogiikoita:

• nykyjärjestelmän rakosissa kasvavat itsenäiset vaihtoehto-aloitteet
• akuuttien haittavaikutusten ja tuhoisimpien toimintamuotojen suoran vastustamisen, ja
• järjestelmän instituutioiden sekä sitä kautta yhteiskunnan rakenteiden muovaamisen merkittävillä radikaaleilla reformeilla.

Aloitetaan kahdesta ensimmäisestä logiikasta. Yhteiskunnan aineenvaihdunnan muuttaminen vaatii pääoman kasautumisesta ja luonnonvarojen käytön lisäämisestä riippumattomia perustarpeiden täyttämisen tapoja ja hyvinvoinnin luomista. Toimintalogiikka voi olla esimerkiksi osuuskuntamuotoinen talous, solidaarisuus- ja jakamistalous, julkinen tuotanto, osittainen omavaraisuus, avoin ohjelmisto- ja teknologiakehitys, tuottaja-kuluttajakumppanuudet, yhteiskunnalliset yritykset jne. Kaikista näistä talouden muodoista itseasiassa löytyy jo yhteiskunnassamme elinvoimaisia ja kehityskelpoisia ilmentymiä, merkittävinä esimerkkeinä avoimen lähdekoodin ohjelmistot, kuluttaja- ja tuottajaosuuskunnat sekä kirjastot. Jos ja kun ekokriisi syvenee katastrofaalisiin mittoihin, tämän toimintalogiikan piiriin kuuluvat myös sellaiset keskinäisriippuvaisuuden ja solidaarisuuden varaan rakentuvat hoivan ja elämän uusintamisen järjestelyt, jotka tekevät elämän raunioissa mahdolliseksi.

Näiden yhteistoiminnallisen tai itsenäisen talouden muotojen lisäksi tarvitaan kapitalismin akuuttien haittavaikutusten ankaraa vastustamista: esimerkiksi luonnon ja pahimmin riistettyjen yhteisöjen konkreettista puolustamista, jota monet liikkeet ja yhdistykset jo ansiokkaasti tekevät.

Koska uudet alotteet ja vastarinta eivät voi selviytyä saati kukoistaa ilman institutionaalisia muutoksia vaaditaan kolmas logiikka, eli politiikkatoimet, joita voisi kuvailla ei-reformistisiksi reformeiksi. Ne ovat uudistuksia, jotka toteutuessaan  luovat edellytyksiä järjestelmän perustavanlaatuiselle muutokselle, murtavat nykyisiä valtarakenteita ja vapauttavat ihmisten aikaa ja energiaa poliittiseen aktivoitumiseen. Tästä esimerkkejä voisivat olla vaikkapa työpaikkatakuu eli valtion takaama työmahdollisuus ekologisen jälleenrakennuksen töiden parissa, perustulo, kaikille saatavilla olevat ilmaiset peruspalvelut ja joukkoliikenne, luonnonvarojen käytön kiintiöt, työajan lyhentäminen, varallisuuskatot, yritysten laillisen perustarkoituksen muuttaminen, institutionaalisten talouskasvupakkojen purkaminen tai demokratian laajennukset kuten kansalaisraadit. Tällaiset toimet pystyvät kokoluokassaan jo aidosti vaikuttamaan ylikulutukseen ja -tuotantoon, ja luovat maaperän jonka varaan on mahdollista rakentaa vielä radikaalimpia toimia. Uudistusten voi ajatella edustavan radikaalia sosiaalidemokratiaa, sanan alkuperäisessä tarkoituksessa, josta nykyiset demaripuolueet ovat ajautuneet hyvin kauas. Tällä vuosisadalla radikaali sosiaalidemokratia on syytä päivittää kasvunjälkeiseksi sosiaalidemokratiaksi.

Nämä kolme toimintalogiikkaa yhdessä muodostavat eräänlaisen kolmikärkisen pihtiliikkeen, joka mielestämme on uskottavin kohtaamamme muutosteoria, eli monivaiheinen menetelmä järjestelmätason muutokseen. Se ottaa huomioon toisaalta aiemmin puhutut vallankumouksiin liittyvät ongelmat ja toisaalta sen, että tie järjestelmän perusrakenteiden muuttamiseen on kuitenkin avattava, ja että tämän muutoksen on vähintään osin nojattava jo olemassaoleviin malleihin. Samoin se tunnistaa, että mikään strateginen logiikka yksin ei pysty vakavasti haastamaan nykykapitalismia.

Logiikoista kaksi, itsenäisten vaihtoehto-aloitteiden kasvattaminen ja järjestelmän instituutioiden muovaaminen, ovat luonteeltaan luvussa 1.4 peräänkuulutettua enemmistöpohjaisuutta rakentavia ja sitä tarvitsevia strategioita. Häiriön ja taloudellisten kustannusten tuottamiseen nojaava vastarinnan logiikka ja sen mukainen toiminta taas asettuu pääsääntöisesti liike-ekosysteemin radikaalimmaksi vähemmistösiiveksi. Toisaalta tämänkään toimintalogiikan piirissä ei tulisi väheksyä tarvetta kohtuulliseen hyväksyntään, ja olla tulematta suuren yleisön silmissä toiseutetuksi. Paradoksaalisesti joillakin vastarinta-kamppailuilla on myös potentiaalia tulla hyvin suosituiksi. Pihtiliike-muutosteoriaan onkin siten sisällytettävissä molemmat: radikaali siipi, joka pystyy luomaan taloudellista painetta eliiteille, sekä valtavirtainen massaliike joka luo vaihtoehtoisia ruohonjuuritason instituutioita ja pyrkii remontoimaan valtiolliset lait ja laitokset.

Ei-reformistisia reformeja voi perustellusti kritisoida siitä, että suuretkaan reformit, jotka eivät muuta taloudellisen järjestelmän perustoimintalogiikkaa, luovat läpimennessään aina tilaisuuden suitsia järjestelmän muuttamiseen tähtäävää energiaa ja jättävät auki mahdollisuuden uudistusten myöhemmälle vesittämiselle. Tämä on eittämättä seikka, joka liikkeiden tulee sisäistää arvioidessaan aktiivisesti taktiikoitaan. Saavutetuista voitoista kiinni pitäminen voi sekin viedä jatkuvasti liikkeiden energiaa. Tämä tulee mielestämme ottaa huomioon siten, että toimintaa suunnitellaan pitkäjänteisen ja jatkuvan paineen muodostamiseen ja ylläpitoon. Saavutetun momentumin ja voittojen tulee johtaa aina seuraaviin uusiin aloitteisiin. Richard Bärnthalerin (2024) mukaan vastahegemonisten liikkeiden tulee poliittisen voiman kasvattamiseksi kohdistaa huomionsa ei niinkään maksimaalisiin vaatimuksiin, vaan kulloisiinkin "seuraavaksi parhaisiin" siirtymäpolitiikan askeleisiin (next best transition steps), jotka toisaalta sisältävät suurta muutospotentiaalia ja toisaalta edustavat mahdollista kompromissia osalle muistakin poliittisista ryhmistä. Tällaisten toimien myötä voidaan eri maissa kansallisesti saavuttaa edellytykset ja olosuhteet myöhemmille, vielä syvemmälle meneville rakennemuutoksille, joiden läpivieminen vaatii todennäköisesti myös radikaaleja ylikansallisia, institutionaalisia muutoksia. Kansainvälistä yhteenkuuluvuutta rakentavaa organisointia tarvitaan toisaalta jo ennen tällaista laajempaa remonttia, jotta ei-reformistisia reformeja ei toteuteta muodossa, joka ulkoistaa sortoa kohti globaalin talousjärjestelmän reunoja.

Ehkä hieman poiketen pihtiliikkeen keksijän Erik Olin Wrightin varsin ajattomasta hengestä, haluamme myös korostaa esimerkiksi Michael J. Albertin kartoittamia mahdollisia lähitulevaisuuden kriittisiä pisteitä, joissa on muutoksen mahdollisuuksia sekä hyvässä että pahassa. Nykyjärjestelmä tulee hyvin suurella todennäköisyydellä kohtaamaan kriisejä, joihin se ei pysty kunnolla vastaamaan toimintalogiikkansa puitteissa. Vaikka kriiseillä on aina hyvinvointia vahingoittavia vaikutuksia, parhaassa tapauksessa ne voivat luoda tilaa post-kapitalistisille ehdotuksille ja olla muutoksen mahdollistajia. Tällöin "hegemonian vastaisten liikkeiden menestys on kiinni aktivistien, ajattelijoiden ja edistyksellisten poliitikkojen kyvystä muotoilla vakuuttavia tarinoita, jotka herättävät kansan keskuudessa vastakaikua kauas tasapainotilasta kehittyneissä kriisitilanteissa" (Albert, 2024). Nämä tarinat, joiden varjolla radikaaleja reformeja lähdetään viemään läpi, eivät voi mielestämme kuitenkaan olla vain tarinoita, vaan niiden tulee pohjata jo olemassaoleviin tosielämän suhteisiin ja toimintaan, eli ymmärrettäviin ja tuntuviin esimerkkeihin. Toisin sanoen: jotta kriisien ja katastrofien aukaisemat poliitiset tilaisuudet voitaisiin lunastaa, on pohjatyö tehtävä rauhallisempina aikoina, ja laitettava omat voimat järjestykseen, jotta tilaisuuteen ehditään tarttua ja uutta yhteiskuntajärjestys-visiota ajaa läpi silloin, kun ikkuna sille aukeaa.

Yhdistämällä edellä kuvatut maailmankuvalliset lähtökohdat aiempiin näkökulmiin valtiosuhteesta ja poliittisesta subjektista etenemme seuraavassa luvussa kuvailemaan kolmea liikehaaraa, jotka mielestämme selkeyttävät kokonaiskuvaa sosiaaliseen ja ekologiseen jälleenrakennukseen pyrkivien liikkeiden ekosysteemistä, ja muodostavat yhdessä koherentin muutosteorian ja kokonaisstrategian.

Luku 4. Kolme liikehaaraa

Kestävyysmurroksen läpiviemiseksi tarvitaan siis kolmea eri strategista logiikkaa ja voimistuvaa toimintaa niiden kaikkien piirissä. Vastaavasti kolmen toisiaan täydentävän päästrategian pitkäjänteisen toteuttamisen ympärille voi Suomessa hahmottaa kolme muutosliikkeen haaraa, ja kullekin haaralle omat liike-ekosysteeminsä. Liikehaarat ovat itse keksimämme, kehittyvää kotimaista liike-ekologiaa havainnollistava malli, josta kukin muutostoimija voi löytää paikkansa ja luontaisia liittolaisia oman strategisen roolinsa hoitamiseen tai toimintansa suunnan kirkastamiseen. Kunkin toimijan läheisimmät liittolaiset ja yhteistyökumppanit löytyvät mallissa siis pääsääntöisesti oman liikehaaran piiristä. Siten jokaisella liikehaaralla kannattaisi nähdäksemme olla myös omat keskinäiset koordinaatioverkostonsa, jotka ovat olemassa kansallista kokonaiskuvaa luotsaavan isomman koordinaatiotilan ja monikansallisten koordinaatiojärjestelyjen rinnalla.

Muutosliikkeen kolme haaraa suhtautuvat toisiinsa sympaattisesti ja liittolaisina. He organisoivat toimintaansa tietoisina rooleistaan, mutta silti osittain toisistaan riippumatta. Yhtenäisyyden eetoksesta huolimatta eri liikehaarojen ei tule ajatella jakavan keskenään kaikkia ideologisia, periaatteellisia tai taktisia mieltymyksiä – tai edustavan keskenään samanlaisia identiteettejä, saati vetoavan täysin samoihin ihmisryhmiin. Ajatus ei ole odottaa liikehaaroilta samanmielisyyttä kaikissa kysymyksissä aina ja ikuisesti, vaan rakentaa toisiamme tukevaa kokonaisstrategiaa yhteisten nimittäjien ja suuremman vision varaan. Tärkeintä on keskittyä siihen ylivoimaiseen enemmistöön asioita, jotka yhdistävät pysyvässä perheyhteydessä olevia ja saman historiallisen mission jakavia tovereita eri puolilla liike-ekosysteemiä.

Jako suhteellisen itsenäisesti organisoituviin ja koordinoiviin haaroihin on perusteltu myös strategisen kirkkauden tavoittelun tähden. Strategiatutkija Richard Rumeltin (2011) kuvaamalla tavalla: hyvä strategia pystyy keskittämään voimat yhteen tai korkeintaan muutamaan ratkaisevaan tai käänteentekevään välitavoitteeseen, joiden saavuttaminen voi johtaa dominoefektin tavoin muihin myönteisiin lopputulemiin.

Rumeltin ajatus voimien keskittämisestä ratkaiseviin välitavoitteisiin voi tarkoittaa tapauksessamme esimerkiksi sitä, että osana kokonaisuutta kukin liikehaara toimijoineen keskittää toimintaansa tiettyjen kestävyysmurroksen esteiden (ks. Johdanto-luku) purkamiseen. Ehdotamme alempana joitain välitavoitteita kullekin haaralle. Yhtä kaikki periaate on, että liikehaarojen tulisi pystyä tietoisesti määrittää omat strategiset välitavoitteensa, suhteessa koko liikkeen päämääriin ja sen muutosteoriaan. Kunkin liikehaaran tulisi myös etsiä omat ja toisaalta kokonaisuuden tarpeet huomioivat vastauksensa siihen, millä intensiteetillä osallistua kansalliseen koordinaatioon ja kuinka tiheästi tehdä keskinäistä oman liikehaaran koordinaatiota. Monenlaiset suunnitelmien käytännön toimeenpanon ja yhteistyön järjestelyn kysymykset on luontevaa pitää ratkaistavana saman toimintalogiikan jakavien lähiliittolaisten kesken.

Mallissamme kolmas liikehaara – instituutioiden remontoijat – on aloitteellisin kansallisen kokonaiskuvan ja strategisen sommitelman muodostamisessa ja tässä mielessä koordinoi myös ykkös- ja kakkoshaaraa mukaan kansallisiin ja ylikansallisiin ponnistuksiin. Se kannattaisiko muiden liikehaarojen ja toimijoiden ulkoistaa joissain rajatuissa kysymyksissä toimintansa ohjausta kolmoshaarassa tehtävän koordinaatiotyön tekijöille, on meille avoin kysymys. Se on kuitenkin varsin selvää, että kaiken kansainvälisen yhteistyön ei ole mitenkään tarkoituksenmukaista mennä kolmoshaaran kautta.

Ensimmäisen ja toisen liikehaaran toimijoiden yhteistyötä luonnehtii konkreettinen suora ja paikallinen toiminta, akuuteista materiaalisista kysymyksistä inspiroituminen, taitojen jakaminen ja jaettu strateginen yhteisymmärrys. Näiden liikehaarojen piirissä yhteinen poliittinen ohjelma on rajatumpi ja ideologiset yhteiset nimittäjät jäävät verrattaen löyhiksi, etenkin kyseisten verkostojen radikaalimpien ja maltillisten toimijoiden välillä. Kolmannen liikehaaran toimijoiden osalta puolestaa korostuu lujittuneempi, koherentti – ja yhdessä pidemmälle kypsyteltävä – jaettu ideologinen perusta ja identiteetti, sekä kokonaisvaltaisemman yleispoliittisen ohjelman kuvainnollinen allekirjoittaminen.

Liikehaaramalli ei ole sellaisenaan kuvaus nykytilanteesta. Se ei myöskään ole kaikenkattava suunnitelma, vaan kuvaa karkeaa tavoitetilaa, jossa peräänkuuluttamamme laajentuva muutosliike olisi määrätietoisesti organisoitunut toimimaan pihtiliike-teorian mukaisesti.

Seuraavissa alaluvuissa esittelemme kunkin liikehaaran ja niiden tehtävät.

4.1. Itsenäinen maakuntavastarinta

Tämä on etupäässä maakunnissa ja maaseudulla toimiva, siellä paikallisia vastarintakamppailuja käyvä ja riippumatonta uusmaalaistuvaa elämäntapaa rakentava liikkeen osa. Se organisoituu ja rakentaa yhteistyöverkostoja ensisijaisesti alueellisesti, paikallisen luonnonmaantieteen erityispiirteet huomioiden. Toiminnan keskiössä on oma paikallinen toimintaryhmä tai lähiyhteisö, jonka jäsenet ja tärkeimmät yhteistyökumppanit löytyvät yleensä omalta kylältä tai paikkakunnalta, lähikunnista tai lähimmästä maakuntakeskuksesta. Tällaista paikallistoimintaa tukemaan voi muodostua (tai olla jo olemassa) myös erilaisia kansallisen tason tukirakenteita, mutta toiminnan painopiste on tavalla tai toisella paikallisissa kysymyksissä ja konkreettisessa lähiympäristöön jäljen jättävässä tekemisessä. Henkilökohtaisella tasolla korostuu kokemuksellinen siirtymä: omakohtainen kokemus toisin elämisestä, omien valintojen aineellisista seurauksista ja äliin menemisestä tuhoavan toiminnan estämiseksiv. Yhteiskuntana taas tarvitsemme puuttuvia malliesimerkkejä vapaaehtoisesta elämänpiirin kutistamisesta, sopeutumisesta elämää yksinkertaistamalla, kulttuurisen jatkuvuuden vaalimisesta yhdistettynä kestävyyssiirtymään ja arvokkuuden säilyttämisestä tulossa olevien menetysten edessä. Eräs tämän liikehaaran piirissä toimimisen mahdollisuuksia konkretisoiva malli ovat ”elämänsuojeluvyöhykkeet”, joissa yhdistettäisiin luonnon tilan parantaminen ja kokonaisvaltaisesti kestävien elämänmuotojen harjoittaminen paikallisesti.

Liikehaaraan jo nyt hahmottavia toimijoita ovat: Metsäliike, Kohtuusliike, ekokylät, kaivosvastaiset liikkeet, permakulttuuritoimijat, Luonnonsuojeluliiton piirit ja paikallisyhdistykset, luontokartoittajat, Ikikaiku-säätiö, Lumimuutos-osuuskunta, Mustarinda-yhdistys, erilaiset syväekologiset ryhmittymät, agroekologiset viljelijät, ruokaosuuskunnat ja paikalliset luontaiselinkeinojen harjoittajat. Myös monet alkuperäiskansatoimijat voidaan käsittää tämän liikehaaran yhteyteen, ja toisaalta esimerkiksi Martat voisi kuvitella liikehaaran luontaiseksi yhteistyökumppaniksi. Eräitä keskeisiä kansainvälisiä verrokkeja maakuntavastarinnalle ovat ranskalainen Soulevements de la Terre -liike sekä maattomien työläisten liike MST Brasiliassa. Taustalla on rikas ja pitkä vuosisatainen kamppailujen traditio oikeudesta yhteismaiden demokraattiseen ja yhteisövetoiseen hallinnointiin.

Liikehaaran tehtävät ovat:

1. räikeimpien luontohaittojen rajoittaminen ja tuntuvien lisäkustannusten tuottaminen erilaisilla tuhoisilla tuotantopaikoilla (esim. metsähakkuut, kaivokset, megainfrahankkeet, datakeskukset) koko kansalaisvaikuttamisen työkalupakkia hyödyntäen; mukaan lukien keinot kuten hallintovalitukset, paikalliset mielenosoituskampanjat ja viime kädessä laajamittaisen disruption tuottaminen väkivallatonta kansalaistottelemattomuutta harjoittaen.
2. permakulttuuristen ja luontaistaloudesta elävien yhteisöprojektien rakentaminen ja skaalaaminen nykyistä laajemmiksi, elämän perusedellytysten (ruoka, energia, luontaiselinkeinot) tuottamisen osittaiseksi palauttamiseksi omiin käsiimme, sekä häiriönsietokyvyn rakentaminen. Jälkimmäisen merkitystä korostavat jatkuvasti kasvavat riskit ruoka- ja energiaturvan heikkenemisestä ja tavallisen palkkatyön tarjonnan todennäköinen supistuminen.

Ennen pitkää nämä kaksi tehtävää kytkeytyvät toisiinsa myös toista kautta. Ekstraktiosta riippuvaisen pääoman vastaiskut paikallisekosysteemien puolustajia vastaan on helpompi torjua ja kestää, ja menestyä myös esimerkiksi pitkäkestoisissa lakoissa ja protesteissa, jos kyky ruokkia omat yhteisöt ei ole enää pelkästään palkkatyön, sosiaaliturvan ja ylipäätään rahatalouden varassa (Millburn 2025). Inspiraatiota voi kriisinkestävyyden näkökulmasta hakea myös Ukrainasta, jossa rakennetaan kriisinkestävää ”maailman hajautetuinta energia­järjestelmää”, perustuen pieniin kaukolämpölaitoksiin, aurinko- ja tuulivoimaan sekä energian varastointiin ja itsenäisiin alueellisiin energiasaarekkeisiin. Tällaiset toimet tuottavat resilienssiä myös talouskriisejä vastaan. Kaikkien liikehaarojen tulee ottaa vakavasti romahduksen skenaariot, mutta tunnistamme, että kaikista kouriintuntuvimmin tämä pätee maaseutuvastarinnan harjoittajiin.

Lähitulevaisuuden prioriteetit tälle liikehaaralle voisivat olla luonnonmetsien ja ekologisten yhteyksien puolustaminen; valikoitujen kaivos- ja megainfrahankkeiden suora hidastaminen ja torjuminen tai investointihalujen vesittäminen esimerkiksi sosiaalisen lisenssin epäämisen kautta; heikoiten tuottavien sellutehtaiden sulkemisen jouduttaminen; lähipalveluiden puolustaminen maaseudulla; luontaiselinkeinojen varjelu ja siirtäminen seuraavalle sukupolvelle; paikallisyhteisökokoiset hajautetun energiantuotannon hankkeet; massaturismin lieveilmiöiden politisointi; kestävän uusmaalaistumisen edistäminen uuden sukupolven keskuudessa, sisältäen muun muassa erilaiset ei-urbaanit asumisen ja elannon tuottamisen muodot ja omavaraisuustaidot.

Ensimmäisen liikehaaran piirissä tarvittavat kyvykkyydet (All in -pamfletissa eriteltyjä kyvykkyyksiä mukaillen):

• häiriökyvykkyys: kyky tuottaa materiaalista vaivaa ja häiriötä;
• todeksi tekemisen kyvykkyys: kyky kokeilla uudenlaisia yhteistoiminnan muotoja ja luoda konkreettisia olemassaolevia esimerkkejä siitä mistä laajemmassa visiossa on kyse;
• resilienssikyvykkyys: sopeutuminen ulkoisiin uhkiin, hankkia tukea ja omaehtoisesti uusintaa oman yhteisön elämän perusedellytykset vaikeissakin tilanteissa;
• tarinallinen kyvykkyys: kyky viestiä vahvasti ja kertoa kokoava tarina meistä, ongelmasta ja sen ratkaisusta.

Vähemmän oleellista liikehaaralle on panostus paikallistasoa laajempaan institutionaaliseen vaikuttamiseen tai massamobilisaatiokykyyn, joskin linkit näitä harjoittaviin toimijoihin ovat silti tärkeitä.

Toiminnassa hyödynnettävät poliittiset vipuvarret ovat muun muassa tehometsätalouden ja kaivosekspansion hillitsemisen laaja kansansuosio, epävarmat tulevaisuudennäkymät monille nuorille aikuisille kaupungeissa ja maaseutu-uskottavuus voimavarana uusien yleisöjen puhuttelussa. Nähdäksemme konkreettinen luonnonpuolustustyö ja kertyvät taidot oman elämän uusintamisessa ja ylläpitämisessä luovat tekijä-uskottavuutta, jonka myötä liikkeelle avautuu uudenlaisia mahdollisuuksia vaikuttaa poliittiseen asenneilmapiirin ja suuren yleisön arvoihin.

Eräs vipuvarsi voisi myös muodostua lähidemokratiaa edustavista itsenäisistä paikallisraadeista (ks. esimerkki Iso-Britanniasta). Jos liikehaaran piirissä aletaan kartuttaa käytännön osaamista puntaroivien kansalaiskokousten järjestämisestä vastauksina paikallisiin kriiseihin, voisi tällaisista raadeista alkaa muodostua maaseutuyhteisöjä palveleva kollektiivisen voimaantumisen muoto. Parhaimmillaan niistä tulisi yhteisöä matalalla kynnyksellä palveleva työkalu, joilla saadaan kollektiivista selkeyttä ihmisten tuntoihin polttavista paikallisista kysymyksistä, vaikutetaan paikallispolitiikkaan, ohitetaan eri portinvartijoita ja ruokitaan kampanjoiden ja aloitteiden syntymistä yhteisöjen itsensä keskuudesta. Paikallisraatien rooli muistuttaa osaltaan Heronin, Milburdin ja Russelin (2025) kansanomaisen johtajuuden (popular protagonism) instituutioita, joista eräs esimerkki on Common Association, eli paikallisyhdistys jossa harjoitetaan demokraattista puntaroivaa päätöksentekoa yhteisön resurssien, omaisuuden ja erilaisista ekososiaalisista tuotantohankkeista syntyvän lisäarvon käytöstä, ja otetaan siten yksityisen pääoman intresseistä riippumaton rooli alueen ja yhteisön tulevaisuuden kehittämisessä.

4.2. Urbaanit uuden rakentajat

Erityisesti suuremmista kaupungeista ponnistavia post-kapitalistisia taloudellisen toiminnan tapoja, tulevaisuuteen merkitystä ja toivoa rakentavaa, taloudellista demokratiaa ja avointa teknologiaa edistävää liikettä kutsumme urbaanin uuden rakentajiksi. Liike toimii ja järjestäytyy ensisijaisesti suurissa kaupungeissa, niiden lähiöissä ja ympäryskunnissa. Keskeisenä organisoinnin muotona ovat osuuskunnat, yhdistykset, järjestöt ja pienet yritykset tai kokonaan kapitalistisen rahatalouden ulkopuolelle rakentuvat tuotannon ja yhteistoiminnan muodot. Liikehaaran piiriin voivat kuulua myös uudet avaukset kuten aiemmin mainitsemamme Public-Common-Partnership -malli.

Liikehaaraan kuuluvia toimijoita on niin isoja ja vakiintuneita kuin pieniä, paikallisia ja innovatiivisia. Ensimmäisistä esimerkeiksi käyvät Mondragon-osuuskunta ja Wikipedia, jälkimmäisistä vaikkapa Ehta Raha -osuuskunta, aikapankit, Helsingin pyöräpaja, Jalotus-kiertotalousyhteisö, social.coop-internetosuuskunta ja kestävää urbaania kulttuuria edistävät Dodo ry ja Muutoskollektiivi.

Liikehaaran tehtävä on ekososiaalista yhteiskuntaa edustavien yhteisötaloudellisten vaihtoehtoprojektien kehittäminen ja toteuttaminen ruohonjuuritasolta käsin, ihmisten arkisiin tarpeisiin vastaten. Siten se todistaa uskottavien vaihtoehtojen vetovoimaa ja vähentää nykyjärjestelmän valtaa urbaanien ihmismassojen jokapäiväisessä elämässä, tarjoamalla suurpääomasta riippumattomia tarpeiden täyttämisen tapoja. Toiminnan muodot kytkeytyvät konkreettisella tasolla ekologiseen yhteiskunnan jälleenrakennusprojektiin, ja edistävät esimerkiksi korjaamista ja uudelleenkäyttöä, hoivaa, vapaata internetiä, yhteistä päätöksentekoa, paikallistuotantoa ja muita kriisinkestäviä tuotannon muotoja. Tavoitteena on luoda suoranaisia ”pikkuparatiiseja”, joissa toteutuu oman henkilökohtaisen ja erityisesti oman naapuruston ja viiteryhmän elämän parantaminen tässä ja nyt.

Urbaanin uuden rakentajat -liikehaaran lähitulevaisuuden prioriteetit voisivat olla seuraavanlaisia: tarvittavan koulutuksen järjestäminen aktiiveille mielikuvituksen laajentamiseksi; vaihtoehtoisten talouden muotojen normalisointi julkisessa keskustelussa; ihmisten arkisiin työttömyyden, elinkustannusten nousun ja toimeentulon huoliin vastaaminen käytännön aloitteilla; olemassa olevien organisaatioiden (esim. Pellervo, International co-operative alliance) vahvistaminen ja radikalisointi; uusien yhteisötaloudellisten alotteiden kiihdyttämöt; eri-ikäisten yhteisen tilan lisääminen, vapaampien digitaalisten alustojen laajentaminen, kaupunkitilan näyttävä haltuunotto uusille aloitteille, lähimetsien ja tyhjien tilojen valjastaminen uudenlaisen yhteisötaloudellisen toiminnan näyttämöiksi.

Toisen liikehaaran piirissä tarvittavat kyvykkyydet:

• todeksi tekemisen kyvykkyys: elää todeksi taloudellisen demokratian ja avoimen teknologian edistämistä, ja konkreettisesti täyttää ihmisten aitoja tarpeita, kyky näyttää esimerkkiä;
• liiketoimintakyvykkyydet: toimintamahdollisuuksien tunnistaminen, kollektiivinen riskinotto ja vaihtoehtoinen rahoitus, taidot työnteon koordinoinnissa ja järjestämisessä;
• institutionaalinen kyvykkyys: erilaisiin järjestäytyneisiin voimiin ja politiikkaan paikallisella tasolla vaikuttaminen, vaihtoehtoistalouksien edistäminen.

Vähemmän tärkeää urbaaneille uuden rakentajilla ovat laajamittainen kyky disruptioon ja sellaiset resilienssikyvykkyydet, joita yleensä tarvitsevat repression ja tukahduttamispaineen kohteeksi joutuvat toimijat. Linkit näitä kykyjä taitaviin toimijoihin ovat silti potentiaalisesti tärkeitä.

Hyödynnettävät poliittiset vipuvarret ovat liikehaaran parissa ideologinen houkuttelevuus nyky-kapitalistisiin vaihtoehtoihin nähden, sympatian voittaminen täyttämällä ihmisten tarpeita sekä urbaani kaupunkiympäristö tilana, jossa ihmiset tulevat luontaisesti yhteen ja josta sekä tyytymättömiä ihmisiä että tekijöitä uusiin aloitteisiin löytyy runsaasti – eli jossa momentum lähtee helposti käyntiin. Yhteiskunnallisen tilanteen edelleen heiketessä ja monikriisin syvetessä on mahdollista, että uusintavasta työstä ja uudenlaisista taloudellisen toiminnan tavoista tulee yhä useamman ihmisen identiteetti ja elämän viitepiste. Jos vaihtoehtoisia esimerkkejä saadaan kukoistamaan, tulee demonstroitua, että laajempi kasvuriippuvuuksien ylittäminen yhteiskunnassa on mahdollista.

4.3. Instituutioiden remontoijat

Tässä liikehaarassa on kyse koko maan tasolla organisoituvasta, valtiollisten ja ylikansallisten instituutioiden radikaalia remontointia tavoittelevasta ekologisen jälleenrakennuksen liikkeestä. Toisin kuin kaksi edellistä haaraa, remontoijien järjestäytymisen päätavoitteena on juuri institutionaalisen vallan haltuunotto, ja sen rinnalla instituutioita ja hallintoa ohjaavien lakien, toimintaperiaatteiden, tavoitteiden ja ajatustapojen muuttaminen keskipitkällä ja pitkällä aikavälillä. Kohteena ovat erityisesti sellaiset kansalliset ja EU-tason talouspolitiikan hallinnan mekanismit ja instituutiot, jotka nykymuotoisina estävät laajamittaisen kestävyyssiirtymän ja ekososiaalisen murroksen. Tätä kautta olisi mahdollista luoda edellytykset kasvuriippuvuuksien purkamiselle, vihreän teollisuuspolitiikan toimeenpanolle sekä fossiili- ja selluteollisuuden alasajamiselle tavalla, jolla julkiset peruspalvelut silti samaan aikaan säilyvät ja vahvistuvat.

Ensisijaisena toimintastrategiana on eri liiketoimijoiden, järjestöjen ja tutkimuspiirien yhteistyöllä ylläpitää ulkoparlamentaarista poliittista painetta nykyisten puolueiden tavoitteiden ja yleisten poliittisten voimasuhteiden muuttamiseksi. Tämän rinnalla kulkee yleisesti pitkäjänteinen ideologinen mobilisaatio, jolla kehitetään koko liike-ekosysteemin osaamista ja ymmärrystä todellisuudesta, jossa elämme. Liikehaaran piiristä voi myös löytyä puolueissa, yrityksissä ja etujärjestöissä toimiville ihmisille nykypuolueita radikaalimpia viitekehyksiä ja verkostoja, jotka voivat tukea esimerkiksi valittuja vaalikampanjoita ja työpaikoilla käytäviä kamppailuja. Toiminta kohdistuu hallintojärjestelmän, valtaverkostojen ja poliittisen järjestelmän tasolle, ja sen maantieteellisenä painopisteenä ovat isoimmat kaupungit. Remontoijien toiminta linkittyy myös elimellisesti kansainväliseen yhteistyöhön muiden maiden radikaalien muutostoimijoiden kanssa. Erilaiset globaalin solidaarisuustyön muodot, etelä-pohjoinen -liittolaisuudet ja kansainväliseen strategiseen koordinaatioon osallistuminen ovat keskeisiä. Eräitä esimerkkejä tämänhetkisistä kansainvälisistä koordinointihankkeista ovat Nordic Climate Justice Coalition, Progressive International,People's Platform ja The Surge. Myös World Social Forum jatkaa toimintaansa.

Liikehaaraan kuuluvaa instituutioiden remontoimista tavoittelevat esimerkiksi BIOS-tutkimusyksikkö (osaltaan myös uuden Industrial Foresight Studion myötä), Lakiasiaintoimisto Maailma, Just Shift (entinen Hiilivapaa Suomi), Sosiaalifoorumi ja Demos Helsinki. Ammattiliitoista potentiaalisia liikehaaran kannalta voisivat olla esimerkiksi Jyty, Tehy ja Talentia. Liikehaaralle tärkeää kapitalismin suitsimista harjoittavat muun muassa Luonnonsuojeluliiton kansallinen konttori ja muut ympäristöjärjestöt, Fingo, Soste, Finnwatch, Eetti, Amnesty ja Operaatio Arktis. Monet toistaiseksi pienemmät toimijat voisi luokitella liikehaaran piiriin fokuksensa puolesta: Elokapinan Talouskapina ja Sotekapina, Debt for Climate, Hyvinvointitalousallianssi, Talousdemokratia ry, Emilia Helsinki ja Ympäristöunioni-aloite. Lisäksi liikehaaraa voivat tukea useat tiedontuotantoon keskittyvät tahot, kuten Degrowth-tutkijaverkostot, Rethinking Economics, Ajatuspaja Visio, Kalevi Sorsa -säätiö, SISU-hanke, Sitra (joiltain osin), Puistokatu 4 ja Deliberatiivisen demokratian instituutti. Liikehaaraan ainakin osin sopivaa koulutusta harjoittavat muun muassa Kansan sivistystyön liitto, Demokraattinen sivistysliitto ja muut opintokeskukset, sekä Käänne-festivaali. Olennaisia liikehaarassa tehtävälle työlle ovat myös rahoittajina toimivat kestävyysmurrokseen panostavat säätiöt. Kansainvälisesti tätä liikehaaraa edustavat muun muassa DiEM25, Democratic Socialists of America ja Rosa Luxemburg Stiftung.

Liikehaaran tehtävät ovat:

1. kamppailla poliittis-taloudellisesta vallasta ja talouden toimintatapojen muutoksesta valtion, olemassaolevan puoluekentän ja talouden instituutioiden tasolla, tarkoituksenaan näiden väylien kautta näivettää tuhoisimpien tuotantoalojen valtaa ja jouduttaa niiden alasajamista sekä toisaalta lisätä ekososiaalisesti kestävään elämään tarvittavaa infrastruktuuria ja tuotantoa;
2. edistää muiden liikehaarojen toimintaa ja uudenlaisia yhteisötaloudellisia aloitteita tukevia institutionaalisia uudistuksia ja politiikkatoimia sekä parempia ja kattavampia julkisia peruspalveluita koko maahan;
3. pysäyttää haitallisia lainsäädännöllisiä ja julkisen rahankäytön kehityskulkuja;
4. järjestää kansallista koordinaatiota ja osallistua ylikansalliseen koordinaatioon ja yhteistoimintaan;
5. esittää eri ihmisryhmiä kokoava inklusiivinen tarina paremman tulevaisuuden rakentamisesta nollakasvun olosuhteissa.

Esimerkkejä instituutioista ja niiden uudistamisesta, joita remontoijat voivat tavoitella: perustuslakiuudistukset (esim. luonnon oikeudet, yksityisomistuksen rajat, demokratian laajentaminen); ekologisen jälleenrakennuksen rahoittamisen mahdollistavat keskuspankkiuudistukset; voitontavoittelun alistaminen sosiaalisille ja ekologisille tavoitteille yrityslainsäädännössä; Metsähallitus Metsätalous Oy:n alasajo ja luontokadon pysäyttämisen sekä hiilivaraston kasvattamisen asettaminen Metsähallituksen toiminnan keskiöön; peruspalveluiden vahvistaminen esimerkiksi työterveysjärjestelmän alasajolla ja resurssien kohdistamisella julkiseen terveydenhuoltoon.

Liikehaaran lähitulevaisuuden prioriteetit: järjestäytyminen kohti keskeisiä taloudellisia ja poliittisia instituutioita niihin vaikuttamiseksi ja tarvittaessa haltuunottamiseksi; liikkeeltä toistaiseksi lähes tyystin puuttuvien kyvykkyyksien kerryttäminen koskien esimerkiksi tietotaitoa kasvuriippuvuuksien purkamisesta, rahoitusalan sääntelystä, kestävyysmurroksen makrotalouspolitiikasta ja tekoälypolitiikasta; koordinointirakenteiden pystyttäminen kansallisella tasolla; ylirajainen liittoutuminen ja kv-strategiakoordinaatio; velkajarrun toteutuksen kampittaminen ja talouskuripolitiikan uskottavuuden konkurssin jouduttaminen; ympäristön aseman parantaminen strategisten oikeusprosessien kautta; massojen kouluttaminen ja sitä kautta tarvittavan poliittisen tietoisuuden kasvattaminen ja potentiaalisen kannatuspohjan laajentaminen; sekä poliittisen keskustelun arkipäiväistäminen ekologisen suunnittelun teollisuuspolitiikasta, hintakontrollien tarpeesta, fossiili-investointien arvon kariutuksesta (asset stranding) ja kestävyysmurroksen rakenteellisista esteistä, kuten kasvupakoista. Viimeksimainitun keskusten yhteydessä on osattava konkretisoitava, millaisten asioiden kasvun on erityisesti lakattava ja millaisten suotavaa jatkua.

Kolmannen liikehaaran piirissä tarvittavat kyvykkyydet:

• tärkeimpänä institutionaalinen kyvykkyys: eli tässä tapauksessa kyky organisoitumalla vaikuttaa valtaapitäviin, valtioon ja pääomavirtoihin – mutta myös itse päästä ja astua valta-asemiin. On esimerkiksi osattava popularisoida halu ja tahto suunnitella ja toteuttaa ei-reformistia radikaaleja reformeja, luoda uusia vaihtoehtoisia instituutioita ja korvata vanhoja;
• tarinallinen kyvykkyys: suuri kokoava tarina ja kyky viestiä siitä ja rakentaa vastahegemonista tietoisuutta yhteiskuntaan sekä järjestää massamittaista poliittista kouluttamista;
• koordinaatiokyvykkyys: kyky kannatella kaikkia liikehaaroja yhteen tuovaa koordinaatiotilaa ja tukea toimijoita eri puolilla kentää;
• kollektiivisen poliittisen toiminnan järjestämisen kyvykkyys: kyky järjestää tuhansien ihmisten tapahtumia, lakkoja, mielenosoituksia sekä reilu ja tehokas sisäinen demokraattinen päätöksenteko.

Osaltaan liikehaaran piirissä on oltava, ja onkin, kykyä massamobilisatioon, mutta emme tässä yhteydessä syvenny siihen. Kyvykkyyksiä, jotka puolestaan eivät ole kolmannen liikehaaran fokuksessa, ovat erilaiset niin sanotut prefiguratiiviset toimet ja muut elämän uusintamisen ”kädet savessa” -työt.

Hyödynnettävät poliittiset vipuvarret tarkoittavat remontoijien kohdalla esimerkiksi lähivuosien ja -vuosikymmenten kriisejä radikaalien reformien kysynnän lisääjinä – edellyttäen että liikkeellä on kyky liittää monet eri ihmisten huolet, ahdingot ja valituksen aiheet suurempaan tarinaan nykysuuntaa paremmasta tulevaisuudesta, ja siitä miten se mahdollistetaan. On nähtävissä mahdollisuus laajan yhteiskunnallisen kaikupohjan syntymiseen, mikäli liike onnistuu selittämään muuan muassa tuhoisan velkajarrun synnyn, suurituloisten veronalennukset, elinkustannusten käsiin levähtämisen, työttömyyskriisin, luonnontuhon ja lisääntyvän lapsiperheköyhyyden osaksi nykyjärjestelmän kuolonkorahduksia ja siitä hyötyvien eliittien moraalista konkurssia. Liikkeen maailmanselitys on siis popularisoitava.

Viime kädessä kolmoshaaran toiminnassa on kyse ei enempää tai vähempää kuin taloudellisen demokratian ja ekologisen oikeudenmukaisuuden ottamisesta  tosissaan, määrittelemällä talouden tarkoitus ja päämäärät uudelleen ja raivaamalla niille tilaa vanhoilta pääoman kerryttämiseen suunnitelluilta instituutioilta.

Tässä menestyvän poliittisen mobilisaation pohjana täytyy olla vastahegemonisen tietoisuuden kasvattaminen ja sen sitominen ihmisten materiaaliseen todellisuuteen. Se ei kuitenkaan onnistu pelkästään panostamalla instituutioiden remontointiin ja muuhun poliittisen ja taloudellisen järjestelmän yläkertaan kohdistuvaan vaikuttamiseen. Vaaditaan nimenomaan koko liike-ekosysteemiä ja Maakuntavastarinnan ja Urbaanien uuden rakentajien työtä, jotta uusi tarina, johon poliittista kouluttamistyötä ankkuroidaan, voisi olla enemmistöille uskottava ja resonoiva. Juuri kahden ensimmäisen liikehaaran ruokkimat yhteisöt ja talouden versot kytkevät uuden tarinan ihmisten arkielämään. Niitä on siksi luotava samaan aikaan, ja vahvistettava.

Luku 5. Johtopäätökset ja jatkokysymykset

Edellä kuvatut liikehaarat muodostavat muutaman vuosikymmenen mittaisen yhteisen poliittisen projektin. Liikehaarat ovat organisoitumismalli tämän projektin eteenpäin viemiseksi. Riippumatta siitä, miten maailmantilanne kehittyykään, uskomme, että hahmoteltujen liikehaarojen työ tulee olemaan joka tapauksessa tarpeellista ja mielekästä.

Kolmen eri päästrategian ja niitä edistämään lähtevien liikehaarojen ottaminen tosissaan voi ehkä ravisuttaa monen radikaalissa ympäristöliikkeessä toimivan kuvaa aktivismista. Luemme itsemme tähän joukkoon. Erityisesti kaksi jälkimmäistä toiminnan muotoa – yhteistoiminnallisten talouden muotojen järjestäminen ja valtioinstituutioiden remontointiin tarvittavan vallan tavoittelu – ovat monin tavoin erilaista työtä kuin mielenosoittaminen ja kampanjointi. Haluammekin tässä kirjoituksen viimeisessä osiossa tarjota parhaamme mukaan silmäystä siihen, miltä strategisen visiomme ottaminen huomioon voisi näyttää konkreettisesti esimerkiksi Elokapinan kannalta, ja millaisia uusia toimijoita muutosliikkeiden kentälle on tarpeen luoda.

5.1. Mitä Elokapinan pitäisi mielestämme tehdä seuraavaksi

Yllä kirjoitettuun perustuen esitämme kaksi väitettä Elokapinan toiminnan isojen linjojen jatkosuunnittelun lähtökohdiksi. Ensimmäinen on se, että Elokapinan tulisi nähdä ja argumentoida itsensä osana yllä kuvattua strategista kolmihaaraa. Tästä seuraa myös toinen, käytännöllisesti merkittävämpi pointti: Elokapinan tulisi valita taktiikkansa ja toiminnan painopisteensä niin, että ne ovat strategisesti linjassa yllä kuvatun kanssa.

Käytännössä tämä tarkoittaisi nähdäksemme sitä, että Elokapina tunnistaisi avoimesti, ettei se ole lakien ja instituutioiden uudistamisesta neuvotteleva eikä niiden remontointia toteuttava osapuoli. Samalla todettaisiin, että laaja-alaista ekologista jälleenrakennusohjelmaa ei voi saada läpi vain vaatimalla – edes suosiollisen hallituskokoonpanon aikana.

Elokapinan nykyinen brändi ei sovellu erityisen hyvin sellaiseksi ratkaisujen tarjoajaksi ja kestävyysmurroksen läpiviemisen vastuutahoksi, jota alettaisiin kuunnella laajasti poliittisella kentällä, tai jonka painostukseen isot puolueet voisivat myöntyä. Elokapinan organisaatiorakenne ei myöskään sovellu erityisen hyvin tehokkaaseen lobbaukseen ja vaikuttamistyöhön rakenteissa. Tähän tärkeään rooliin tarvitaan muita tavoitteiltaan radikaaleja toimijoita, erilaisella julkikuvalla.

Sen sijaan Elokapina voisi keskittyä ekologisesti kestämättömän ylikulutuksen ja -tuotannon vastustamiseen niiden tapahtumapaikoilla: olivat ne sitten maaseudulla, kuten monet metsäjättien teollisuusyksiköt tai kaivos- ja infrahankkeet, tai kaupungeissa ympäri Suomea, kuten suuri osa ylikulutusta kiihdyttävästä kaupallisesta toiminnasta. Tämä ”kapinallisin” osa Elokapinan toimintaa asettuisi siten osaksi kuvailemaamme ensimmäistä liikehaaraa. Näin tehdessään liike kääntyisi tielle, jolle se on jo välillä astunutkin esimerkiksi Viiankiaavalla. Näitä kamppailuja kuitenkin laajennettaisiin, ja niitä tehtäisiin ajan kanssa rakennettavan paikallisen ja valtakunnallisen liittolaisjoukon kanssa.

Toisaalta moni matalan kynnyksen toiminta, jota Elokapina jo nyt tekee, kuten yhteisön sisäiset tapahtumat ja kampanjoiden yhteydessä toteutetut prefiguratiiviset kokeilut (korjauspajat yms.), voidaan nähdä osana kakkosliikehaaran vaihtoehtojen rakentamista markkinaehtoisesti tuotetuille palveluille. Selkeämpi kytkös strategiseen suurempaan tarinaan voisi jopa tehostaa ja motivoida näitä erilaisia uusiutuvan kulttuurin aloitteita Elokapinan sisällä. Osa näistä aloitteista voisi kehittyä omiksi kakkosliikehaaran projekteikseen. Vaikka esittämämme liikehaaramallin ottaisi tosissaan, ei ole välttämätöntä ajatella että kaikkien organisaatioiden tulisi edustaa puhtaasti yhtä haaraa. Kyse on enemmänkin selkeän ja pitkäjänteisen pääpainopisteen valitsemisesta.

Elokapinan vahvuudet liikkeenä ovat joka tapauksessa selkeä mobilisointipolku ja kattava infrastruktuuri, jolla tavoitetaan ihmisiä suoraan toimintaan ja tarvittaessa kansalaistottelemattomuuteen. Kirkas profiili suoran toiminnan takuutuottajana takaa myös valtakunnallisen näkyvyyden. Kyky tällaisen näkyvyyden tuottamiseen on vastaisuudessakin tärkeää, ja erityisesti vastarintatoiminnan kontekstissa välttämätöntä tulosten saavuttamiseksi.

Tilannekuvassamme kohtuullisten ilmastotoimien vaatiminen Suomen hallituksilta on umpikujassa, erityisesti katumobilisaation keinoin tehtynä. Elokapinan mobilisaatiomalli ja -taidot eivät ole itsessään ongelma, vaan kyse on liikkeen päästrategiasta. Jos se koostuu jatkossakin toistuvista katusulkumielenosoituksista, yleisöön tai yleisesti "järjestelmään" kohdistettavasta häiriöstä, yhteiskunnan ulkokehältä käsin esitetyistä vaatimuksista ja poliisin paineistamisesta neuvotteluasemien hakemiseksi, on vaikea nähdä Elokapinalle lähivuosien ilmapiirissä ratkaisevaa roolia valtiollisen ilmastopolitiikan kääntämisessä. Ilmastokatublokkien poliittinen muutosvoima on vähissä. Siksi esitämme, että on aika siirtää liikkeen toiminnan keskipiste rohkeasti maakuntavastarinnan pariin.

5.2. Liikkeiden uusi strateginen koordinaatiotila

Ehdotamme, että muutostoimijoiden ekosysteemin vahvistamiseksi Suomeen tulee perustaa edistyksellisten liikkeiden, järjestöjen, liittojen ja puoluetoimijoiden säännöllinen konferenssi: strateginen keskustelu- ja koordinaatiotila. Näin luodaan puitteet ja raamit, joissa kokoontua kansallisen yhteistyön syventämiseksi ja yhteisen vision kirkastamiseksi.

Uusi koordinaatiotila voitaisiin järjestää esimerkiksi vuonna 2025 startanneen Käänne-festivaalin yhteyteen, vuosittain tai puolivuosittain, eräänlaisena muutaman päivän mittaisena "organisoijien etkoina" tai jälkilöylyinä aina edellisellä tai festarin jälkeisellä viikolla. Muoto ja paikka voi olla aivan muukin, kunhan se toimii. Olemassaolevat järjestötason koordinaatiotilat, kuten Ilmastokoordinaatio, ovat sinänsä tarpeellisia mutta mielestämme riittämättömiä laaja-alaisen liikevoiman kerryttämiseen.

Konferenssi toimisi käytännössä eräänlaisena ympäristö-, vasemmisto- ja solidaarisuustoimijoiden strategisena foorumina. Kasvukapitalismin kehyksestä irtautumista haluavat muutosvoimat kutsutaan siellä koolle kunnianhimoisella agendalla: luoda yhteinen ekososiaalisen jälleenrakennuksen tarina ja visio, muutosteoria ja jäsennetty strateginen sommitelma, jotka pohjautuvat jaettuun poliittiseen analyysiin. Järjestävän tahon vastuulla olisi tilan fasilitointi, prosessin ehdottaminen ja vetäminen sekä yhteisen strategisen kunnianhimon kannattelu. Tavoitteena ei olisi niinkään luoda tilaa ideologista debattia, toimijoiden omien asioiden esittelyä tai mitä tahansa keskusteluita varten, vaan tuoda yhteen riittävän samanlaiset lähtökohdat jakavat tahot määrätietoisen koordinaation, yhtenäisyyden etsimisen, poliittisen analyysin ja fasilitoidun strategiatyön äärelle. Tällaisen prosessin fasilitointi on väistämättä vaativaa: tarvitaan paljon taitoa ja nähdäksemme myös avointa johtajuutta! On aito riski, että pelkästään prosessiin keskittyvä ja johtajuutta välttävä ote johtaa tilanteeseen, jossa kokoavia johtopäätöksiä ei synny. Ainakin on oltava tietoisia siitä, että esiin nousevaa johtajuutta voi olla perusteltua tukea.

Parhaimmillaan konferenssit voisivat lopulta mahdollistaa sektorikohtaisia liikkeitä laajemman muutosliikkeen ja yhteisen vision jakavan koalition synnyn, luoden siltaa ruohonjuuritason ja toisaalta järjestöissä ja puolueissa valtaapitävien ihmisten välille. Ruohonjuuritasolta kaivattava tuki radikaaleja reformeja, institutionaalisia muutoksia ja laajaa yhteiskunnallista ja valtiollista transformaatiota tavoitteleville järjestöille, liitoille, tutkimuslaitoksille ja puolueille voi uskoaksemme vahvistua vain, jos tasavertaiset yhteydet ja keskustelut osapuolten välillä lisääntyvät.

Visiossamme koordinaatiota järjestävä taho ottaisi myös vastuulleen harjoittaa konferenssien välisenä aikana eri projekteja yhteen tuovaa metakoordinointia, ja pitää yllä kokonaiskuvaa. Rodriguesin & Edenin (2024) mukaan metakoordinointiin tarvitaan laajaa linssiä: kysymykseen siitä, millaisiin strategioihin ja kyvykkyyksien kehittämiseen yksittäisen organisaation tulisi resurssinsa panostaa, on syytä vastata koko liike-ekosysteemin eikä vain organisaation itsensä tarpeista käsin. Koordinaattorien tulisikin vakuuttaa toimijat siitä, että omina "kuunneltavina sidosryhminä" on ymmärrettävä koko radikaalien muutosliikkeiden kenttä.

Tärkeä osa kokonaiskuvan ylläpitoa ja tiedonvälitystä olisi niin ikään kansainvälisiin koordinaatioelimiin osallistuminen. Lisäksi koordinaatiotila ottaisi säännöllisesti yhteyttä uusiin toimijoihin ja mielenosoitusprojekteihin, esimerkiksi uusiin hallituksenvastaisiin tai kaivoskriittisiin liikkeisiin niiden syntyessä. Näin uudet elinvoimaiset toimijat pyrittäisiin tuomaan saman pöydän ääreen ja yhteyteen pitkäjänteisten toimijoiden ja globaalin verkoston kanssa. Järjestäjät voisivat myös ylläpitää jatkuvaa keskustelufoorumia, jota hyödyntää konferenssien välissä.

5.3. Uusi toimija: “Jälleenrakennusjärjestö”

Tätäkään toimijaa ei ole vielä organisoidussa muodossa olemassa, vaan se olisi määrätietoisesti rakennettava. Se voi periaatteessa ponnistaa Elokapinan ja uuden ilmastoliikkeen rakentamista verkostoista ja toisaalta olemassaolevasta ympäristöjärjestöjen ja ekologisen murroksen toimijoiden kentältä, mutta sen toiminta ei tule juurikaan näyttämään viime vuosien aktivististen liikkeiden toiminnalta. Uuden organisaation DNA:n tulee myös nähdäksemme sisältää uutta energiaa ja näkökulmia ihmisryhmiltä, jotka eivät ole kokeneet edellämainittuja toimijoita omakseen.

Ehdotuksemme kumpuaa tarpeesta pitkäjänteiselle, liikevoimaa edustavalle suurelle organisaatiolle, joka omistautuisi toimimaan nimenomaan ekososiaalisen jälleenrakennuksen parissa. Kyse ei siis olisi yksittäisestä kampanjasta, vaan voimakkaasta toimijasta, jonka toiminta-aika olisi vuosikymmeniä tästä eteenpäin ja jonka piirissä kokemus ja tietotaito siirtyisivät sukupolvelta toiselle. Uuden toimijan perustajat suuntautuisivat ulkoparlamentaarisen suurjärjestön rakentamiseen. Järjestö panostaisi erityisesti massojen poliittiseen kouluttamiseen ja vastahegemonisen tietoisuuden luomiseen sekä selkeiden poliittisten toimintapolkujen tarjoamiseen ihmisjoukoille, jotka haluavat antaa aikansa ja kykynsä jälleenrakennuksen käyttöön. Tällaisen työn kompassiksi sen olisi tarpeen kiteyttää uskottava visio, poliittinen ohjelma ja suuri tarina, jota koko post-kapitalististen muutostoimijoiden kenttä voisi osaltaan hyödyntää. Samaan aikaan sen tulee rakentaa siltoja ja vaikuttavia kytköksiä puoluepolitiikkaan ja ay-liikkeeseen, tähdäten valittujen toimijoiden asemoitumisten muuttamiseen ja radikalisoimiseen. Tältä pohjalta, ja palvelemalla kokonaisuutta olemalla yhdistävä linkki ruohonjuuritason ryhmittymien ja toisaalta puolueiden ja ay-toimijoiden välillä, järjestö voisi ennen pitkää luoda sosiaalisen perustan enemmistöpohjaisesti ajettavalle radikaalille murrospolitiikalle.

Toiminta-ajatus muistuttaa eräänlaista liikepuoluetta, josta eräs esimerkki on Democratic Socialist of America -järjestö. Tällainen organisaatio toimii kokoavana keskuksena paitsi aktivisteille ja osaajille hyvin monista eri yhteiskunnallisista liikkeistä, myös järjestöasiantuntijoille ja varsinaisissa parlamentaarisissa puolueissa toimiville vaikuttajille ja poliitikoille. Puoluelain tarkoittaman vaalipuolueen sijaan kyseessä on poliittinen yhdistys, joka panostaa erityisesti ulkoparlamentaarisiin vaikutuskeinoihin, ja kasvattaa ruohonjuuritason organisoijista taitavaa ydinjoukkoa, josta sitten noustaan sekä järjestön itsensä johtoon että poliittisten puolueiden kärkipaikoille.

Tällainen uusi toimija toimisi koko maan tasolla ja tekisi luonnollisesti myös kansainvälistä yhteistyötä. Jää pohdittavaksi, onko tavoitteena rakentaa itsenäinen melkeinpä nollasta rakennettava uusi toimija, vai sen sijaan koota joidenkin olemassaolevien organisaatioiden tiivis yhteenliittymä, joka sitten brändätään uudestaan.

Joka tapauksessa uusi toimija, tässä työnimeltään "Jälleenrakennusjärjestö", keräisi laajalti yhteen ympäristö-, ilmasto-, kestävyys-, ihmisoikeus-, solidaarisuus-, alkutuotanto-, sote-, koulutussektori-, ammattiyhdistys-, ja osuuskuntatoimijoita. Tällöin se käytännössä kokoaisi piiriinsä aiemmin hahmottelemaamme ekososiaalista poliittista subjektia; eri yksilöitä ja ihmisryhmiä, joilla on halu ja valmius rakentaa yhteistä voimaa ekologisen ja sosiaalisen jälleenrakennuksen puolesta. Yksi tavanomainen polku mukaan liittymiselle voisi olla esimerkkiksi suurien mielenosoitusten jälkimainingeissa, kun kaduilla protestoineet ihmiset etsivät vastausta siihen, mitä pidempijänteistä he voisivat jatkossa tehdä asioiden eteen. Erityisesti on priorisoitava sellaisten keskeisten ihmisryhmien mukaan saaminen ja puhuttelu, jotka eivät ole jo tiiviisti mukana kestävyysmurrosskenessä.

Tiivistäen Jälleenrakennusjärjestön rooli muutostoimijoiden ekosysteemissä on siis olla puoluepoliittisesti sitoutumaton ja ulkoparlamentaarinen poliittinen massajärjestö, joka asemoituu liikehaarajaossa ensisijaisesti kolmannen liikehaaran piiriin. Jäsenmäärän suhteen tavoitteet on asetettava kymmeniin tuhansiin. Vertailun vuoksi tämän kokoluokan järjestöjä Suomessa ovat esimerkiksi Martat, Partiolaiset ja Luonnonsuojeluliitto.

Osaamiset ja toimintamuodot, joihin uuden järjestön tulee panostaa:

• Tietoisuuden nostattaminen ja ideologinen mobilisaatio laajojen ihmisryhmien keskuudessa
  • sisältäen: poliittinen analyysi ja ohjelmatyö, suuri tarina ja narratiivi, massojen poliittinen kouluttaminen, uusien johtajien ja organisoijien löytäminen ja treenaaminen
    • ohjelmajulkaisut, strategiajulkaisut, puhetilaisuudet
    • poliittisen kouluttamisen työpajat ja kurssit
• Lobbaus, eli organisoitu radikalisoiva vaikuttamistyö, jolla tähdätään edellytysten luomiseen keskeisten instituutioiden radikaaleille reformeille
  • kohteena puolueet, ay-liitot, osuuskuntamuotoiset toimijat ja järjestöt, joiden ymmärrystä ekokriisistä ja jälleenrakennuksen keinoista syvennetään ja joihin rakennetaan syvenevää suhdetta – jotka sitten puolestaan orientoituvat kohti instituutioiden remontointia
  • tavoitteena on keskipitkällä aikavälillä muuttaa potentiaalisten liittolaistoimijoiden kantoja ja tietoisuutta ja tuoda niitä lähemmäs omia tavoitteita
• Vahva ja mielekkäästi järjestetty sisäinen demokratia, jonka puitteissa jäsenistön keskuudesta nouseva johtajuus ja osaaminen määrittää aidosti järjestön linjaa ja tulee palkituksi
• Mobilisaatio-osaaminen, jotta saadaan tavoitettua massoittain väkeä koulutuksiin ja mukaan toimintaan, ja jotta pystytään mobilisoimaan omista riveistä tehtävää massamittaista ja kohdennettua poliittisen tietoisuuden levittämistä ja vaikuttamistyötä.

Sen sijaan järjestö ei panosta omaan tutkimukseen, kansallisen koordinaation vastuuroolien ottamiseen, häiriön tuottamisen valmiuksiin, eikä elämän omaehtoisen uusintamisen käytännön kyvykkyyksien rakentamiseen suoraan oman organisaationsa sisälle. Viimeksi mainittuja se tosin kyllä pyrkii tukemaan (ks. myöhemmin "kiihdyttämö").

Olemassaolollaan järjestö kannattelisi erityisesti kolmea strategista tarkoitusta:

1. Massajärjestön rakentaminen ja sitä kautta poliittisen kentän voimasuhteiden muovaaminen, tarjoamalla jäsenistölle ja myös muulle liike-ekosysteemille syvällistä poliittista koulutusta ja ohjattuja konkreettisia toimintapolkuja.
2. Olemassaolevien vaikutusvaltaisten organisaatioiden radikalisoiva uudelleenorientointi liikevoiman ja vaikuttamistyön keinoin, näiden organisaatioiden liittämiseksi valtion ja talousinstituutioiden kasvunjälkeiseen remontoimisrintamaan ympäristöliikkeen ja tutkimuslaitosten rinnalle.
3. Uutena strategisena avauksena liittolaisuuksien rakentaminen ja läheneminen erityisesti peruspalvelusektorin (sote, hoiva, kasvatus, koulutus jne.) työntekijöiden ja järjestöjen, ja toisaalta palkallisen ja palkattoman uusintavan työn tekijöiden suuntaan. Julkisen peruspalvelusektorin työntekijät edustavat peruskannattajakuntaa jälleenrakentajien ajamalle ekososiaalisten radikaalien reformien politiikalle. Visiossamme tästä yhteistyöstä syntyy osaltaan koko jälleenrakennuksen poliittisen projektin legitimiteetti ja momentum.

Päämääränä on viime kädessä rakentaa hätäilemättä pitkäjänteisiä taustaedellytyksiä (yhteiskunnallinen ilmapiiri, poliittinen tietoisuus, lukuisien eri toimijoiden radikaalisaatio) erilaisille massamobilisaatiolle – tehtiin niitä sitten vaaliuurnille tähdäten tai suurmielenosoitusten, boikottien ja suurlakkojen muodossa. Järjestö ei tavoittele näiden toimeenpanoa yksin, mutta olisi mukana tällaisia mobilisaatioita koollekutsuvissa koalitioissa.

Konseptointivaiheen jälkeen on keskeistä perustaa Jälleenrakennusjärjestöön jo varhain laaja ja toimiva sisäinen demokratia. Organisaation tulisi nähdäksemme tasapainoilla järjestäytymismallissaan horisontaalisen ja vertikaalisen välimaastossa. Eräs mahdollinen malli tästä löytyy brittiläisen organisoijan James Schneiderin uudenlaista puolueorganisoitumista hahmottelevasta haastattelusta.

Sisäiseltä rakenteeltaan järjestö voisi koostua ammattimaisesta etujoukosta, jossa on mukaan asiantuntijoita ja omistautuneita maallikoita, ja joka työskentelee talousinstituutioiden, teollisuuspolitiikan ja kasvuriippuvuuksien kaltaisten aiheiden, mutta myös kouluttamistyön, viestinnän ja narratiivin ja mobilisaation suunnittelun parissa; sekä vapaaehtoispohjalta toimivasta kenttäväestä, joka käyttäisi demokraattista valtaa uudessa liikkeessä ja saa mukaan tullessaan laajan pätevöittävän koulutuksen, ja voi valita liikkeen sisällä sopivan viiteryhmän, jossa toimia omasta osaamisestaan käsin omalla vapaa-ajallaan. Kenttäväelle on kyettävä tarjoamaan selkeät puitteet, joissa vaikuttaa liikkeen suuntaan ja ottaa roolia eri toimintapoluilla.

Jäsenelle Jälleenrakennusjärjestöön liittyminen toimisi alkupisteenä toimintapoluille, joilla jälleenrakennuksen tavoitteita voi edistää erilaisissa vaikuttajarooleissa. Vaikuttaminen voi tapahtua omalla työpaikalla, liitossa, etujärjestössä tai puolueessa – joko oman nykyisen työn ohella, tai järjestön leivissä osana omistautunutta etujoukkoa. Toimintapolut koskisivat esimerkiksi:

• Kasvuriippuvuuksien purkamista, rahoitussektorin remontointia, vaihtoehtoisia rahoitusmalleja ja ekososiaalista teollisuus- ja teknologiapolitiikkaa
• Julkisten peruspalveluiden remontointia, demokratisointia ja laajentamista kasvunjälkeisyyden ajassa, pyrkien erityisesti kurottamaan kohti peruspalvelusektorin (foundational economy) työntekijöitä
• Uusien ruohonjuuritason yhteisötalousvaihtoehtoprojektien käyntiin vauhdittamista, jotka sitten projekteina itsenäistyvät mutta jäävät laajemman ekososiaalisen liikkeen perheyhteyteen.

Visiossamme Jälleenrakennusjärjestö rakentaa poliittista tietoisuutta kenttäväen keskuuteen järjestämällä monta kertaa vuodessa noin kahden kuukauden mittaisen koulutuspolkukurssin, jolle kaikki uudesta liikkeestä kiinnostuneet ohjataan. Kurssia mainostetaan hengessä "tule jälleenrakennuksen tekijäksi, ja löydä oma polkusi ja tekijäporukkasi". Koulutuspolun läpikäyminen on edellytys jäsenyydelle ja päätösvallalle liikkeen asioista.

Kurssi toimii samalla verkostoitumispaikkana, sosiaalisena oppimispaikkana ja kokonaisuutena, joka tähtää jaetun poliittisen tietoisuuden ja yhteenkuuluvuuden juurruttamiseen. Lisäksi kurssin loppuosa toimisi eräänlaisena kiihdyttämönä. Kurssin läpikäynyt kenttäväki valitsee viimeisillä kokoontumiskerroilla kolmesta edellä esitellystä vaihtoehdosta, millaiselle toimintapolulle itse kukin haluaa erikoistua jälleenrakennusliikkeen kautta, ja saa tämän valinnan mukaista koulutusta ja eväät jatkoaskeliin: esimerkiksi temaattisen toimintaryhmän, johon liittyä tai mentorin, jolta saa henkilökohtaista neuvontaa. Samalla visioomme kuuluu, että kurssin loppupuoli toimisi myös yhteisötalousprojektien kiihdyttämönä, jossa autetaan alkuun uusia erityisesti kakkosliikehaaran eli urbaanien uuden rakentajien yhteyteen synnytettäviä post-kapitalistisia yhteisötalousaloitteita. Syntyvät projektit ja aloitteet jatkavat elämäänsä itsenäisinä toimijoina, mutta jälleenrakennusjärjestön liittolaisina.

Idean uudesta jälleenrakennustoimijasta saa vapaasti ottaa omaan käyttöönsä, tai ilmoittautua kehittämään sitä yhdessä kirjoittajien ja muiden kiinnostuneiden kanssa!

Lopuksi

Mielestämme viime vuosien kehityskulut ovat paljastaneet tosiseikan: ympäristöliikkeen isoa telttaa on yritetty kiinnittää maahan, johon sen käyttämät kiilat eivät hevin uppoa. Talousjärjestelmän ja valtion yhteenkietoutuneet lainalaisuudet muodostavat sellaisen kalliopinnan, että katastrofaalisimmat ympäristömuutokset väistävä ja enemmistöjen perustarpeita turvaava tulevaisuus vaatii pitkäjänteistä kasvukapitalismin rapauttamista sekä kolmen erilaisen liikehaaran työtä murrokseen kykenevän yhteiskunnan kypsyttämiseksi.

Esittelemämme maailmankuvallisen tason lähtökohdat tarjoavat mielestämme tähän tehtävään totuudenmukaiset kiintopisteet. Laajemman työn käsitteen kautta ymmärretty globaali työväenluokka taas on nähdäksemme se, jonka takia ja jonka toimesta murros parempaan olisi luotava. Pääoman kasvupakon kuluttavan kierteen imiessä mehut ihmisistä ja elämää kannattelevista järjestelmistä ympäri maailmaa, on se todellinen temppu tietysti strategioiden käytännön toimeenpanossa. Parhaimmillaan ne kantavat hedelmää radikaaleina voittoina ja dramaattisina muutoksina yhteiskunnallisissa valtasuhteissa. Ajan hengen kehitys paljastanee meille missä mielessä tehtävässä onnistuminen on mahdollista.

Kävi tässä kaikessa lähivuosikymmeninä kohtuullisen hyvin tai erittäin huonosti, jonkinlainen kamppailujen tiivistyminen lienee joka tapauksessa ilmiselvää. Monikriisin aikaan vastataksemme on ympäristöpolitiikasta muovattava enemmistöjen tarpeisiin vastaavaa ekososiaalista yhteiskuntapolitiikkaa. Loppupuolella hahmotellut liikehaarat ja organisaatiot muodostavat mielestämme lupaavat uomat, joita pitkin kanavoida yhteen niin ihmisten oman elämän perusteiden suojelemiseen ja uudelleenrakentamiseen liittyviä toiveita, kuin niiden murentamisen nostamaa raivoakin. Kukin liikehaara omaa eväät mullistaa niin osallistujiensa, sivullisten, kuin koko yhteiskunnan vallitsevaa arkijärkeä.

Avoimia kysymyksiä nimenomaan käytännön työhön liittyen on edelleen merkittävästi. Miten rahoitus ehdotetuille toimijoille ja niiden kasvattamiseen järjestettäisiin? Minkälaiset tarkemmat organisaatiorakenteet ja päätöksentekomallit toimisivat? Miten uusien alotteiden organisoinnin ydinporukka saadaan aktivistiskeneä laajemmaksi, ja millaisilla sosiaalisilla resepteillä kiinnitetään enemmistöt mukaan konkreettiseen ja sitouttavaan työhön liikehaarojen parissa? Ensisijainen toiveemme onkin, että tekstimme ja siinä peräänkuuluttamamme keskustelun myötä näitä esittämiämme – tai muita lentoon lähteviä – ajatuksia kehitetään, viedään pidemmälle ja kokeillaan. Aiomme olla siinä itse mukana.

Kiitos, että otit ajan lukea kirjoituksemme. Kerro meille ja muille, mitä ajatuksia se herättää ja jaa eteenpäin!

Lauri Autere
Topi-Matti Heikkola
Meri Külm
Pekko Riihonen

Suurkiitokset seuraaville esilukijoille kriittisistä, ilahduttavista ja avuliaista kommenteista: Aino Johansson, Riku Löf, Amos Wallgren, Pekka Tiainen, Aleksi Neuvonen, Laura Kolehmainen ja Kaisa Kortekallio.

Kirjoituksen on toimittanut Anniina Väisänen.

Tekstin kirjoittanut työryhmä on työskennellyt tämän ja lukuisten muiden aiheiden äärellä vuosina 2024–2026 Koneen säätiön rahoittamassa Lusto-hankkeessa.

Tämä teksti on yksityishenkilöiden laatima analyysi ja mielipidekirjoitus, ollen jatkoa blogissa aiemmin julkaistuille Lusto-tiedonjalkautusprojektin julkaisuille. Kirjoitus ehdotuksineen ei väitä edustavansa Elokapinan kollektiivista kantaa.

Johdanto nykyhetkeen

Vuoden 2026 alkupuoliskolla meiltä suomalaisessa ympäristöliikkeessä puuttuu tarvittava liikevoima uusille laajoille läpimurroille ilmasto- ja ympäristöpolitiikassa. Käynnissä ei ole hetkeen ollut sellaista momentumia ja keskinäisen organisoitumisen syventämistä, joilla tuottaisimme kestävyysmurrokselle suotuisat poliittiset voimasuhteet ja ilmapiirin. Liikkeeltä puuttuu päämääriinsä nähden uskottava vaikutusvalta ja neuvotteluvoima, eikä sen tekemä maailmankuvaa levittävä ja kouluttava työ ole toistaiseksi kyennyt luomaan vakavasti otettavaa kulttuurista vastahegemoniaa vallitseville tavoille ymmärtää maailmaa ja toimia siinä.

Samaan aikaan yhteiskunnan eri puolilla tehdään toki paljon hyvää työtä. Suomesta löytyy edelleen yksittäisiä hyviä kehityskulkuja ja lähtökohtia, joista jatkaa. Radikaali ympäristöliike on raivannut itselleen aseman kaikkien tuntemana yhteiskunnallisena toimijana. Yhteiskunnassamme on edelleen demokraattisia taloudellisia instituutioita, joita olisi mahdollista hyödyntää nykyistä laajemmin. Vasemmistoliiton jäsenmäärä on räjähtänyt ylöspäin. Ekososiaalista teollisuuspolitiikkaa kehitetään määrätietoisesti kohti konkretiaa. Kohtuutalouden ja kestävyysmurroksen mahdollisuuksia tutkitaan ja valtavirtaistetaan useissa suurissa tutkimushankkeissa. Ymmärrystä maapallojärjestelmän keikahduspisteiden riskeistä levitetään päättäjien suuntaan. Oikeussaleista on viime vuosina on saatu joitain tärkeitä voittoja ja edellytykset jatkomenestykselle sillä saralla ovat vahvistuneet. Puntaroiva demokratia on noussut julkisen päätöksenteon työkalupakkiin. Kestävyysmurroksen tueksi tarvittavaa teknologistakin kehitystä nähdään. Merkittävä osa kotimaisesta elinkeinoelämästä on edelleen pysynyt sovittujen ilmastotavoitteiden takana.

Silti on selvää, että kokonaiskuva on liikkunut viime vuodet lujaa vauhtia väärään suuntaan. Ilmaston kuumentumisen kiihdyttyä ja puolentoista asteen lämpenemisen rajan käytännössä rikkouduttua vuosikymmen etuajassa, pitäisi ympäristöliikkeen esittää parhaillaan pääosaa poliittisessa kamppailussa, jossa laaja ekologinen jälleenrakennus ja sen lupaama paremman tulevaisuuden visio lyö läpi enemmistöjen keskuudessa. Tällaisille läpimurroille olisi välttämätön tarve – mutta tällä hetkellä emme kertakaikkiaan ole niiden kynnyksellä. Nykyisillä poliittisilla voimasuhteilla edes asteittainen muutos parempaan hiilinielujen vahvistamisessa ja luontopolitiikassa ei tule Suomessa etenemään. Myös lisäpäästövähennykset lepäävät epävarmalla pohjalla. Parin viime vuoden jäljiltä tilanne vaikuttaa samansuuntaiselta lähes kaikissa suurimman historiallisen vastuun kantavissa globaalin pohjoisen maissa. Meneillään on suoranainen ”ympäristöpolitiikan takatalvi”, kuten Tapani Veistola kuvaili joulun alla Elonkehä-lehdessä.

Yleinen tunnelma muutoksen mahdollisuudesta onkin kääntynyt dramaattisesti siitä toivosta, jota vuonna 2018 alkanut uuden aallon ympäristöliike kanavoi. 2020-luvun taitteessa vallitsi ilmapiiri, että iso kivi on saatu liikkeelle ja pian tapahtuu suuri muutos kohti parempaa. Tämä etenemisen tuntu on vaihtunut päivittäiseen puolustustaisteluun reaalipoliittisia maailmanselittäjiä ja autoritäärisiä voimia vastaan. Sodan pelko, kiihtyvä militarisaatio ja läntisen imperiumin rapistumisesta juontuvat geopoliittiset valtakamppailut ovat kääntäneet enemmistöjen huomion muualle. Edes puolittaisesti hallitun ekologisen jälleenrakennuksen läpivieminen näyttäytyy nyt vaikeammalta kuin viisi vuotta sitten, koska suurvaltakilpailun pyörteissä pärjääminen ja sotilaallinen varustautuminen kilpailevat sen kanssa paitsi resursseista, myös paikasta suurena yhteiskuntaa yhteentuovana tarinana ja merkityksenmuodostajana.

Ilman onnistuneita väliintuloja, joilla muutetaan nykyinen politiikan suunta ja kehityskaari, moni keskeinen ilmasto- ja ympäristöpoliittinen saavutus on suoranaisesti uhattuna.

Samaan aikaan yhä isommaksi elefantiksi olohuoneisiimme on hiipinyt kysymys siitä, mitä ylipäätään tarkoittaa ajaa ympäristöliikkeen tavoitteita pian tulossa olevien järjestelmätason shokkien keskellä ja monikriisin kroonistumisen aikakaudella. Yhteiskunnallisen vakauden aikakausi, joka Suomessa ja globaalissa pohjoisessa on toisen maailmansodan jälkeen enimmäkseen vallinnut, on tulossa päätökseen viimeistään ensi vuosikymmenellä. Siitä pitävät huolen sekä maapallon luonnonjärjestelmien kehityskulut, kuten ilmastokriisin käytännössä varma eteneminen vähintään kahteen asteeseen, että vallitsevan globaalin kapitalistisen talousjärjestelmän syvenevät rakenteelliset kriisit. Horisontissa siintää esimerkiksi ruokaturvan romahdus ympäri maapalloa, vakuutusmarkkinoiden häiriöt ja viime kädessä kansantalouksien laaja-alainen luhistuminen ja pitkät lamakaudet. Ennen pitkään uhanalaisiksi voivat käydä myös sosiaaliturva ja luotettava keskushallinto. Ympäristöliikkeelle, ja laajemmin ekologiselle vasemmistolle, on elinehto voida olla relevantti toimija myös tällaisten näkymien edessä. Kuinka varautua ja rakentaa strategioita tähän todellisuuteen?

Tästä tilannekuvasta käsin olemme kokeneet painavaa tarvetta miettiä, miten paremman maailman puolesta toimivien tahojen kenttää voisi strategisesti hahmottaa ja kehittää. Tunnistamme selkeän puutteen: kokonaiskuvaa koskevaa strategiakeskustelua ei juurikaan käydä Suomessa, ainakaan julkisesti. Tätä keskustelua peräänkuuluttaen teemme varsinkin tekstin jälkimmäisellä puoliskolla konkreettisia ehdotuksia tässä hetkessä tarvittavista strategisista suuntaviivoista ja järjestäytymisestä. Katseemme on pitkässä aikavälissä, tästä hetkestä vuosiksi eteenpäin – ei niinkään esimerkiksi ensi vuoden eduskuntavaaleissa ja niihin valmistautumisessa.

Kirjoittajina katsomme, että pelkkä vastarinta ja osallistuminen politiikkaprosesseihin eivät riitä, vaan tähtäimet on nyt maailmanjärjestyksen järkkyessä asetettava olosuhteiden rakentamiseen poliittiselle vaihtoehdolle, jonka taakse yhdistyä nykyistä laajemmalla rintamalla. On tuotava eri organisaatiot ja ihmisryhmät yhteen, sekä luotava yhteiseksi kiintopisteeksi koherentimpi ekososiaalinen visio. Vaihtoehtoinen tulevaisuudenkuva tarjoaisi kilpailevan näkymän ”uusliberaalille ajelehtimiselle” (Albert, 2024) ja ”autoritäärisen finanssikapitalismin nousulle” (Ahokas, 2026), joiden kummankin puitteissa maailma matkaa vääjäämättä syvemmälle kohti melko totaalista ekologista romahdusta, demokratian kaventumista ja lakkaamatonta monikriisiä. Pyrimme pitämään päämäärän ja motivaation maailman muokkaamisen mahdollistavasta ekososiaalisesta visiosta mukana läpi tekstin.

Ympäristö(liikkee)stä kohti laajempaa fokusta

Emme tässä kirjoituksessa ryhdy kertaamaan Elokapinan ja globaalin Extinction Rebellion -liikkeen (XR) voittoja ja saavutuksia. Tunnetuimmat massiivista liikevoimaa aikaansaaneet ja globaalisti inspiroineet kapinat Briteissä keväällä 2019 ja Hollannissa vuonna 2023 olivat lukuisin tavoin arvokkaita ja tärkeitä. Ne eivät kuitenkaan juurikaan muuttaneet yhteiskuntiensa materiaalista energiaperustaa tai luotsanneet niitä pysyviin jyrkkiin päästövähennyksiin.

XR:ään katsomisen sijaan olemme halunneet etsiä uskottavia vaihtoehtoja XR UK:n vuonna 2018 rakentamalle ja sen jälkeen eri maahaaroissa – kuten Elokapinassa – sovelletulle liikevoima-strategialle ja sen taustalta löytyvälle muutosteorialle. Ilmaston kuumenemisen vauhti, uusin keikahduspisteitä koskeva tutkimus AMOC-merivirtojen mahdollisen pysähtymisen vaikutuksista sekä globaali radikaalioikeiston nousu ja sen vahvistama ”ilmastorealismin” vastaisku ovat järkyttäneet monien radikaaleissa liikkeissä toimivien odotuksia. Myös tulosten puute ja liikkeen strateginen jähmeys on ollut havaitaksemme lannistavaa. Onkin kysyttävä, onko Elokapinalla tai uudella ympäristöliikkeellä muutenkaan käsissään uskottavaa ja nykyistä tilannekuvaa vastaavaa suunnitelmaa eteenpäin pääsemiseksi, ja tarvitsemmeko kokeiltavaksi radikaalisti toisenlaisia ideoita. Tämä ei tarkoita, etteikö viime vuosien suunnitelmissa voisi olla edelleen osia joita hyödyntää, mutta oma huomiomme on tässä tekstissä muualla.

Emme myöskään käsittele tässä kirjoituksessa A22-verkostoon kuuluvia liikkeitä. Hieman maasta ja esimerkistä riippuen vaikuttaa siltä, että XR-liikkeen radikaalimmaksi päivitykseksi tarkoitetut ja häiriön eskalointiin, shokeeraukseen ja huomioarvon maksimointiin nojaavat A22-liikkeet eivät neljässä vuodessa saavuttaneet juurikaan isoja voittoja. Yksittäiset tulkinnanvaraiset paikalliset voitot, kuten brittihallituksen hetkellinen vetäytyminen uusista öljynporausluvista Just Stop Oil -liikkeen myötävaikutuksesta, eivät ole kasvattaneet merkittävää kollektiivista liikevoimaa tai luoneet edellytyksiä ilmastoliikkeen peräänkuuluttaman nopean siirtymäpolitiikan läpiviemiselle.

Osa A22-maahaaroista on käsittääksemme ajanut itsensä loppuun ja päätynyt luopumaan niille ominaisen strategian intensiivisestä toteuttamisesta tai todennut tarpeen kokonaan uudenlaisille liikkeille ja strategioille. Valtaapitävät ovat monissa maissa käyttäneet kyseisten liikkeiden periksiantamattomuuden tarjoamat tilaisuudet rikollistaa suora ilmastotoiminta tavalla, joka on lisännyt toiminnan riskejä ja hankaloittanut mobilisaatiota kansalaistottelemattomien taktiikoiden ympärille. Johtopäätöksenä A22-liikkeiden valitsema tie, kiistattomasta urheudestaan huolimatta, ei mielestämme näytä lupaavalta reitiltä tarvittavan paineen synnyttämiseen ja poliittisten voimasuhteiden liikuttamiseen.

Tätä näkymää vasten haluamme käydä läpi, mitä muuta merkityksellistä ja kiinnostavaa haaveihimme on tarttunut seuraamistamme kansainvälisistä keskusteluista, joita parhaillaan käydään globaalin ympäristöliikkeen, degrowthin ja populaarien vasemmistolaisten liikkeiden sekä keskeisten tutkijoiden ja ajattelijoiden parissa. Tulemme soveltamaan parhaina pitämiämme ehdotuksia ja terävimpiä havaintoja suomalaisen ilmasto- ja ympäristöliikkeen kontekstiin ja nykytilaan.

Meidän kirjoittajien taustat ovat ensi sijassa vuoden 2018 jälkeisessä uuden aallon ympäristöliikkeessä, Elokapinassa ja Metsäliikkeessä. Analyysimme pohjalta, ja osana sitä, että otamme omat johtopäätöksemme tosissamme, haluamme tässä kirjoituksessa kuitenkin rakentaa toiminnan tulevaisuutta laajemmasta lähtökohdasta kuin totutusta ilmasto- tai ympäristöliikeajattelusta. Pelkkä ympäristöliike, ilmaston kuumentumisen estäminen ja luontokadon pysäyttäminen ovat riittämätön konteksti ja pohja rakentaa yhteiskunnallista käännettä, jolla ihmisyhteiskunnat ja elonkirjo turvataan. Tarvitsemme ihmisten arkielämää paljon laajemmin koskettavan vision nykyistä kurssia paremmasta tulevaisuudesta.

Esitellessämme toimintaehdotuksia ja käsityksiä asioiden tilasta haluamme tehdä sen hengessä “tämä vaikuttaa potentiaaliselta ja uskottavalta” ja “tämä on paras arvauksemme tässä vaiheessa”. Olemme varmasti jostain väärässä, ja kaikkeen emme tule vastaamaan tyydyttävästi. Haluamme kuitenkin tehdä oman osamme ja yrittää jouduttaa järjestäytymistä kohti sitä jotain, mitä tarvitsemme.

Kirjoittaessamme olemme pyrkineet vaalimaan tietoisuutta siitä, että ihmisryhmien tavoitteet, toiveet ja visiot tulevaisuudesta eroavat nykyisin toisistaan merkittävästi. Mielestämme oikea lähtökohta ei ole oletus, että me kaikki tilanteen vakavuuden tajuavat yhdistymme yhden kokonaisvaltaisen totuuden taakse. Sellaista totuutta ei löydy edes kirjoitusryhmän kesken. Emme kuitenkaan katso sen olevan este luottamukselliselle ja määrätietoiselle yhteistoiminnalle. Siksi haluamme nostaa tässä johdannon lopuksi esiin yhteisiä nimittäjiä ja tulevaisuuden suuntia, jotka ajattelemme tekstistämme potentiaalisesti hyötyvien ihmisten ja organisaatioiden jakavan. Nimittäjät edustavat meille kunnianhimoista ja uskottavaa vastausta monikriisiin. Niiden jälkeen esittelemme myös käsityksemme ympäristöliikkeen tielle nykyisellään kasaantuneista esteistä.

Näillä osioilla haluamme vastata lukijan mieleen mahdollisesti tässä kohtaa nousseeseen kysymykseen: haluavatko nämä tyypit suurinpiirtein samoja asioita kuin minä, ja näkevätkö he maailman ja sen tilan samansuuntaisesti – onko tämä pitkä teksti minulle relevantti?

Yhteiset nimittäjät ja tavoiteltava tulevaisuus

Lyhyesti sanottuna näemme, että on tehtävä töitä planetaaristen rajojen sisään mahtuvan ja sosiaalisesti oikeudenmukaisemman tulevaisuuden puolesta. Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että talousjärjestelmä sopeutetaan ekologisiin reunaehtoihin (donitsitalous, vahva kestävyys) ja se mukailee monia kohtuutalouden (degrowth) ajatuksia. Teknojättien ja finanssipääoman valtaa on tiukasti rajattava ja fossiiliteollisuus ajettava alas. Useimpien luonnonvarojen kulutusta on vähennettävä, ja esimerkiksi kaivosalan ja selluteollisuuden materiaalivirtoja pikemminkin supistettava kuin kasvatettava. Tiedevetoisen suunnittelun ja julkisen vallan roolia on kasvatettava markkinoiden toiminnan ohjaamisessa ja suuntaamisessa. Alasajon rinnalla tarvitaan koordinoitua ylösajamista: uutta hiilineutraalia teollisuustuotantoa, uusia arvon luomisen tapoja ja uutta työtä.

Oikeutuksensa kadottaneen uusliberalismin ja valtavirtaisesti tulkitun keynesiläisyyden tilalle on koottava kasvunjälkeinen taloudellis-ideologinen kehys ja poliittinen ohjelma. Tarvitaan uskottava vaihtoehtoinen malli siitä, miten pyöritetään yhteiskuntaa, joka on vapautettu rakenteellisista kasvuriippuvuuksista. Osana tätä pakettia näemme demokratian laajentamisen niin taloudellisen kuin muunkin päätöksenteon piirissä, esimerkiksi lisäämällä osuuskuntien, paikallisten kansalaisraatien, suuryritysten demokratisoinnin, vaihtoehtoisten rahoitusväylien ja osallistavan budjetoinnin roolia. Elämän uusintamisen perusedellytysten – ruuan, energian, asumisen, hoivan – riittävä saatavuus kaikille on priorisoitava, ja mahdollistettava halukkaille perhekunnille ja yhteisöille näiden tuottamisen ottaminen takaisin omiin käsiin. Luonnon elinvoiman ja hiilivarastojen palautuminen täytyy mahdollistaa sopimilla maankäyttöpolitiikasta ja luonnonvarojen käytöstä kokonaisvaltaisesti, uuden yhteiskuntasopimuksen ja resurssidemokratian hengessä ja näissä puitteissa paikallista päätösvaltaa vahvistaen.

Geopolitiikassa on irtauduttava riippuvuuksista autoritäärisiin fossiilivaltoihin (Venäjä, USA, Persianlahden maat) ja rakennettava energiantuotannollista, digitaalista ja sotilaallista suvereniteettia yhdessä muiden halukkaiden maiden kanssa. Imperialistinen ja uuskolonialistinen maailmanjärjestys on kaikkiaan purettava ja tuettava globaalin etelän maiden irtautumista epätasa-arvoisen vaihtokaupan rakenteista. Tilalle on luotava kouriintuntuvaa globaalia solidaarisuutta, monenkeskistä tasavertaista yhteistyötä, ja riippumattomampia kaupan ja rahoituksen malleja, jotka vähentävät uusliberaalin kapitalismin ylikansallisen sääntökehikon pakkovaltaa kaikkiin osapuoliin.

Kaiken kiintopisteenä tulee toimia helposti ymmärrettävä ja allekirjoitettava visio siitä, että jälleenrakennamme parempaa tulevaisuutta. Konkreettisesti se tarkoittaa siirtymän aikakautta, jossa kaikille on tehtävää ja joka toteen pantuna mahdollistaa meille paremman, övakaamman ja merkityksellisemmän elämän monikriisin tyrskyissä.

Keskeisimmät esteet ripeää ekososiaalista jälleenrakennusta toteuttavalle politiikalle

Taloudelliset ja rakenteelliset esteet:

• Kasvuriippuvuudet valtiollisissa ja ylikansallisissa (EU:n) talousinstituutioissa. Riippuvuuksissa on kyse mekanismeista, jotka tekevät yhteiskunnallisen hyvinvoinnin ja talouden toiminnan riippuvaiseksi jatkuvasta bruttokansantuotteen kasvusta. Kasvuriippuvuuksien vallitessa ekososiaalisten tavoitteiden priorisoiminen yli summittaisen talouskasvun tavoittelun voi kriisiyttää julkisten palveluiden rahoituksen ja uhata monien ihmisryhmien nykyisiä palkkatyöpaikkoja, erityisesti jos tuloja ja omaisuuksia uudelleenjakavaa veropolitiikkaa tai keskuspankkirahoitusta ei haluta tehdä. Tämä voi vaikeuttaa liittolaisuuksien rakentamista ympäristöliikkeen, työväen ja edistyksellisen pääoman välille. Bkt:n kultuurinen asema yhteiskunnan kehityksen tärkeimpänä mittarina ja koettuna mahdollistajana pönkittää kasvuriippuuksia. Ks. kasvuriippuvuuksista esim. Keyßer et al. (2025), Vuorinen (2026), Wiman (2026) ja Koskimäki (2026).

Poliittiset ja hallinnolliset esteet:

• Fossiili-, sellu- ja finanssipääoman ja näiden intressejä ajavien edunvalvojien suhteettoman suuri vaikutusvalta politiikassa. Ja vastaavasti: Muutosliikkeiden toistaiseksi riittämätön kyvykkyys vaikuttaa pääomavirtoihin ja saada haltuun yhteiskunnallisia valta-asemia, joita tarvittaisiin radikaalin siirtymäpolitiikan läpiviemiseksi ja tuhoisimpien tuotantomuotojen alasajamiseksi.
• Geopoliittiset jännitteet, globaalit valtakamppailut ja pitkittyvät sodat, joiden myötä turvallisuus ja sotilaallinen varustautuminen ovat syrjäyttäneet siirtymäpolitiikan, ilmastokysymykset ja osittain jopa hyvinvointikysymykset poliittista suhdannetta ja ilmapiiriä määrittävinä teemoina.
• Ilmastoestämisen nousu, eli ekososiaalista oikeudenmukaisuutta ja ilmastotoimia vastaan mobilisoituneen uuskonservatiivisen ideologisen liittouman vahvistuminen ja yhtenäistyminen. Seurauksena on monilla sektoreilla pitkittyvää yhteiskunnallista suostumusta vallitsevan nykytilan ja uusliberaalin arkijärjen jatkumiselle, konkretisoituen edelleen uusina investointeina tuhoisiin polkuriippuvuuksin. Ks. ilmastoestämisestä esim. Toivainen ja Lähde (2024), estämisen diskursseista Fortin et al. (2025) ja uuskonservatiivisestä käänteestä Ronkainen (2025).
• Kapeaa demokratiakäsitystä edustava ja vallan epätasaista jakautumista ylläpitävä nykymuotoinen parlamentaarinen hallintojärjestelmä, joka ei kannusta ja opeta enemmistöjä laajaan yhteiskunnalliseen toimijuuteen. Suomalaisen kansalaisyhteiskunnan suhteellinen haluttomuus kamppailla poliittisen järjestelmän reformoimiseksi ja demokratian laajentamiseksi taloudellisen vallankäytön sektorille. Ks. kapeasta demokratiasta ja eriarvoisuudesta kestävyyskriisien ajurina esim. Korhonen (2022).

Kulttuuriset esteet:

• Enemmistöjen imperiaalinen elämäntapa jossa ylikulutuksen ja oman työn kytkös ekologisten rajojen ylitykseen ja globaaliin riistoon ei ole näkyvissä eikä mielessä, vaan pysyy rakenteellisesti piilossa. Ks. imperiaalisesta elämäntavasta Brand & Wissen (2021) ja Wissenin haastattelu Komeetta.infossa.
• Nykyisen valtakulttuurin vallitseva maailmankuva, joka on piirteiltään muusta luonnosta irrallinen, yksilökeskeinen, teknologia- ja edistysuskoinen, eurosentrinen, länsimaiset valkoiset ihmiset muiden yläpuolelle sekä ihmisen muun luonnon yläpuolelle nostava. Ks. vieraantumisesta ja yksilökeskeisyydestä Ipbes Transformative Change Assesment Report (2024) ja syväekologinen traditio, esim. Elonkehä-lehti.

Eräät luetelluista esteistä ovat ikään kuin toistaiseksi voimassa olevia tosiasioita, joiden kanssa tulee tavalla tai toisella elää, mutta suurin osa niistä on välttämätöntä ylittää seuraavan muutaman vuosikymmenen aikana. Tehtävä on vaikea, emmekä ole siihen kaikilta osin valmistautuneita. Asiassa voi auttaa, jos opimme kysymään toisiltamme järkkymättä kirkastavia kysymyksiä. Tällaisia voivat olla esimerkiksi: Mitä fossiili-, finanssi- ja sellupääoman poliittinen kukistaminen oikeastaan meiltä vaatii? Millaisten poliittisten voimasuhteiden vallitessa epätasa-arvoa syventävät, muiden kustannuksella rikastuvat ja ilmaston kuumentamiseen sitoutuneet voimat saataisiin pysäytettyä? Minkälainen muutosliike ja eri toimijoiden ekosysteemi tähän tehtävään tarvitaan? Millaiset yhteiskunnalliset olosuhteet, osaamiset ja kyvykkyydet mahdollistaisivat tiettyjen esteiden purkamisen?

Seuraavissa viidessä osiossa hahmottelemme reittejä, joita pitkin on uskoaksemme mahdollista käydä vakavissaan edellisten esteiden kimppuun ja löytää niihin ratkaisuja. Ensimmäisessä luvussa analysoimme ympäristöliikkeen suhdetta valtiovaltaan ja tarkennamme muihin perustavanlaatuisiin strategisiin kysymyksiin. Toisessa luvussa hahmottelemme muutosta luovaa poliittista subjektia. Kolmannessa luvussa arvioimme tilanteeseemme sopivaa muutosteoriaa ja neljännessä teemme ehdotuksen kolmesta liikehaarasta, joiden kautta jäsentää ja organisoida edessä olevaa poliittista kamppailua. Viidennessä luvussa vedämme tekstiä yhteen, esittelemme mitä johtopäätöksemme voisivat tarkoittaa Elokapinalle, sekä peräänkuulutamme uutta toimijaa Suomen liikekentälle.

Luku 1. Millaisilla strategioilla voisimme ylittää murroksen tielle kasaantuneet esteet?

Valitessamme liikkeenä strategioita, joilla menestyä kestävyysmurroksen toteuttamisessa ja vastustajiemme päihittämisessä, on nähdäksemme välttämätöntä huomioida ensin tiettyjä ilmasto- ja ympäristökriisin luonteesta kohoavia reunaehtoja ja lähtökohtia. Seuraavissa alaotsikoissa ehdotammekin eräänlaisia maailmankuvallisen tason lähtökohtia, joiden ympärille rakentaa jaettua strategiatyötä. Radikaalien muutosliikkeiden epätyydyttävän menestyksen ja ilmastoliikkeen momentumin hiipumisen voi osaltaan väittää olevan seurausta sekavista tai muutoin vaillinaisista vastauksista tällaisiin maailmankuvallisella ja metastrategisella tasolla liikkuviin kysymyksiin.

1.1. Selkeän suhteen muodostaminen valtioon ja valtiovallan tavoitteluun

Liikkeiden tilannekuva ja toiminta on ristiriitaista, kun ottaa huomioon aiemmin listatut esteet. Yhtäältä tunnistamme, että valtaapitävät eivät aio toteuttaa ympäristöliikkeiden vaatimia tarvittavia muutoksia, mutta samaan aikaan toiminta kuitenkin keskittyy lähinnä muutosten vaatimiseen. Tästä peruskaavasta pitäisi irtautua. Liikkeiden tulisi keskittyä rakentamaan tavallisten ihmisten yhteistyöhön ja tarpeiden täyttämiseen perustuvaa valtaa, jonka laajentamisen kautta myös järjestelmän muovaaminen ja valtion instituutioiden haltuunotto voisi onnistua. Ehdotus pyrkiä kiinni valtiollisen vallan vipuvarsiin ja valtion instituutioiden perinpohjaiseen muovaamiseen johtaa kuitenkin uudenlaisiin kysymyksiin ja jakolinjoihin liikkeiden sisällä. Onko valtio pohjimmiltaan kasvukapitalistinen rakennelma, jonka toimiminen ratkaisun osana on mahdotonta? Onko valtiolla mitään toivoa autonomiasta globaalin kapitalismin puristuksissa? Nähdäksemme kestävyysmurrosta tavoitteleva liike ei pysty vakuuttamaan suurta yleisöä ja rakentamaan toimintaansa pitkäjänteisen strategisesti, ellei sillä ole vastauksia näihin kysymyksiin ja valtiosuhteeseensa.

Ensimmäinen kysymys valtion käyttökelpoisuudesta osuu syvälle vasemmiston pitkäaikaisiin kiistoihin ja jakolinjoihin, sosialismin ja anarkismin välille. Yksinkertaistaen, sosialistit ovat perinteisesti painottaneet valtion haltuunottoa ja anarkistit uuden yhteiskunnan rakentamista valtiosta riippumattomasti. Jakolinjojen olemassaolo on hyvä tunnistaa, koska ne tuskin ovat katoamassa mihinkään ja tulevat varmasti vastaan muutosliikkeiden sisäisessä ja välisessä kritiikissä myös jatkossa. Käytännöllisenä lähestymistapana valtiosuhteeseen haluamme nostaa esille pari perityssä tilanteessamme olennaista argumenttia.

Ensinnäkin: suhde valtioon on olemassa, vaikka sitä ei olisi pohdittu tai sanoitettu, ja tällöin sanaton vallitseva käsitys ohjaa hiljaisesti strategiaa. Tämä pätee esimerkiksi Elokapinaan, jonka strategia pohjimmiltaan on nojannut paitsi valtion ratkaisevaan rooliin kriisissä, myös valtion mahdollisuuteen vastata niihin vaatimuksiin, joita sille on esitetty.

Me kirjoittajat haluamme allekirjoittaa valtion roolin keskeisyyden. Valtion, ja toisaalta sen muovaamisen, on oltava strategiamme keskeinen osa, koska ekologisen romahduksen pahimpien vaikutusten estämisellä on kiire. Vaikka sosialismin ja anarkismin pioneerit ovatkin historiassa usein toimineet sotien, kolonialismin ja autoritaaristen sortokoneistojen puristuksissa, aiheuttaa ekokriisi silti luonteeltaan erilaisen, kokonaisvaltaisemman aikapaineen yhteiskuntajärjestyksen muuttamiselle. Valtio on lähivuosikymmenet ainoa taho, jolla on sääntelykapasiteetti vähentää ja uudelleenohjata yhteiskunnan materiaalivirtoja sekä alistaa markkinat sosio-ekologisten yhteisöjen päätäntävallalle ja tarpeille. Ekokriisiä tuskin ehditään hidastamaan merkittävästi ennen nykyjärjestystä järisyttäviä vaikutuksia, mutta valtion rakenteisiin keskittyvä toiminta on silti olennaista kärsimyksen lievittämiseksi ja saavutettavissa olevan hyvinvoinnin turvaamiseksi. Koska nykyinen parlamentaarinen politiikka on vahvasti kytkeytynyt useisiin mainitsemiimme esteisiin ekologisen jälleenrakennuksen tiellä, tarvitaan muutosliike – tai liikkeen haara –, joka suuntautuu tavoittelemaan valtiollista valtaa ja valtiollisten instituutioiden haltuunottamista.

Marxilaisessa analyysissä korostuu usein näkökulma, jossa valtio toimii kapitalistisen järjestyksen uusintamiseksi ja ylläpitämiseksi. Tästäkään näkökulmasta valtion käyttäminen työkaluna ekologisessa murroksessa ei kuitenkaan ole toivotonta. Sosiologi Nicos Poulantzasin mukaan valtio ei ole pohjimmiltaan porvarillinen, sillä valtiolla ei ole pohjimmaista luonnetta. Vaikka valtio on rakenteellisesti sitoutunut kapitalismiin, on se myös jatkuvan luokkataiston areena. Poliittiset filosofit Cicerchia, Morejon, Glyn-Williams ja Paris korostavat kuitenkin tärkeää seikkaa: olisi naiivia ajatella, että valtio voidaan vain ottaa haltuun ja käyttää sitä enemmistön hyväksi. Sen instituutiot vaativat mittavaa demokratisointia.

Jotta pitkäjänteinen strateginen toiminta valtion suhteen on mahdollista, on liikkeellä oltava uskottava ja toivottavasti realistinen ymmärrys siitä, minkälaiset puitteet ja rajoitteet kapitalistinen maailmanjärjestelmä asettaa valtion (ja ylivaltiollisten instituutioiden, kuten EU:n) toiminnalle. Tämä on nähdäksemme jäänyt uuden aallon ympäristöliikkeen toiminnassa liian vähälle huomiolle. Toisen argumentillemme keskeisen ja Poulantzasia pidemmälle menevän näkökulman hahmotteleekin uusweberiläinen Daniel Hausknost (2020). Hänen mukaansa rajat hyvinvointivaltion järjestelmämuutoksen mahdollisuuksille ovat johdettavissa viidestä valtion velvoitteesta: sosiaalisen järjestyksen ylläpito, ulkoinen puolustus, tulot valtion kassaan, pääoman kasautumisen edistäminen ja demokraattinen legitimiteetti. Mielestämme tähän pohjaava Robyn Eckersleyn (2020) ajatus on liikkeille keskeinen: liikkeen pitää pystyä saamaan valtiolle aikaan tilanne, jossa yksi sen peruspilareista, riittävä legitiimiys kansan silmissä, sortuu ellei kasvuun ja pääoman kasautumiseen pakottavia rakenteita muuteta. Samalla tulisi korostaa sitä, että muutkin peruspilarit ovat vaarassa jos kasautumisen annetaan jatkua. Tällaisen tilanteen muodostuminen muuttuu todennäköisemmäksi globaalin kapitalismin ja sen puitteissa toimivien kansallisvaltioiden kohdatessa 2030-luvulla mitä todennäköisimmin niin energiaan, ruokaan kuin ilmastoon liittyviä suuria kriisejä (kriiseistä ks. esim. Albert, 2024).

Globaalissa toimintaympäristössä fokus ei tietenkään voi jäädä kansalliselle tasolle. Monet päätökset EU:n jäsenmaissa tehdään EU-tasolla, ja EU:n sekä yllä kuvatun valtion rajan voikin sanoa olevan häilyvä. Siksi kuvaamaamme logiikkaa tulee soveltaa myös EU-instituutioiden kuten perussopimusten ja Euroopan keskuspankin tasolla, ja liikkeiden on pystyttävä kansallisen tason ylittävään yhteistoimintaan.

Uusgramscilaisessa ajattelussa valtio muodostuu paitsi valtion instituutioista, myös kansalaisyhteiskunnasta. Koska näin käsitetyn valtion piiristä ei ole pakenemista, kasvusta riippumattoman yhteiskunnan rakentaminen on aloitettava sen sisällä, rakentamalla vastustajaa nykyhegemonialle eli vallitseville poliittisille ja kulttuurisille rakenteille, argumentoivat ekologiset taloustieteilijät D'Alisa ja Kallis (2020). Heidän mukaansa kestävyysmurrosta toteuttavan politiikan tekeminen vaatii pohjakseen elinkeinoja, sosiaalisia suhteita ja aktiviteetteja, joiden logiikka ei ole kapitalismille alisteinen. Tätäkään ei ole ilmastoliikkeen toiminnassa näkyvästi sanoitettu. Käytännössä tätä logiikkaa ovat kuitenkin rakentaneet erilaiset yhteistoiminnallista taloutta, kestävämpiä elämäntapoja ja demokratiaa laajentavat toimijat – näihin palaamme myöhemmin.

Yhteenvetona voimme tunnistaa kolme ehtoa ekososiaalisen poliittisen projektimme menestymiselle: kapitalistisen kasvuvaltion julkisen oikeutuksen horjuminen, kriisin ratkaisemiseen tarvittavan vaihtoehtoisen taloudellisen ja yhteisöllisen logiikan juurruttaminen eri puolille yhteiskuntaa, ja uutta logiikkaa tukevien muutosten vieminen institutionaaliselle tasolle valtiollista valtaa käyttäen. Pyrimme luvussa neljä hahmottelemaan, miten liikkeet voivat rakentaa edellytyksiä ehtojen täyttymiselle.

Kolmeen ehtoon olennaisesti liittyen haluamme esitellä myös kehikon, johon tulemme palamaan tekstin loppupuolella. Yhdysvaltalainen sosiologi Erik Olin Wright (2019, suomennos 2023) on hahmotellut kapitalismin vastustamisen tapoja, ja argumentoi kapitalismin rapauttamiseksi kutsumansa strategisen logiikan puolesta. Wrightin ajattelusta voi sovitella siltaa yllä esiteltyjen, valtiokäsitykseltään osin jännitteisten uusgramscilaisten ja uusweberiläisten näkökulmien välille. Lyhyesti muotoiltuna kapitalismin rapauttamisessa on kyse samaan aikaan

• kapitalismin pahimpien vaikutusten estämisestä ja vastustamisesta tuotantopaikoilla, erilaisin vastarinnan keinoin
• uusien, nykyjärjestelmän rakosissa ja halkeamissa kasvavien taloudellisen toiminnan vaihtoehtoisten muotojen kasvattamisesta,
• kapitalismin radikaalista suitsimisesta ja uusien versojen kasvumahdollisuuksien luomisesta lainsäädäntävallalla ja instituutioiden remontoimisella.

Tälläisen kokonaisstrategisen ajattelun merkittävä etu on se, että rapauttamista harjoittaessa kaikkien toimijoiden ei tarvitse jakaa samaa valtiokäsitystä eikä olla samaa mieltä eri strategioiden tärkeysjärjestyksestä. Eri toimijat voivat keskittyä mielestään hedelmällisimpään toimintaan, oli se sitten riiston ja hyväksikäytön konkreettista vastustamista, vaihtoehtojen rakentamista, tai institutionaalisen vallan muovaamiseen ja uudelleenjärjestelyyn tähtäävää toimintaa. Samaan aikaan pidämme selvänä, että eri toimijat tarvitsevat tässä suhteessa toisiaan: ilman valtiovallan käyttöön tähtäävää liikettä ruohonjuuritason liikkeet tullaan murskamaan – ja toisaalta ilman ruohonjuuritason liikkeiden rakentamia elinvoimaisia referenssejä ja liikevoimaa, valtiovaltaan tähtäävä liike ei voi onnistua toisenlaisen elämäntavan ja yhteiskuntajärjestelmän juurruttamisessa rakenteiksi asti.

1.2. Toiminnan aikajänteen pidentäminen

Extinction Rebellionin haarat ankkuroituivat toiminnassaan siihen, että kymmenet tuhannet mielenosoittajat painostavat hallitukset ensimmäisiin myönnytyksiin välittömästi, ja radikaaleista ilmastotoimista laajemmin päättävät kansalaisfoorumit voitaisiin saada valta-asemaan joidenkin vuosien aikajänteellä. Viime vuoden aikana laajaa kiinnostusta ilmastoliikkeen piirissä herättänyt All in -pamfletti (Rodrigues & Eden 2024) ottaa epäröimättä lähtökohdakseen tarpeen koko kapitalismin kaatamisesta ja ehdottaa noin viiden vuoden aikajännettä kokonaisvaltaiseen ekososialistiseen vallankumoukseen.

Mielestämme niin XR:n alkuperäisen muutosteorian kuin All in -pamfletin kirjoittajien Mariana Rodriguesin ja Sinan Edenin ehdottama lyhyt aikajänne seuraavalle ilmastotoiminnan aallolle ei riitä tarvitsemaamme syvään yhteiskunnalliseen muutokseen. Sen sijaan tällainen takaraja ohjaa meitä samankaltaiseen toiminnan sykliin ja laatuun kuin 2018 alkaneen uuden aallon ilmastotoimijat ovat viime vuosina harjoittaneet.

Ottaen huomioon perityn tilanteen, poliittisen tietoisuuden tason, fossiili-intensiiviseen elämäntyyliin perustuvat valtavirtaiset identiteetit ja tottumukset sekä nykyiset poliittiset ja taloudelliset valtasuhteet, näyttää selvältä, ettei yhteiskunnalliset voimasuhteet tyystin keikauttava läpimurto ole uskottava skenaario muutaman vuoden aikajänteellä. Tarvitsemme sitoutumista ja suunnitelmia pidempiaikaiseen kamppailuun. Keskeisin argumenttimme on, että jos liikkeidemme ydin perustetaan (toistuvasti!) liian optimistisen aikataulun varaan, emme tule rakentaneeksi niitä meiltä puuttuvia edellytyksiä, kykyjä ja pidempijänteisiä organisaatioita, joille suurempi järjestelmänmuutos myöhemmin voisi perustua.

Liikkeen on, niin karua kuin se onkin, käytännössä asetettava tähtäimet kahden asteen maailmaan, jossa turvarajat on ylitetty. Keskeisen ilmastotutkija James Hansenin ja tutkimusryhmän arvio viime vuodelta on, että nykyisellä kuumenemisnopeudella kaksi astetta saavutetaan sekin jo vuoteen 2045 mennessä. Jos tai kun sen myötä edetään aktivoituvien planetaaristen keikahduspisteiden ja järjestelmätason romahdusten todellisuuteen, liikkeen on punnittava rehellisesti millaisia ovat parhaat kuviteltavissa olevat ja merkitykselliset lopputulokset, joita tällaisessa toimintaympäristössä tavoitella. On siis selvitettävä itsellemme, millaisia toimintastrategioita yli kahden asteen kuumeneva planeetta kannaltamme tarkoittaa, ja alettava toteuttaa niitä ennakoiden.

Ottaen huomioon tarvittavan muutoksen laajuuden, nähdäksemme Suomen kontekstissa realistista olisi suunnitella toimintamme jatkossa niin, että pisimmälle kurottavat suunnitelmat ja laajimmat ja radikaaleimmat päämäärät asetettaisiin tästä hetkestä 10–15 vuoden päähän. Albert katsoo vuonna 2024 julkaistussa kirjassaan, että kasvuriippuvuudet purkavaan yhteiskuntaan on kuljettava kehittyneissä maissa ainakin yhden välivaiheen kautta, jossa talouskasvuun edelleen sitoutuvat sosiaalidemokraattiset voimat ensin saavat mandaatin edistää Green New Dealien kaltaista valtavirtaista vihreän siirtymän ja globaalin yhteistyön politiikkaa. Samassa yhteydessä saataisiin läpi reformeja, jotka turvaisivat tavallisten ihmisten ja työntekijöiden asemaa ja toimintaedellytyksiä monikriisin vaikutusten puristuksessa. Näin luodaan tarvittavat edellytykset seuraavalle askeleelle, eli syvemmälle rakenteisiin pureutuvalle kestävyysmurrokselle, jolla täytyy ratkaista valtioille nykyjärjestelmän puitteissa mahdottomaksi käyvät dilemmat (ks. esim. Alami et al., 2024) kasvupakkojen ja toisaalta taloudellisen stagnaation ja ekologisen romahduksen kasvua entisestään hidastavien vaikutusten välillä.

Ehdotammekin, että ekososiaalisten muutosliikkeiden yhteinen poliittinen strategia tähtäisi ratkaisevien läpimurtojen saavuttamiseen 2030-luvun loppupuolella, liikkeiden saavutettua sitä ennen tarpeellisia lyhyen ja keskipitkän aikavälin pienempiä voittoja. Näitä voittoja tarvitaan vaaleissa, vastarintakamppailuissa ja uusien vaihtoehtoprojektien valtavirtaistamisessa sekä ilmastolain toimeenpanossa. Jotta isommat voitot ovat mahdollisia, on jo lähivuosina pysäytettävä radikaalioikeiston ja fossiilipääoman vallan kasvu ja onnistuttava enemmistöpohjaisen poliittisen koalition luomisessa. Eräitä lupaavia esimerkkejä tästä ovat ekososialisti-populisti Zohran Mamdanin vaalivoitto New Yorkissa ja uudistuneen Vihreän puolueen nousukiito Isossa-Britanniassa. Palaamme tarkastelemaan näitä tapauksia luvussa 2.

Onnistuminen vuosikymmenen tai kahden aikajänteellä ei sekään tarkoita, että työ loppuisi siihen. Emme näe syytä olettaa, etteikö kamppailu ja työ tule muodossa tai toisessa jatkumaan koko elinikämme, vaikka on tietysti tähdättävä siihen, että vuosisadan jälkipuoliskolle siirryttäessä työpöydällämme olisi siihen mennessä saatujen valtavien yhteiskunnallisten voittojen puolustaminen ja syventäminen.

Ei ole poissuljettavissa, etteivätkö erilaiset yhteiskuntavakautta ja kriittisiä toimitusketjuja koskevat romahdusskenaariot voisi toteutua jo ennen kuin muutosliikkeen vahvistumiseen tarvittava 10–15 vuoden ajanjakso tulee päätökseen. Esimerkiksi tätä kirjoittaessa toukokuussa 2026 Iranin sodan vaikutusten syvyys globaaleihin energiavirtoihin, talousjärjestelmään ja yhteiskuntiin ei ole vielä täysin näkyvissä, mutta se tulee olemaan järisyttävä ja monivuotinen.

Tiedostaen tällaiset epävarmuudet, uskomme jäljempänä esittelemiemme pitkäjänteisten toimintamuotojen olevan hyödyllisiä riippumatta siitä, etenevätkö asiat kohtuullisesti, huonosti vai todella huonosti. Keskinäisriippuvaisessa nykymaailmassa romahduksesta tulee helposti vakava, ja romahduskenaarioiden katastrofipotentiaali esimerkiksi ulkomaisten tuotantopanosten menetyksestä johtuvien nälänhätien, joukkotuhoaseiden käytön ja tekoälyn käsistäriistäytymisen muodossa on kiistämätön. Silti katsomme, että muutostoimijoiden liike-ekosysteemissä ei tulisi laittaa kaikkia munia vain vakavimpiin romahdusskenaarioihin varautumiseen. Suomessa varautuminen erilaisiin kriiseihin on melko institutionalisoitua. Historiallisia romahduksia tutkineen Luke Kempin (2025) mukaan nykyissä länsimaissa hallinto- ja pakkovaltakoneistoilla on paljon kasautunutta resilienssiä. Kemp uskoo näillä valtioilla olevan vielä lähivuodet kapasiteettia selvitä vakavistakin materiaalisista shokeista, joihin monet historialliset valtakunnat olisivat kaatuneet. Lähivuosien ulkopuolelta tulevat shokit eivät siis luultavasti edusta "tuntemamme yhteiskunnan loppua" vaan avautuvia poliittisia mahdollisuuksia, joiden hyödyntämiseksi tarvitsemme pitkäjänteistä ja päättäväistä panostusta muihinkin strategioihin kuin – silti hyvin tarpeellisiin – romahduksenkestäviin omavaraisyhteisöihin ja pakopaikkoihin.

1.3. Realistisen suhteen muodostaminen kumouksellisuuteen

Onko ilmasto- ja ympäristökriisi pohjimmiltaan vallankumouksellinen kamppailu, johon tarvitaan kumouksellisia strategioita? Ottaen huomioon mikä kaikki on vaakalaudalla, kysymys ansaitsee vakavan tarkastelun. Vallankumoukset ja niiden yritykset ovat olleet maailmanhistoriassa yleisiä aina, kun laillinen järjestys menettää legitimiteettinsä ja uskottavuutensa käsillä olevien suurimpien ongelmien ratkaisijana.

Määritelläksemme kumouksellisuuden, kyse on perinpohjaisen poliittisen, taloudellisen ja valtiollisen muutoksen tavoittelusta sellaisin perustuslaillista järjestystä vastaan asettuvin toimin, joilla tavalla tai toisella korvattaisiin vallitsevat päätöksentekoinstituutiot ja otettaisiin ylin valta uuden instituution käsiin. Tällöin tavoitteena on muuttaa radikaalisti sitä, mitä perusperiaatteita ja ihmisryhmiä tärkeimmät yhteiskunnalliset vallankäyttöelimet edustavat. Lopputuloksena luodaan esimerkiksi uusi valtiomuoto ja perustuslaki. Perustuslakia voi pyrkiä muuttamaan radikaalisti myös säädettyä parlamentaarista reittiä pitkin, mutta puhuessamme tässä kumouksellisuudesta tarkoitamme valtiollisen vallan tempaamiseen tähtäävää poliittista projektia, joka irtautuisi laajasti liberaalidemokraattisen parlamentarismin pelisäännöistä.

Nähdäksemme kumouksellisuus on sellaisenaan riittämätön, ja ensisijaisena strategiana tässä hetkessä tuhoon tuomittu pohja ekososiaaliselle toiminnalle – useimpien globaalin pohjoisen maiden kontekstissa. Mielestämme tarvitsemme kuitenkin kaksinaisen, ei totaalisen tyrmäävän suhteen kumouksellisuuteen. Syvenevän monikriisin myllerryksessä olosuhteet ja tilaus kumouksellisten kamppailujen käymiselle voivat syntyä lähivuosikymmeninä lopulta Suomeenkin. Tällaisia mahdollisia tilaisuuksia ei pidä täysin sulkea pois; samalla kuitenkin ymmärtäen, että menestyksekkään kumouksellisenkin projektin olisi sitouduttava pitkäjänteiseen kamppailuun ja muutokseen.  Filosofi Ville Lähteen mukaan yhteiskunnan energia- ja materiaalivirtojen uudelleenrakentaminen vie väistämättä aikaa, eikä tätä aineellista perustaa (teollisuuslaitosten, lämpövoimaloiden, rakennustyömaiden, raaka-aineiden louhinnan, ulkomaankaupan ja ruuantuotannon aineenvaihduntaa) voi korjata kumouksille ominaisella muutaman kuukauden tai edes muutaman vuoden ajanjaksolla. Siinä ajassa ehditään vain purkaa. Vaikka purkamistakin tarvitaan, kestävyysmurroksen lupausten lunastaminen vie pidempään. Mahdolliset kumoukselliset episodit ovat siksi parhaimmillaankin vain kiivaampia spurtteja muutoksen pitkällä maratonilla. Ekologinen jälleenrakennus ei tule valmiiksi ja lopullisesti voitetuksi edes onnistuneimmalla mahdollisella kuviteltavissa olevalla kansannousulla.

Silloinkin jos tekemättä olevien päästövähennysten mittaluokka ja kasvava aikapaine hyväksytään vahvaksi argumentiksi kumouksellisen muutoslogiikan puolesta, se ei tee tyhjäksi vallankumouksellisuuteen liittyviä klassisia kritiikkejä. Kumoukselliseen strategiaan resurssinsa investoivat liikkeet tai puolueet joutuvat nopeasti tilanteisiin, joissa on paljon tarkoittamattomia seurauksia ja voimakkaita, ennen pitkää myös aseistettuja vihollisia. Taloudellista järjestystä uhkaava kumouksellinen agitaatio edustaa oikeistokonservatiivisille voimille erityisen provosoivaa uhkakuvaa, jonka verukkeella lietsoa vastamobilisaatiota ja luopua pidäkkeistä. Historiallisesti vallankumoukselliset projektit ovatkin usein joutuneet itse kääntymään väkivallan ja alistamisen puoleen transformatiivisten pyrkimystensä turvaamisessa, olivat ne itse siinä aloitteellisia tai eivät. Vaikka valtiollista valtaa politiikassa tosissaan tavoittelevan muutosliikkeen onkin viime kädessä välttämätöntä omaksua myös ”tahto käyttää pakkovaltaa ja hallita” (Bärnthaler 2024), on legitimiteetin ansaitseminen vallankumoushallinnon harjoittamalle pakkovallalle lopulta aivan oma kysymyksensä. Kuten kansalaissodan aikaiseen vallankumousyritykseen ryhtymistä vastustanut radikaali sosiaalidemokraatti Karl Harald Wiik kirjoitti tovereilleen loppuvuodesta 1918 taistelujen päätyttyä, vallankumous voi onnistua vain, jos se saa yleisen mielipiteen silmissä oikeutuksensa välttämättömyydestä. Wiikin mukaan ”semmoista [enemmistön kokemaa] välttämättömyyttä ei tässä ollut”. Huomionarvoisesti tämä on sanottu tilanteessa, jossa Suomessa oli ennen kumousyritystä vallinnut laaja elintarvikepula, yhteiskunnallinen osattomuus oli torpparikysymyksen ratkaisemattomuuden johdosta valtaisaa, ja vieressä Venäjällä oli käynnissä vallankumous.

Palaten Rodriguesin ja Edenin ehdottamaan vallankumoukselliseen strategiaan näyttääkin erityisen vaikealta, että mikään pikaiseen kumoukseen pyrkivä liike, joka ei ole ensin rakentanut visiolleen laajaa yhteiskunnallista kaikupohjaa ja osoittanut uskottavuuttaan tavallisten ihmisten elämän parantamisen parissa, voisi onnistua vakiinnuttamaan kestävän uuden yhteiskuntajärjestyksen monikriisin, modernin turvallisuuskoneiston ja vastavallankumouksellisten voimien puristuksissa.

Johtopäätöksenä tarvitsemme joka tapauksessa vankan sitoutumisen pidempiaikaiseen kamppailuun, ja liikevoimaa edustavia organisaatioita, jotka pystyvät olemassaolollaan kannattelemaan työskentelyn jatkuvuutta, pitkäjänteisyyttä ja ylisukupolvisuutta. Mahdolliset tulevat kumoukselliset projektit voivat osaltaan hyötyä siitä maaperästä, jota nyt toimivat liikkeet ja näiden ajamat radikaalit reformit luovat.

Albert kannustaakin hegemonian vastaisia liikkeitä jatkuvasti arvioimaan tilannetta, ja etsimään joko reittejä kohti konkreettisia utooppisia mahdollisuuksia oman yhteiskunnallisen valtansa lisäämiseksi, tai keinoja estää pahimpia kehityskulkuja toteutumasta. Kyse ei ole koskaan valinnasta "vallankumous tai ei mitään" – ainakaan seuraavan viiden vuoden aikajanalla. Aikajänne kumouksellisten olosuhteiden kehittymiseen on myös väistämättä erilainen eri yhteiskunnissa: tilannekuva on tässä suhteessa merkittävästi eri jo pelkästään Länsi-Euroopan ja Pohjoismaiden välillä. Samalla on muistettava, että vallankumouksellisen strategian ohittamisen tässä hetkessä ei tule tarkoittaa ylenkatsovaa suhtautumista vallan tavoitteluun, saati tarpeeseen purkaa pääoman ylivalta. Nähdäksemme muutosliikkeiden tulee valitsemillaan strategioilla, mitä ne lopulta ovatkaan, tavoitella systemaattisesti nimenomaan yhteiskunnallisia valta-asemia eikä niinkään yksittäisiä (esimerkiksi ympäristönsuojelu-)päätöksiä päättäjiltä.

1.4. Yhtenäisyyttä rakentavan organisointityön välttämättömyys

Yhden asian liikkeiden kyky saada aikaan muutoksia on ollut painavan kritiikin kohteena jo pitkän aikaa. Brittiläisen Climate Vanguard -ajatuspajan organisoijat ovat koostaneet kritiikkiä kirjoituksessaan "movementism"-käsitteen alle. Heidän mukaansa yhden asian liikkeet ovat keskittyneet symbolisiin vetoomuksiin vallanpitäjille toisistaan näennäisesti irrallisissa asioissa. Näin on mobilisoitu valtavasti ihmisiä protestoimaan aina hetkittäin, jonka jälkeen kuitenkin massat ovat jääneet tai jätetty taka-alalle. Tämä on johtunut sitouttavien, pitkäjänteistä yhteiskunnallista valtaa rakentavien toimintamuotojen, järjestelmätason vision ja kouriintuntuvien saavutusten puutteesta. Horisontaaliseen liikevoimaan nojaavan strategian hintana on kirjoittajien mukaan ollut organisaatioiden heikko jatkuvuus ja juurisyihin kohdistuvan toiminnan puute. Myös Vincent Bevinsin kirjassaan If We Burn (2023) dokumentoimat 2010-luvun protestiryöpsähdykset aina arabikeväästä Hong Kongiin näyttävät, että spontaanisti järjestäytynyt ja yhden asian agendasta syntyvä tiukan horisontaalinen massaprotestiliike ei yleensä pysty pakottamaan valtiota myönnytyksiin tai korvaamaan valtiovaltaa mieleisellään tavalla. Liikkeiden odottamattomista onnistumisista esimerkiksi Brasiliassa ja Ukrainassa ei seurannut voitto, vaan valtatyhjiö, jota muut paremmin järjestäytyneet, mutta toisilla tarkoitusperillä varustautuneet toimijat käyttivät seuraavina kuukausina hyväkseen.

Katsomme, että menestyvä ja nykytilanteeseen sopiva ruohonjuuritason poliittinen järjestäytyminen on rakennettava toisenlaisten lähtökohtien varaan. Jotta voisimme muuttaa rakenteita ja yhteiskuntajärjestelmää monikriisin ajassa, on meidän alettava tunnistaa useimpien kohtaamiemme kriisien yhteenkietoutuneisuus (ks. esim. Lawrence et al., 2024). Kuuluisaa poliittista taloustieteilijää Jason Hickeliä mukaillen: ponnistelumme on nykyisin jakautunut sataan erilliseen liikkeeseen. Yksinään mikään liikkeistä ei kykene argumentoimaan vakuuttavaa vaihtoehtoista tulevaisuudenkuvaa, joka vastaisi uskottavalla tavalla hahmottamiimme haasteisiin – saati toteuttamaan sitä. Vaikka aivan kaikki ei liity kaikkeen, on kestävyysmurroksen pitkän pelin kannalta vaikeaa, jos ekososiaaliset kamppailut, kunkin muutosliikkeen ymmärrys roolistaan osana kokonaisuutta ja näiden merkitystä kommunikoivat tarinat pysyvät siiloutuneina erilleen. Tätä on lähdettävä tietoisesti muuttamaan.

Osana yhteenkietoutuneisuuden ottamista keskiöön on samalla kirkastettava, että jatkuvan kasvun ja ylikulutuksen purkaminen on tosiasiassa useimpia 1900-luvun historiallisia verrokkikamppailuja syvempi yhteiskunnallinen uudelleenjärjestely. Rakennemuutoksena se ulottuu materiaalisen aineenvaihdunnan perusteisiin (ks. esim. Snellman & Säynäjoki 2025 ja Vaclav Smilin fossiilikäyttöinen sivilisaatio) ja moniin talousinstituutioihin ja muihin globaaleihin hallintamekanismeihin. Tällaisen massiivisen, taloudellisiin valta-asemiin rajusti puuttuvan pitkän prosessin läpivieminen ei luultavasti onnistu vain vähemmistöpohjaisella, eliittien suoraan taloudelliseen painostamiseen nojaavalla strategialla, kuten muutosliikkeiden usein tutkimassa Yhdysvaltain kansalaisoikeuskamppailussa 1960-luvulla tehtiin onnistuneesti. Kriittisen poliittisen taloustieteen keskuudessa (mm. Buch-Hansen, 2018) onkin tunnistettu edellytyksenä laajoille sosioekonomisille paradigmanmuutoksille kattava yhteiskunnallisten voimien koalitio, joka ajaa vaihtoehtoista poliittista projektia, sekä laaja-alainen suostumus suurelta yleisöltä. Vilkastuvasta kotimaisesta keskustelusta ja eräistä toivoa herättävistä kansainvälisistä kyselytuloksista huolimatta lienee selvää, että kasvunjälkeiselle poliittiselle projektille ei ole vielä Suomessa riittävän laaja-alaista kansalaisyhteiskunnan tukea. Koko projektia on siis ensin vahvistettava, ja sen ympärille rakennettava samanmielisten tuolle puolen uusiin ihmisryhmiin kurkottavia, jossain määrin kompromissikykyisiä yhteenliittymiä (Bärnthaler, 2024). Näin tulisi pidemmän päälle mahdolliseksi poliittinen massaliike, jonka olemassaolo edustaisi suurelle materiaaliselle muutoskamppailulle tarvittavaa legitiimiteettiä ja suostumusta.

Organisointityömme periaatteelliseksi lähtökohdaksi tulisikin jatkossa ottaa kannatuspohjan laaja-alaistaminen, yhteistyön syventäminen ja vahvan yhteisen rintaman rakentaminen. Liiketason toimijoiden on käännyttävä kohti enemmistöjä ja samalla ratkaistava, kuinka tulla poliittiseksi voimaksi joka rakentaa yhtenäisyyttä omasta aidosta moninaisuudestaan. Tämä merkitsee mielestämme henkistä siirtymää eteenpäin aktivistisesta alakulttuuri-identiteetistä ja ”yksin koko maailmaa vastaan” kamppailevan poliittisen laitatoimijan tai vasemmiston sisäisen aatteellisen puhtauden peräänkuuluttajan roolista. On tavoiteltava keskipitkällä ja pitkällä aikavälillä aitoa enemmistöperustaista hyväksyntää sille politiikalle ja niille periaatteille ja identiteeteille, joita kehkeytyvä suuri liittoumamme edustaa. Strategioidemme keskeinen lähtökohta on tällöin oltava suuren yleisön puhuttelu kysymyksissä, jotka yhdistävät laajoja ihmisryhmiä. Se tarkoittaa vastavuoroisesti, että liikkeessä tulisi rakentaa kulttuuria, jossa kynnyskysymyksiksi ja sisäpoliittisen sotimisen kohteeksi ei nosteta asioita, joiden tiedämme ajavan kiilaa meidän ja niiden ihmisryhmien välille, joiden tuen tunnistamme kriittiseksi ekososiaalisen jälleenrakennuksen politiikalle. Viime vuosien tärkeimmän ranskalaisen vasemmistopoliitikon Jean-Luc Melenchonin (2024) mielestä toimivat menetelmät laajan konsensuksen vaalimiseksi, erityisen jakavien aiheiden ottaminen kokonaan pois agendalta, rinnakkaiselon sietäminen ja itsehillintä yhtenäisyyden vaalimisen nimissä ovat aina olleet eräitä tärkeimpiä ominaisuuksia radikaaleille muutostoimijoille. Jää liikkeiden tehtäväksi tehdä itselleen ja toisilleen selkoa, mitä tällaiset yhdistävät ja hajottavat kysymykset nyt ja lähivuosina ovat.

Yhtenäisyyden rakentamisen ensisijaistaminen merkitsee siis huomion ja energian ohjaamista tekijöihin, jotka yhdistävät poliittisesti samansukuisia osapuolia. Se ei tarkoita pyrkimystä täyteen yksimielisyyteen saati yksiäänisyyteen, tai etteikö liike-ekosysteemin keskuudessa tulisi olla jatkossakin tinkimättömiä laitatoimijoita (radical flank). Näillä toimijoilla on tärkeä rooli mahdollisen rajojen laajentamisessa – etenkin jos toiminta ei vieraannuta niitä ihmisryhmiä, joita on isossa kuvassa saatava suostuteltua samaan rintamaan. Jonathan Matthew Smuckerin (2017) mukaan toimiakseen ajettavan asian eduksi, eskalaation tulisi olla harkittua, perustua selvään käsitykseen mitä sillä tavoitellaan, ja tapahtua ikään kuin liikkeen peruskannattajien tilauksesta. Eskalaation tulisi toteutuessaan tuntua kannattajille siltä, että tätä he olivatkin jo ehtineet kaivata tehtäväksi – "oli jo aikakin". Tällainen eskalaatio näyttää liikkeen potentiaalisten liittolaisten ja suuren yleisön silmissä moraaliselta johtajuudelta. Aina tässä ei olla onnistuttu. Paul Englerin (2023) ja Sprengholzin ja Meierin (2024) analyyseistä voi mielestämme vetää yhteen, että A22-liikkeiden osalta Briteissä ja Saksassa toteutui muutama vuosi sitten tilanne, jossa provosoivien taktiikoiden käyttö johti riittämättömään julkiseen tukeen ja poliittisen paineen purkautumiseen.

Enemmistöpohjaisuuden uskottava tavoittelu edellyttää sekin toisenlaisia strategioita, kuin kaikista provosoivimmilla liikkeillä. Samalla on voitava hahmottaa enemmistöjen vakuuttaminen ja suostumuksen luominen prosessina, eikä tarkastella tarvittavia koalitioita vain nykyhetken voimasuhteiden pohjalta. Enemmistöpohjaisuuden saavuttaminen ei ole välttämättä lineaarista, vaan normeja muuttavat sosiaaliset keikahduspisteet voivat tutkimusnäytön mukaan astua kuvaan ylitettäessä noin 25% hyväksyntä, jouduttaen yleisön mielipiteenmuutosta. Ekososiaalisesta ydinagendasta on siis syytä pitää kiinni, ja muistettava, että tarkoitus ei ole toivottaa aivan kaikenlaisia voimia tervetulleeksi tai vältellä kamppailujen politisointia ja polarisaatiota. Kyse on lopulta siitä, että liike-ekosysteemissämme jonkun yhtenäisen joukon toimijoita on otettava tietoinen vastuu, että he eivät leimaannu aktivistiseksi laitaoppositioksi. Toimijoiden on pyrittävä muodostamaan johdonmukaisesti se lähivuosien valtavirtaisempi mutta silti tosiasiallisen radikaali kasvunjälkeinen vaihtoehto, johon laajat ihmisryhmät voisivat kiinnittyä. Paradigman muutokseen ja voittojen pysyvöittämiseen tarvitaan suosittuja ja väkirikkaita, kasvavia organisaatioita. Yhteiskunnallisten myllerrysten aikakausilla myös tällaisten organisaatioiden toiminta näyttää usein rohkealta ja konfrontatiiviselta.

Johtopäätöksenä jaamme aiemmin mainitun Hickelin esittämän käsityksen kokoavan organisoitumisen tarpeesta: tarvitsemme poliittisen organisaation, puolueen tai muun järjestäytymisratkaisun, jolla on kyky yhdistää vastahegemoniset kamppailut ja moninkertaistaa voimamme. Vastaus ei kuitenkaan nähdäksemme voi olla silkka paluu 1900-luvun alkupuolen puolueorganisaatioiden demokraattiseen keskusjohtoisuuteen, jossa ryhmien erot pyritään säännönmukaisesti hävittämään. Rodrigues ja Eden hahmottelevat All in -pamfletissaan organisoitumistapaa, joka tunnistaisi liikemuotoisen joustavuuden vahvuudet ja vetovoiman, ja toisaalta tarpeen pystyä toistuvaan ja tiiviiseen keskinäiseen koordinointiin, voimien täysimääräiseen yhdistämiseen ja pitkäjänteiseen strategiseen päätöksentekoon.

Liike puolueena (movement-as-a-party) -organisoitumistavan idea on, että strategisella tasolla toisiaan täydentävät toimijat, järjestöt ja liikkeet voivat säilyä itsenäisinä mutta silti toimia yhdessä, rakentaa kykyä tehdä yhteisiä päätöksiä ja tunnistaa itsensä tärkeänä osana yhtä liikettä suurempaa strategiaa. Kyvykkyyttä tällaiseen strategiseen koordinaatioon on rakennettava myös ylikansallisella ja globaalilla tasolla, merkittävien poliittisten ja taloudellisten keskinäisriippuvuuksien vuoksi. Täydentävyys ja mielekäs yhteistyö kuitenkin vaativat sen, että koordinaatiota keskenään syventävien liikkeiden päämäärät ja muutosteoriat ovat yhteensovitettavissa. Mikä tahansa toiminta ei palvele yhteisiä tavoitteita. Esimerkiksi toive poliittisen paineen luomisesta huomiota herättävällä disruptiolla ei vielä välttämättä kelpaa todistettavalla tavalla herkkiä neuvotteluja tukevaksi strategiaksi. Toisaalta väärällä hetkellä esitetyt maltillisen reformistiset vaatimukset voivat päätyä tarjoamaan valtaapitäville helpon ulospääsyn odottamattoman kovaksi käyneen paineen alta. Se, millainen toiminta tukee kokonaisuutta, voi muuttua nopeastikin päivänpoliittisen tilannekuvan muuttuessa. Organisaatiotutkija Rodrigo Nunesin mukaan muutostoimijoiden tulee jatkuvasti ajatella ja edistää kahta asiaa samaan aikaan: omaa strategiaansa, ja laajemman liike-ekosysteemin etua. Kuten joukkueurheilussa, tarvitaan jatkuva tilannetietoisuus ympäröivistä joukkuetovereista ja näiden liikkeestä. Tällöin omakin rooli väistämättä vaihtelee, vaikka pelipaikka onkin tiedossa.

Movement-as-a-party -periaate tarkoittaakin lopulta enemmän kuin pelkkää koordinaatiota: tuloksena on liike, joka on laaja eri toimijoiden ekosysteemi (ks. movement ecology). Erilaiset osaamiset, julkikuvat ja toiminnan painopisteet muodostavat strategisen sommitelman, jonka eri osat täydentävät toisiaan, ja jossa toimijat kytkeytyvät suurempaan visioon ja jaettuihin päämääriin.  Eräs keskeinen ero nykytilanteeseen nähden on katseen siirtäminen yksittäisten kampanjoiden koordinaatiosta esimerkiksi kolmen tai viiden vuoden päähän yhteiseen väli-päämäärään ja siitä vielä pidemmän aikavälin visioon, jonka äärelle liittoutua ja kiinnittyä yhteen.

Toimiakseen tämä kaikki edellyttää organisaatioilta ajallisten ja jossain määrin myös rahallisten resurssien varaamista, sekä lopulta kultakin toimijalta ja liikkeeltä osittaista valmiutta asettaa omat toiminnan suunnat ja painopisteet yhteisen strategisen sommitelman palvelukseen. Lähtökohtaisesti kansallisen tason koordinaatioelimiä Suomessa tulisi vahvistaa, ja niiden piirissä olevien toimijoiden määrää kasvattaa. Luultavasti tämä merkitsisi olemassaolevien koordinointitilojen mandaattien uudelleenneuvottelemista tai uusien tilojen perustamista tarkoitusta varten, jotta koordinaatiota voitaisiin laajentaa ylittämään ympäristötoimijoiden, erityisiä taloudellisia ja sosiaalisia kysymyksiä ajavien liikkeiden, ammattiyhdistysliikkeen ja eri solidaarisuusliikkeen väliset siilot. Koordinoinnin tavoitteeksi tulisi mielestämme asettaa tietoinen yhteisen tilannekuvan luominen sekä vähintään löyhän yhteisen muutosteorian ja kokonaisstrategian rakentaminen; pelkkä taitojen ja kokemusten jakaminen ja inspiroivien keskustelujen käyminen ei siis riitä, vaikka silläkin on suurta arvoa. Onnistuminen jaetusta suunnasta ja prioriteeteista sopimisessa vaatii jo sekin määrätietoista ja taitavaa otetta koordinaattoreilta.

Viime kädessä yhteistyön rakenteellinen syventäminen voi tarkoittaa jopa toimijoiden välisiä pitkäjänteisiä sopimuksia yhdistymisistä tai muodollisempien koalitioiden perustamisista. On avoin kysymys, kuinka raskasta byrokratiaa koalitiot tarkoittaisivat olemassa oleville järjestöille, ja miten sellainen vaikuttaisi yhteistyön mielekkyyteen ja vetovoimaan. Kirjoittajina emme ole näistä kysymyksistä varmoja tai ehdottomia.

Uudenlainen liikkeiden liittouma voisi olemassaolollaan kenties täyttää jopa italialaisen filosofin Antonio Gramscin alunperin poliittiselle puolueelle peräänkuuluttamaa yhteiskunnallista avainroolia. Gramscilaisen ”poliittisen kentän uudelleenmuovaamisen” hengessä puolueen – meidän tapauksessamme siis Liike-puolueen, erotuksena parlamentaarisista puolueista – tarkoitus olisi olemassaolollaan luovia kiistat taka-alalle, voimistaa osallisten yhteisiä nimittäjiä keskinäisten erojen sijaan ja voimistuvana yleispoliittisena voimana ryhtyä muuttamaan ympäröivää todellisuutta itsessään. Yhtenäisyyttä ja solidaarisuutta uskottavasti ilmentävä toimija vetäisi uusia ihmisryhmiä ja tahoja lähemmäksi omaa ideologiasta kenttäänsä, loisi uusia ystäviä ja siten laajentaisi koko kentän kannatuspotentiaalia.

Gramscille puolue merkitsi tahoa, joka kykenee ainutlaatuisesti organisoimaan, yhtenäistämään, keskittämään ja käyttämään poliittista voimaa. Se olisi myös kotipaikka vaihtoehtoista hegemoniaa rakentaville älyköille ja vaikuttajille. Voi kysyä, olisiko tällainen organisaatio enää nykymaailmassa sopiva kultuurisen vastahegemonian tavoittelun työkalu; tarkoituksenmukainen tulkitsemaan ja koostamaan eri aineksista johdonmukaista maailmankuvaa yleisölle? Poliittisen kentän muovaamiskyky ja vastahegemonian rakentamispyrkimys ovat joka tapauksessa tärkeitä viitekehyksiä organisoijille. Ne nähdäksemme mahdollistavat tasapainon etsintää enemmistön tavoittelun strategioissa: missä määrin on nöyrästi omaksuttava lähtökohdaksi ihmisten nykyhetken huoliin vastaaminen (meeting people where they are) ja toisaalta missä määrin Liike-puolueen tulee ottaa johtajuus ihmisten ohjaamisessa radikaalimman muutoksen tavoitteluun.

Lopuksi: kuten jo ilmaisimme, kamppailun kokonaisvaltainen ja globaali luonne tarkoittaa, että myös toimintamme globaalia yhteistyötä on vakiinnutettava, ja siihen on panostettava. Emme kuitenkaan katso tätäkään siltä kannalta, että kaikkien mahdollisten eri maiden järjestötoimijoiden tulisi löytää keskenään pienin yhteinen nimittäjä ja lähteä siltä pohjalta käsikynkkään. Sen sijaan näemme lupaavampana tienä luoda yhtenäisyyttä niiden toimijoiden välille, joiden suunta on tarpeeksi lähellä tässä hahmoteltua, tai jotka strategisesti ainakin yhdeltä pääfokukseltaan sopivat siihen. Kyse on ns. halukkaiden koalitioista. Myöhemmin tätä pohjaa voi sitten vielä laajentaa, kytkien kaukaisempiakin toimijoita yhteiseen tarinaan prosessissa, jossa viesti hioutuu henkilökohtaistuu ja samalla moniäänistyy sisällyttäessään itseensä elettyä kokemusta maailman eri kolkista. Viestin resonoidessa kotimaisilla ja kansainvälisillä areenoilla alkaa yhteistyörintaman painovoima houkutella puoleensa odottamattomiakin liittolaisia. Ensi askeleena olisi osallistuminen olemassaoleviin rajat ylittävien progressiivisten liikkeiden koordinointitiloihin, ja mikäli ne koetaan hyödyllisiksi, työskentely näiden aloitteiden edistämiseksi.

Luku 2. Millainen on ekososiaalisen murroksen poliittinen subjekti?

Millaisia todennäköisiä tai mahdollisia poliittisia subjekteja voimme kuvitella johtamaan jälleenrakennusta tulevina vuosina? Tässä luvussa käännämme katseen siihen, kuka ja mitkä ihmisryhmät voisivat olla osa muutosliikettä ja luoda tarvitsemamme sosio-ekologisen murroksen. Ajattelemme, että tarvitsemme liittouman kahdesta globaalista ryhmästä: heistä, joilla on materiaalisesti voitettavaa ekologisesta jälleenrakennuksesta ja heistä, jotka toimivat moraalisten syiden ajamana.

Vaikkakin suuri joukko ihmisiä kamppailee oikeudenmukaisemmasta tulevaisuudesta oman moraalikompassinsa ajamana, olisi naiivia ohittaa toiminnan ajurina materiaaliset tarpeet ja halut. Ilmastonmuutos on viime vuosikymmeninä syventänyt globaalia taloudellista epätasa-arvoa, eikä meillä ei ole syytä uskoa tämän kehityssuunnan lähitulevaisuudessa muuttuvan. Oikeudenmukaisempaa ja ekologisempaa maailmaa ajavien liikkeiden kyky menestyä kestävyyssiirtymän toteuttamisessa riippuu strategioiden ja toimintatapojen lisäksi kyvystä tunnistaa, tuottaa ja aktivoida muutoksen kannalta keskeisiä poliittisia subjekteja. Tämä tarkoittaa ihmisryhmiä, jotka jakavat rakenteellisesti sellaisen yhteiskunnallisen aseman, joka tuottaa heille samankaltaisia intressejä, tietoisuutta ja tuntemuksia. Kysymys siitä, kenellä on halu, mutta vielä tärkeämmin, tarve, muuttaa vallitsevaa maailmanjärjestystä, on keskeinen. Täten poliittisen subjektin kysymys on varsin ratkaiseva: se määrittää, kenen ääni kuuluu, millaiseksi voimasuhteet muodostuvat  ja millaisen muodon yhteiskunnallinen muutos saa.

Ekososiaalista muutosta ajavien liikkeiden on kyettävä puhuttelemaan ihmisiä heidän vallitsevissa yhteiskunnallisissa kontekstissaan, eli historiallisessa, sosiaalisessa ja materiaalisessa todellisuudessaan. Tästä syystä monet globaalin etelän inspiroivat esimerkit muutosvoimasta – kuten viimeisimpänä vuoden 2025 Gen Z -kapinat maailmalla – eivät sellaisenaan vastaa kysymykseen poliittisesta subjektista globaalin pohjoisen liikkeiden näkökulmasta. Esimerkiksi Suomessa, jossa on vahva usko julkishallinnollisiin instituutioihin ja poliittinen korruptio on globaalissa vertailussa alhaista, ei kansanliikettä ole yhtä helppoa ja mielekästä järjestää esimerkiksi Nepalin Gen Z -kapinan tavoin poliittisen korruption ympärille. Pohjoisen liikkeet eivät myöskään voi ulkoistaa muutospotentiaalia etelän liikkeiden varaan. Siksi oleellinen kysymys kuuluu: miten liikkeet voivat puhutella pohjoisen omia muutosvoimia ja tarvittaessa radikalisoida ne?

Vaikka muutosliikkeiden toiminta on menestyessään usein paikallisesti räätälöityä, ovat monikriisin juurisyyt luonteeltaan valtionrajat ylittäviä. Siksipä huomiot globaalin pohjoisen ja etelän eroavaisuuksista eivät missään nimessä voi tarkoittaa pohjoisen toimijoille eristäytymistä ja globaalin etelän hylkäämistä, vaan sen hahmottamista, miten paikalliset kamppailut nivotaan osaksi laajempaa muutosvoimaista kokonaisuutta.

Tämä yhteenkietoutuminen koskee myös materiaalisia intressejä. Kirjassaan The Exhausted of the Earth (2024) Ajay Singh Chaudhary tuo esille havainnon siitä, miten globaalin pohjoisen ja etelän välinen raja on alkanut hälvetä. Niin etelässä kuin pohjoisessakin on kasvava luokka ihmisiä, joiden arkipäivän materiaaliset intressit ovat samansuuntaiset. Chaudharyn argumentti perustuu ajatukseen kapitalistisesta talousjärjestelmästä ekstraktion piirinä (extractive circuit), jonka hahmottaminen on keskeinen globaalin pohjoisen muutostoimijan tunnistamisessa. Ekstration piiri kuvaa talousjärjestelmää, joka yhdistää taloudellisesti ja ekologisesti riistetyt yhteisöt globaalissa etelässä ylityön ja ylikuormituksen hallitsemaan pohjoiseen. Ekstraktion piiri ei ole taloudellinen abstraktio, vaan todellinen ja konkreettinen. Se rakentuu erilaisten taloudellisen logiikan mukaisten optimointien, siis edullisuuksien, tuottavuuksien ja tehokkuuksien kautta muodostaen globaaleja arvoketjuja ja keskinäisriippuvuuksia. Nämä rakentuvat ylikansallisista rahoitusvirroista, investoinneista, logistiikkainfrastruktuurista, työvoiman liikkumisesta, tehtaista, tuontantolaitoksista, markkinoinnista, finanssi- ja sosiaalipolitiikasta ja lopulta työstä, jota kaiken tämän ylläpitäminen vaatii. Teknologian saralla linkit ovat ilmeisimpiä: esimerkiksi mobiililaitteiden valmistus Kiinassa edellyttää kobolttia Kongosta sekä kuluttajia länsimaista. Samalla tätä teknologiaa käytetään asettamaan uusia tehokkuuden ja tuottavuuden tasoja. Olisi helppoa jäädä ajattelemaan piiriä teknologiakeskeisesti, mutta Anna Tsingin (2015) analyysi globaalista matsutakekaupasta osoittaa kuinka myös prekaari työ, harmaa talous ja erilaiset kulttuuriset symbolit muodostavat yhtälaisen keskinäisriippuvuuksien ketjun. Näin ekstraktion piiri muodostaa ekologisen elinpiirin todellisuuden, joka on järjestetty maksimaalisen voitontavoittelun ehdoilla.

Vaikka ekstraktion piiri yhdistää globaalia pohjoista ja etelää, sen vaikutukset ilmenevät näissä erilaisina. Globaalissa pohjoisessa kevyimpiä ja ensimmäisiä esimerkkejä ovat erilaiset näivettymisen prosessit, jotka irroittavat eletyn elämän ja sitä kuvaavat taloudelliset indikaattorit toisistaan. Politiikan tasolla tämä näyttäytyy valtion peruspalveluihin, palkkoihin ja työehtoihin kohdistuvina leikkauspaineina, puheena hyvinvointivaltion uudelleenmäärittelystä, sekä velkajarrun kaltaisina lukkoina, joilla pienikin finanssipoliittinen liikkumavara kahlitaan uusliberalin talouspolitiikan kurjistaviin raameihin. Konkreettisesti esktraktion piiri näyttäytyy myös näennäisesti paikallisia ilmiöitä yhteenkietovana, esimerkiksi italialaisten jätteiden polttaminen suomalaisissa jätteenpolttolaitoksissa kietoo toisiinsa kiihtyvän kulutuksen aiheuttaman aineellisen ylijäämän, kansainvälisen järjestäytyneen rikollisuuden sekä Suomen energiaratkaisut. Tilallisesti paikalliset ilmiöt, kuten roskavuoret Napolissa tai jätteen polttaminen Suomessa, ovat osa globaalia keskinäisriippuvuuksien ja syy-yhteyksien ketjua. Osa näivettymisen prosesseista näkyy markkinaehtoisen talouden logiikan mukaisina reaktioina etenevään ilmastonmuutokseen. Arjen tasolla tämä näyttäytyy kasvavina elinkustannuksina sekä "uutena normaalina", jossa aikaisemmat mahdollisuudet ja normaalit käytännöt ovatkin joko äärimmäisen kalliita tai peräti mahdottomia. Esimerkiksi sään ääri-ilmiöiden lisääntyessä on näkyvissä vakuutusmarkkinoiden reagointi, jossa vakuutuksia ei joko myönnetä, tai niiden hinnat kasvavat niin korkeiksi, ettei niitä käytännössä pystytä enää ottamaan. Tällaista reagointia on nähtävissä vaikkapa Floridassa ja Kaliforniassa mutta myös Suomessa, jossa vakuutusyhtiöt kiristävät linjauksiaan sään ääri-ilmiöiden, kuten sateiden ja tulvien, mutta myös metsätuholaisten varalta. Toisaalta tämä näkyy myös taloudellisen järjestelmän ylläpitämiseksi vaadittavan infrastruktuurin ylläpitokustannuksina, kuten sähköverkon huoltovarmuuden ja datakeskusten myötä kasvavina sähkölaskuina.

Vakuutusjärjestelmän reagointi ja elinkustannusten nousu ovat vain yksi esimerkki taloudellisen järjestelmän sisäisten optimointien lievimmistä vaikutuksista globaalissa pohjoisessa. Sen varsinainen ilmeneminen näkyy erilaisena mielenterveydellisten ongelmien ja stressin lisääntymisenä. Sanalla sanoen uupumisena, sillä ekstraktion piiri kuluttaa yhtälailla ihmisten elinvoimaa kuin luonnonvaroja. OECD raportti vuodelta 2021 From Protest to Progress? toteaa lakonisesti, kuinka stressitasojen nousu ja mielenterveydellisten ongelmien lisääntyminen osaltaan kertovat niistä haasteista, joita ihmiset tänäpäivänä kohtaavat. Suomen voidaan nähdä olevan mukana tässä kehityksessä, sillä 16–34-vuotiaiden keskuudessa mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet johdonmukaisesti jo pidemmän aikaa (Blombgren & Perhoniemi 2021) ja mielenterveyden sairaudet ovat jo yleisin syy nuorten työkyvyttömyyseläkkeelle jäämiseen (Eläketurvakeskus).

Väsymyksen, stressin, masennuksen ja loppuunpalamisen korostuminen kapitalistisessa tuotantorakenteessa ei ole mitenkään uusi ilmiö. Franz Fanon (1961) hahmotti, miten kolonisoitujen yhteisöjen jäsenten kokema ”hermostuneisuus” on ruumiillistunut kokemus kolonialistisen kehoon ja mieleen kohdistuvan väkivallan aiheuttamasta hermostollisesta ja psyykkisistä kuormituksista. Kulttuurintutkija Mark Fisher (2009) kiinnitti aiheeseen huomiota 2000-luvun alun tienoilla Britanniassa, jossa masennus oli noussut yhdeksi hoidetuimmista sairauksista. Uupumisen yleistyminen ei ole yksilöpsykologinen tai työnohjauksellinen ongelma, vaan konkreettinen seuraus yhteiskunnallisten ongelmien sysäämisestä yksilön harteille ja ekstraktion piiriin kuuluvista erilaisista tehokkuuden tai tuottavuuden vaatimuksista, sekä riskialttiin, epävarman, matalapalkkaisen ja epävirallisen työn lisääntymisestä. Kuten Fisher ja eritoten Fanon osoittavat, kyse ei ole uudesta ilmiöstä, vaan pikemminkin siitä, kuinka Fanonin kuvaamat kolonialistisen väkivallan mekanismit ja psykososiaaliset käytänteet asteittain hivuttautuvat osaksi globaalin pohjoisen (työ)elämää. Chaudaryn mukaan tämän globaalin pohjoisen työelämää leimaavan uupumuksen taustalla on ekstraktion piirin mukainen talouden kehitys, jossa aneemisinkin taloudellinen kasvu vaatii entistä suurempia ponnisteluja koko piirin tasolla. Entistä tehokkaampaa resurssien riistoa globaalissa etelässä, entistä tehokkaampaa työelämää globaalissa pohjoisessa.

Tarkoituksena ei ole rinnastaa globaalissa etelässä koettuja ilmastonmuutoksen apokalyptisia seurauksia ja globaalissa pohjoisessa elävien arjen vaikeutumista sekä uupumista, saatikka väittää, että globaalin pohjoisen keskiluokan kokemukset vastaisivat kolonisoitujen yhteisöjen kokemuksia. Tavoitteena on tuoda esiin näissä elämissä näkyvät vaikeudet, joiden juurisyyt ovat yhteenkietoutuneet. Maailmanlaajuisten keskinäisriippuvuuksien hahmottaminen on ekososiaalisten liikkeiden toiminnan elinehto. Samalla muutosta tavoittelevien liikkeiden tulee argumentoida toimintaansa solidaarisuuden ja oikeudenmukaisuuden lisäksi myös arjen ja toimeentulon tasolla. Ekososiaalinen muutos ei voi näyttäytyä pelkkänä luopumisena ja niukkuuden jakamisena, eikä se sitä todellisuudessa olekaan. Globaalissa pohjoisessa on kasvava luokka ihmisiä, joiden materiaaliset intressit ovat samansuuntaisia monien globaalin etelän ihmisten kanssa ja tämä intressien samansuuntaisuus tulee tuoda näkyväksi.

Trendiä voi kuvata myös globaalien keskusten ja periferioiden (reuna-alueet) käsitteiden kautta, jotka ilmentävät globaalin kapitalismin riiston logiikkaa: globaalissa etelässä tuotetaan halvalla tavaraa ja palveluita globaalin pohjoisen käytettäväksi. Samalla keskuksia ja periferioita löytyy myös valtioiden sisällä: Suomessakin voidaan kuvata, miten periferioissa eli esimerkiksi maatiloilla ja metsähakkuilla tuotetaan hyödykkeitä keskuksien eli isojen kaupunkien käytettäväksi. Voi myös ajatella, että globaalin pohjoisen työntekijöiden intresseissä olisi, että etelän palkkataso nousisi, jotteivät tuotantolaitokset ja niiden mukana työpaikat siirtyisi jatkuvasti globaaliin etelään. Täten ilmastonmuutoksen torjumisella, kapitalismin rapauttamisella ja globaalisti marginalisoitujen ihmisryhmien aseman parantamisella on myös globaalissa pohjoisessa materiaalisia vaikutuksia, jotka tukevat arkipäiväisen elämänkokemuksen paranemista. Samalla on tärkeää tiedostaa, että globaalin etelän ja pohjoisen valtioiden intresseissä on myös isoja eroja. Kapitalistisessa maailmanjärjestelmässä valtiot muun muassa kilpailevat keskenään investoinneista, työstä ja luonnonvaroista. Selvää on myös, että aiemmin mainitsemamme imperiaalinen elämäntapa perustuu periferioiden riistämiselle, ja sen purkamisessa on valtava työ.

Yksi näkökulma lähestyä materiaalisten tarpeiden ajamaa toimintaa on työn kautta. Ympäristöhistorioitsija Stefania Barca (2024) on hahmotellut työn, työväenluokan ja ympäristökamppailuiden yhtymäkohtia ja esittää, että globaali työväenluokka uudelleenymmärrettynä on ekososiaalisen kumouksen keskeinen toimija. Laajentamalla työn käsitettä sisältämään myös hoivatyön sekä luonnosta ja sen kantokyvystä huolehtimiseen liittyvän työn (earthcare), Barca hahmottelee poliittisen toimijan, jolla on sekä kyky että halu murtaa nykyinen sosio-ekologinen järjestys. Kun työväen kamppailuun sisällytetään myös palkattoman työn tekijät, luomme laajemman ja muutosvoimaisemman koalition, koska se kattaa reippaasti globaalin enemmistön. Täten Barcan hahmottelema globaali työväenluokka tarkoittaa niin sanotun klassisen työväen määritelmän laajentamista, sisältämään myös elämää ylläpitävän ja hoivaavan työn, jota tekevät globaalisti enimmäkseen naiset, sekä maahoivan osalta alkuperäiskansat. Voimmeko kuvitella tilanteen, jossa pelkästään kaikki hoivatyötä tekevät ihmiset (omaishoitajat, kotitöitä tekevät, päiväkotien työntekijät, sairaanhoitajat jne.) menisivät lakkoon päiväksi? Yhteiskunnan tuotteliaisuus hidastuisi, ellei jopa pysähtyisi, kun palkkatöiden sijaan työntekijät joutuisivatkin hoivaamaan omia lapsiaan, vanhempiaan ja muita läheisiään.

Haastattelussa Dan Boscov-Ellenin kanssa Barca vetää yhteen: "globaalin kapitalistisen järjestelmän voi purkaa vain palkkatyöläisten ja palkattomien työntekijöiden liittouma." Keskittymällä työläisten muutosvoimaan alleviivaamme myös kapitalismin taloudellisia suhteita, joissa piilee vipuvarsia status quon horjuttamiseen. Yhteenvetona: globaalilla työväenluokalla on paljon pelissä suhteessa sosio-ekologiseen murrokseen, koska heillä ei ole pääoman tuomaa turvaa pehmentämään monikriisin luomaa turbulenssia. Toisaalta globaali työväenluokka mahdollistaa koko kapitalismin toiminnan omalla työvoimallaan, joten sillä on myös mahdollisuus esimerkiksi lakkoilemalla ja yhteistyöstä kieltäytymällä vaikuttaa poliittisiin päätöksiin. Muutosprojektimme on puhuteltava tätä työväkeä, ei enää kulutustottumuksiltaan syyllisinä yksilöinä vaan kollektiivisena järjestäytyvänä muutoksentekijänä.

Entä miten hahmottelemamme subjekti eroaa nykyisestä löyhästi määritellystä vihervasemmistosta? Ensinnäkin alleviivaamme, että subjekti ei ole identiteetti tai tietynlainen henkilö, vaan ihminen (tai ennemminkin niiden joukko), joka järjestäytyy jonkin puolesta tai vastaan. Omassa tilannekuvassamme sosio-ekologisen murroksen puolesta ja fossiili-, finanssi- ja sellupääomaa vastaan. Näemme, että viime vuosien vihervasemmisto ei ole kyennyt puhuttelemaan, saatikka mobilisoimaan järjestäytynyttä, muttei myöskään järjestäytymätöntä työväenluokkaa tarvittavan laajasti. Yksittäisten yhteiskunnallisten ongelmien kytkeminen ymmärrettävällä tavalla vallitsevan maailmanjärjestyksen oireiksi on jäänyt usein uupumaan, ja erityisesti puoluepoliittisella tasolla globaali solidaarisuus on marginaalista.

Palataksemme alun kahtiajakoon moraalisten ja materiaalisten syiden ajamana toimivista ryhmistä on jälkimmäistä syytä tarkentaa. Ihmisryhmät, joilla on materiaalisesti voitettavaa ekologisesta jälleenrakennuksesta, voi jakaa vielä kahtia:

• heihin, jotka tekevät uusintavaa työtä ja ovat siten suoraan sidoksissa yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan mahdollistamiseen;
• sekä heihin, jotka jotenkin pärjäävät nykyjärjestelmän sisällä, mutta ovat sen uuvuttamat.

Uusintavan työn piirissä olevien ihmisten yhteiskunnallinen rooli on elintärkeä, mikä tulee painottumaan globaalien kriisien ristipaineessa entisestään. Täten he – hoivaajat, huoltajat, hoitajat, viljelijät, rakentajat, korjaajat, kuskit – kantavat ison taakan yhteiskunnan toimintaedellytyksien hoitamisesta, ja tuntevat myös nahoissaan näitä toimintaedellytyksiä uhkaavat pandemiat, ympäristökatastrofit tai talouskriisit. Toisaalta uupuneita pärjääjiä voisivat motivoida inhimillisemmät työajat ja -olosuhteet, jotka mahdollistavat merkityksellisempää työntekoa ja enemmän vapaa-aikaa. Tarvetta olisi myös siirtymäturvalle esimerkiksi työtakuun muodossa, jotta mehut vievästä työpaikasta olisi helpompi luopua.

Minkälaisia konkreettisia ihmisryhmiä tulisi siis Suomessa tunnistaa ja mobilisoida osaksi laajempaa koalitiota? Aloittaa voisi ainakin järjestäytyneestä ja järjestäytymättömästä hoiva-alasta, uupuneista ja tekoälyn uhkaamista tietotyöläisistä, maanviljelijöistä ja metsäteollisuuden työntekijöistä, omaehtoista elämää maalle rakentavista yhteisöistä, muista ekologisesta jälleenrakennuksesta hyötyvistä aloista (ennallistaminen, korjaus, uusiutuva energia), opiskelijoista, osuuskuntien ja ammattiliittojen valtuustoissa toimivista progressiivisista vaikuttajista sekä laajemmin nykyiseen yhteiskuntajärjestelmään pettyneistä, kuten työttömistä, prekaarista työvoimasta sekä vaille oman alan töitä jääneistä vastavalmistuneista. Vaikka nykyinen vihervasemmisto jossain määrin näkee jo tällä hetkellä näitä ryhmiä ja ammatinharjoittajia omana kannattajajoukkonaan, se on urbaanissa korkeakouluttautuneisuudessaan osin niistä myös vieraantunut. Uupumuksen tematiikan mukaan ottaminen ja sen syiden hahmottaminen ekologisesti kestämättömän talouden rakenteellisena seurauksena ulottaisi poliittisen viestin myös nykytyöväkeen ja taloudellisesti vakaampaan (alempaan) keskiluokkaan.

Lueteltujen toimijoiden ei tarvitse olla kaikesta samaa mieltä, mutta materiaalisten intressien ottaminen keskiöön mahdollistaa jatkossa kaikkien osallisten kytkemisen suureen yhteiseen tarinaan. Vaikka strategiat tavoitteiden saavuttamiseen saattaisivatkin erota, jaettu päämäärä auttaisi myös toiminnan koordinoinnissa ja yhteisenä rintamana toimimisessa. Tarvittava poliittinen konsensus voisi olla esimerkiksi jokin muunnelma johdannossa maalaamistamme yhteisistä nimittäjistä, mutta joka tapauksessa sen on laajennuttava nykyisen ympäristöliikkeen vaatimuksista ja tavoitteista. Päämielenkiintomme tulee laajentua koskettamaan poliittisen subjektin välittömiä materiaalisia tarpeita, eli työn olosuhteita ja mahdollisuuksia, asumista ja ruoantuotantoa, sekä yleisemmin toimeentuloa.

Konkreettisia tapauskertomuksia duunarien, keskiluokan ja palkattoman työn tekijöiden yhdistämisestä on löydettävissä New Yorkin tuoreen pormestarin Zohran Mamdanin, ja toisaalta uusien eurooppalaisten ekopopulistien strategioista. Mamdanin viimevuotisessa voittoisassa kampanjassa korostuivat ihmisten päivittäisten tarpeiden ja huolien kuuntelu, ja niiden kääntäminen poliittisen projektin keihäänkärjeksi. Käytännössä tämä on tarkoittanut periksiantamatonta fokusta juuri elinkustannuskriisin helpottamiseen kourallisella radikaaleja, mutta saavutettavissa olevia (eko)populistisia reformeja, joiden ympärille voidaan rakentaa yhteistä maaperää ja erilaisten ryhmien solidaarisuutta. Tämänkaltaisesta positiivisen vaihtoehtoisen vision rummuttamisesta sekä ennen näkemättömästä sadan tuhannen vapaaehtoisen mobilisoinnista kenttätyöhön, jolla kampanja tavoitti miljoonia asukkaita näiden kotiovilla, kaduilla ja puhelimitse, tuli voittoisa resepti. Keskeistä oli myös omaehtoisen viestintäkehikon – käytännössä valtavan sosiaalisen median näkyvyyden – rakentaminen, jolla oma yhdistävä viesti ja tarina välitettiin eri yleisöille riippumatta median portinvartijoista.

Myös Britanniassa paikallinen Vihreä puolue on, Mamdanin hengessä, ottanut tehtäväkseen juurruttaa ilmasto- ja ympäristöpoliittinen viesti laajempaan kamppailuun taloudellisesta ja sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Täten laajalti yhdistävät aiheet ja taistelut priorisoidaan, kuitenkaan heittämättä yhtäkään ihmisryhmää bussin alle. Puolueen kannatus on vuodessa moninkertaistunut. Johtoon valitun Jack Polanskin kaltaiset uuden sukupolven poliitikot ovatkin aktiivisesti muistuttaneet kuulijoitaan, että vastustajien yritykset kääntää keskustelu takaisin kulttuurisotakysymyksiin ovat tosiasiassa pyrkimyksiä estää ihmisiä samaistumasta puolueen suosittuun elitismin vastaiseen talouspolitiikkaan.

Samalla parlamentaarisen politiikan ulkopuolelta on noussut varteenotettavia ideoita ja alotteita. Eräs lupaava menetelmä hahmottelemamme subjektin yhteen tuomiseksi on Public-Common-Partnership -malli, jonka Kai Heron, Keir Milburn ja Bertie Russelin esittelevät kirjassaan Radical Abundance (2025). Mallin mukaan toimivissa instituutioissa paikallista työtä, tuotantoa ja luonnonvarojen käyttöä hallinnoitaisiin demokraatisesti paikallisyhteisön, työntekijöiden ja julkisen vallan kesken ja tuotettu lisäarvo voidaan kohdistaa vastaavanlaisten alotteiden edistämiseen. Näin lisäarvo pysyisi omistajien sijaan oman yhteisön käytössä. Joitakin pilottihankkeita on jo olemassa. Public-Common-Partnership ei ole ainoa mahdollinen malli, mutta tässä historiallisessa hetkessä siirtymää toteuttavien instituutioiden tulisi Heronin ja kumppanien mukaan pystyä täyttämään kahta tehtävää. Ensinnäkin niiden tulisi tarjota enemmistöille paikka, jossa astua yhteiskunnallisen kamppailun pääosaan ja ottaa yhteistyöllä tulevaisuutensa omiin käsiinsä (popular protagonism). Toisaalta niiden tulisi toimia kilpailevana elämän uusintamisen tuotantomuotona (contested reproduction), jolla luodaan yhä myrskyisämmäksi käyvään maailmaan rinnakkaisia – pääomalle alistumattomia – kyvykkyyksiä turvata elämän välittömät perustarpeet. Heron ja kumppanit esittävät, että erilaisia (joskaan ei täysin vastakkaisia) intressejä edustavat ihmisryhmät alkavat näissä kohtaamis- ja päätöksentekotiloissa muodostaa yhteistä tietoisuutta ja subjektia.

Lainaten tuntemattomaksi jäänyttä kirjoittajaa jo edesmenneeltä ilmastolakko.info-sivustolta: oikeudenmukaisuuden ja reiluuden ihanteiden sijasta on lähdettävä liikkeelle todellisista tyytymättömyyden kokemuksista. Juuri nyt polttavin yhteiskunnallinen tyytymättömyys nousee työväenluokan ja alemman keskiluokan toimeentulon epävarmuudesta ja hyvän elämän mahdollisuuksien jatkuvasta kaventumisesta.

Lauri Autere
Topi-Matti Heikkola
Meri Külm
Pekko Riihonen

Toimittanut Anniina Väisänen.

Tekstin kirjoittanut työryhmä on työskennellyt tämän ja lukuisten muiden aiheiden äärellä vuosina 2024–2026 Koneen säätiön rahoittamassa Lusto-hankkeessa.

Lue seuraavaksi kirjoituksen osa 2!

Kaivosyritykset ajavat valtioiden ja EU:n tuella siirtymää fossiilisista polttoaineista akkuteollisuuteen kutsuen tätä vihreäksi siirtymäksi. Teollisuudenalaa, joka tuhoaa luonnon- ja kulttuuriympäristöjä, vaarantaa ihmisten ja muunlajisten eläinten terveyden ja tuottaa nopeasti tuotannon aikana ja sen jälkeen valtavia määriä jätettä, ei voi kutsua vihreäksi. Tilastokeskuksen mukaan kaivostoiminta ja louhinta tuottavat Suomen jätteiden kokonaiskertymästä yli 75 % ja vaarallisesta jätteestä 95 %.

Levillä järjestetään 28.–30.10.2025 Fennoscandian Exploration and Mining Conference (FEM). Konferenssiin osallistuu satoja edustajia ekstraktivistista kaivannaiskapitalismia harjoittavista globaaleista suuryrityksistä, jotka pyrkivät maksimoimaan liikevoittonsa maapallon kustannuksella. Ekstraktivismi on taloutta, joka perustuu luonnonvarojen ylikulutukseen. ​​​​​​​Konferenssiväki vaikenee kaivosteollisuuden tuhoavasta luonteesta, me emme.

Kaivosteollisuus ei ole kestävää

Vihreästä siirtymästä puhuttaessa tarkoitetaan usein siirtymää fossiilisista polttoaineista erilaisiin akkuihin.​ Nykyisellä energiankulutuksella​​​ fossiilisista polttoaineista irtautuminen ja energiantuotanto ei ole kuitenkaan mahdollista, vaikka kaikki tunnetut mineraalivarat käytettäisiin. Ratkaisun on perustuttava kulutuksen vähentämiseen, sillä ilmaston kuumenemisen pysäyttäminen nykyisellä teknologialla, mineraalituotannolla ja energian kokonaiskulutusmäärällä ei ole mahdollista. Energiateollisuuden lisäksi maametalleja kaipaavat myös teknologia- ja sotateollisuus.

Samaan aikaan keskustelusta unohtuu, että kapitalistisen talousjärjestelmän pääasiallinen tarkoitus ei ole ihmisten perustarpeiden tyydyttäminen vaan talouskasvu ja liikevoiton maksimointi. Esimerkiksi: Talousjärjestelmämme tuottaa 2750 kcal ruokaa vuorokaudessa jokaista ihmistä kohden eikä silti kykene estämään nälkäkuolemia. Mikäli tällainen talousjärjestelmä valjastetaan johtamaan siirtymää fossiilipohjaisesta taloudesta akkupohjaiseen, ei sen keskeisimpiä rakenteellisia ongelmia – luonnon ja ihmisten riistoa pääoman hyväksi – tulla ratkaisemaan.

Globaalin pohjoisen taloutta ja hyvinvointia on pyöritetty pitkään riistämällä globaalin etelän luonnonvaroja ja resursseja. Länsimaiset yritykset ja valtiot ovat historiallisesti kerryttäneet varallisuuttaan ryöstämällä luonnonvaroja, kuten malmeja, timantteja ja öljyä globaalista etelästä ja alkuperäiskansojen alueilta. Se on tehty tavalla, joka on ruokkinut konflikteja, haitannut paikallista kehitystä ja ajanut ihmisiä työskentelemään orjuudenkaltaisissa olosuhteissa.

Nykyisin länsimaat ja muun muassa Kiina ulkoistavat omat päästönsä globaalin etelän maihin, joissa tuotetaan pakkotyöllä akkumineraaleja rikkaiden maiden käyttöön samalla, kun näiden omat hiilipäästöt nousevat. Samat monikansalliset yritykset tähyävät nyt Euroopan periferioihin, kuten Pohjoismaiden harvaanasutuille alueille ja Saamenmaalle. Globaalin etelän riisto tulee lopettaa eikä yhtiöitä ja teollisuudenalaa tule palkita riistosta siten, että kaivostoimintaa voi edelleen lisätä kestämättömällä tavalla muualla.

Lainsäädännön suoja saamelaisille on heikko

Vuoden 2024 Fraser-instituutin kaivosalan kyselytutkimuksessa Suomi oli jälleen maailman houkuttelevin kaivosinvestointikohde. Tosin erään yrityksen edustaja näki tarpeen poistua Suomesta sen vuoksi, että kunnilla on mahdollisuus vaikuttaa kaavoituksen avulla siihen, tuleeko kaivos kunnan alueelle vai ei. Paikallisilla ja alueellisilla toimijoilla tulee olla ympäri maailmaa mahdollisuus vaikuttaa ympäristöönsä koskevaan päätöksentekoon. Heille tulee suoda turvallinen ja monimuotoinen ympäristö. Puutteellisten instituutioiden hyväksikäyttö tulee lopettaa.

Suomen valtio ja Euroopan unioni vaikuttavat vähintäänkin haluttomilta suitsimaan ympäristöä tuhoavaa kaivosteollisuutta: Suomen kaivoksia koskeva lainsäädäntö on puutteellinen. Suomen lainsäädäntö ei esimerkiksi vastaa EU:n kaivannaisjätedirektiivin vaatimuksia. Suomen kaivosten verotus on maailmanlaajuisessa vertailussa matalaa: muissa maissa arvorojaltit asettuvat alimmillaan luokkaan 2–5 prosenttia, kun Suomessa esitetään nyt kaivosmineraaliveron korotusta 0,6 prosentista, 2,5 prosenttiin. Tämän lisäksi muualla maailmalla kaivoksiin kohdistuu myös ​​​​​​​muita veroja ja maksuja, jotka ovat korkeammat kuin Suomessa.

Kaivosten verotusta tulee merkittävästi kasvattaa ja verotusta tulee ehdottomasti laajentaa kaivosten tuottamiin jätteisiin. Huomattavilla veronkorotuksilla voidaan korostaa kaivosmineraalien luonnetta uusiutumattomina luonnonvaroina sekä kannustaa vähentämään jätteiden määrää. Esimerkiksi Australiassa suunniteltiin kaivoksille 40 prosentin ns. superveroa, jota oli tarkoitus soveltaa yrityksiin, jotka ovat suoraan sidoksissa uudistumattomien luonnonvarojen hyödyntämiseen – kuten kaivosyritykset.

Euroopan unionikaan ei kykene suojelemaan luontoa ja ihmisiä kaivosten haitoilta – päinvastoin. Esimerkki viimeaikaisesta kehityksestä on kriittisten raaka-aineiden asetus (​​​​​​​Critical Raw Materials Act, CRMA). Kaivoshankkeisiin voi hakea komissiolta asetuksen mukaista strategisen hankkeen statusta. Statuksella on mahdollista poiketa velvoittavasta ympäristönsuojelulainsäädännöstä. Lisäksi hankkeiden lupaprosessit ovat nopeutettuja, ja niihin voi saada tukea unionilta.

Strategisen statuksen sai Euroopassa yhteensä 47 hanketta, joista kuusi sijaitsee Suomessa: Anglo Americanin Sakatin kaivoshanke Sodankylän Viiankiaavalla, Terrafamen kaivoshankkeen laajennus Sotkamon Kolmisoppi-järven alueella, Keliberin kaivos- ja jalostushanke Kokkolassa, Hycamiten jalostushanke Kokkolassa, Jervoisin jalostushanke Kokkolassa sekä Fortumin kierrätyshanke Harjavallassa. Komission päätösprosessi on kyseenalaistettu, muun muassa koska hankkeiden tietoja on salattu ja päätöksien on arvioitu olevan asetuksen vastaisia. Strategisia hankkeita on myönnetty saamelaisalueille sekä​​​​​​​ Viiankiaavalle, ​​​​​​​joka kuuluu sekä Natura 2000 -verkostoon että soidensuojeluohjelmaan.​​​​​​​

Strateginen status on myös lisännyt hankkeiden vastustusta, esimerkiksi mielenosoituksina. Asetuksen mukaan strategisiksi hankkeiksi tulisi valita vain hankkeita, jotka noudattavat sosiaalisesti vastuullisia käytäntöjä, kuten alkuperäiskansojen oikeuksien kunnioittamista. Silti komissio valitsi strategiseksi hankkeeksi esimerkiksi kanadalaisen Blue Moons Metalsin omistaman Nussir ASA:n kaivoshankkeen, joka sijaitsee Saamenmaalla. Yhtiön suhtautumista alkuperäiskansojen oikeuksiin kuvaa hyvin sen reaktio saamelaisten poronhoitajien mielenosoituksiin Norjassa kesällä 2025: Yhtiö laittoi kaivoksen suunnitellulle sisäänkäynnille oranssiksi värjätyn poron kallon.

Kesällä 2025 julkaistiin Suomen valtioneuvoston selvitys, jossa tarkasteltiin energiasiirtymään liittyviä teollisia maankäyttöpaineita saamelaisten kotiseutualueella. Sen mukaan saamelaisille jo yksikin aluevaraus on merkittävä uhka monien muiden maankäyttöpaineiden lisäksi. Toistaiseksi yhdessäkään energiasiirtymään liittyvässä teollisessa maankäyttösuunnitelmassa saamelaisia ole osallistettu riittävästi. Saamelaiset ovat joutuneet hakemaan viimesijaista oikeussuojaa YK:n TSS-komitealta, joka antoi Suomelle langettavat ratkaisut koskien malminetsintää.

Saamelaisten aseman parantamiseksi Suomen kaivoslakia tulee uudistaa niin, että saamelaisilla on muutoksenhakuoikeus jo varausvaiheessa. Saamelaiset tulee nähdä oikeudenhaltijoina perinteisesti käyttämiinsä maa-alueisiin.

Kaivannaisteollisuus osoittaa globaalia piittaamattomuutta

Kaivosyhtiöt mainostavat toimintaansa kestäväksi niin EU-komissiolle kuin FEM-konferenssiin saapuvillekin. ​​​​​​​​​​​​​Samaan aikaan nämä yhtiöt osoittavat toiminnallaan välinpitämättömyyttä ihmisoikeuksia, luontoa ja paikallisia kohtaan Suomessa ja maailmanlaajuisesti.​​​​​​​Muun muassa seuraavat seitsemän yritystä ovat mukana FEM-konferenssissa.

1: Anglo American pyrkii tuhoamaan Suomenkin vesistöjä

Anglo American on brittiläinen globaalisti toimiva kaivosyritys. Yhtiö on vuosikymmenien ajan muun muassa myrkyttänyt ihmisiä ja maata lyijyllä Zambiassa, tuhonnut trooppista sademetsää ja ihmisten koteja. Se on vaarantanut paikallisten terveyden kivihiilipölyllä Kolumbiassa ja aiheuttanut vesikriisejä kaivoksien lähellä asuvissa yhteisöissä niin Chilessä, Perussa kuin Brasiliassakin. Yhtiö on myös pyrkinyt pienentämään työturvallisuusvelvoitteitaan ja työturvallisuuslaiminlyöntien vuoksi työntekijöitä on loukkaantunut ja kuollut.

Anglo Americanin suomalainen tytäryhtiö Anglo American Sakatti Mining Oy jatkaa luonnonvesistöjen tuhoamista emoyhtiönsä jalanjäljissä ja pyrkii kaivamaan tuplasuojellulla Euroopan merkittävimpiin kuuluvalla aapasuolla Viiankiaavalla.

EU:n strategisen hankkeen statuksen nojalla ​​​​​​​yritys hakee lupaa poiketa ainakin Natura-alueen suojelusta valtioneuvostolta, sillä hanke heikentäisi alueen luontotyyppejä ja suojeltuja lajeja. ​​​​​​​On hyvin mahdollista, että hankkeen toteutuessa pohjaveden taso romahtaisi, suo kuivuisi ja suosta riippuvaiset suojellut ja uhanalaiset luontotyypit sekä lajit katoaisivat. Vaikka lainsäädäntömme on jo nyt riittämätön puuttumaan kaivosteollisuuden aiheuttamiin haittoihin, vaatisi Viiankiaavalle kaavailtu kaivos toteutuakseen myös lakimuutoksia.

2: Rio Tinton maine on liian väkivaltainen kuntapäättäjille

Rio Tinto on brittiläis-australialainen kaivannaisalan yhtiö, jolla on toimintaa globaalisti. Yhtiö on ollut osallinen järkyttäviin ympäristö- ja ihmisoikeusrikoksiin koko 150-vuotisen historiansa ajan. Esimerkiksi yhtiön kupari- ja kultakaivos Bougainvillessä nykyisessä Papua-Uusi-Guineassa tuhosi kahden joen laakson ekologisesti ja kulttuurisesti johtaen lopulta 20 000 ihmistä tappaneeseen kansannousuun. Vuonna 2020 Rio Tinto tuhosi alkuperäiskansoille pyhät ja historiallisesti ja arkeologisesti korvaamattomat kivimajat Pilbaran alueella Länsi-Australiassa. Vuonna 2024 yhtiön Madagaskarin kaivos haastettiin oikeuteen uraani- ja lyijypäästöjen vuoksi. Yhtiötä on myös syytetty laidunmaiden saastuttamisesta ja vesivarantojen vaarantamisesta Mongoliassa. Sen uusien projektien Arizonassa Yhdysvalloissa ja Serbiassa pelätään jälleen vahingoittavan kultuurisesti ja ekologisesti tärkeitä alueita.

Suomessa Rio Tintolla on malminetsintätoimintaa Forssassa, Tammelassa ja Evijärvellä. Rio Tinton äärimmäisen epäeettinen maine on herättänyt keskustelua myös kunnanvaltuustoissa. Forssalainen kaupunginvaltuutettu Ville Sundell toi Rio Tinton epäeettisen toiminnan kaupunginvaltuuston käsittelyyn valtuustoaloitteella, jossa vaadittiin ympäristökriittisiltä toimijoilta, kuten kaivosyrityksiltä vahvoja eettisiä standardeja.

3: Sokli Oy haluaa hävittää tutkimattoman luontotyypin, Soklin ahot

Suomalainen Sokli Oy suunnittelee kaivosta Savukoskelle alueelle, jonka ympäristö- ja vesiluvan korkein hallinto-oikeus jo kumosi vuonna 2022. Korkein hallinto-oikeus katsoi muun muassa, että alueella olevia Soklin ahoja on kokonaan tai joiltakin osin pidettävä ympäristönsuojelulain mukaisena erityisenä luonnonolosuhteena (KHO 2022:38, s. 326) sekä että hanke olisi todennäköisesti aiheuttanut Nuorttijoen tilaluokituksen laskun sekä ainutlaatuisen Nuorttijoen taimenkannan heikentymisen (KHO 2022:38, s. 301, 312).

Sokli Oy on hakenut tai tulee hakemaan kaivokselle strategista statusta komissiolta. Status auttaisi sitä tuhoamaan korkeimman hallinto-oikeuden päätökselläkin suojattuja ainutkertaisia luontoarvoja. Toistaiseksi Soklin erämaiset maisemat ovat säästyneet ​​​​​​​suurelta valtavasti jätteitä tuottavalta teollisuusalueelta, vaikka kaivosta on sinne suunniteltu aina​​​​​​​ 1960-luvulta asti. Toteutuessaan hanke avaisi kaivoksen, jonka malmi olisi korkeasti radioaktiivista.​​​​​​​

Kesällä 2025 myös valmistui ELY-keskuksen selvitys Soklin ahoista, jossa ei otettu selkeää kantaa siihen, ovatko Soklin ahot erityinen luonnonolosuhde. Täysin vastaavia erikoisuuksia ei kuitenkaan muualta löydy. Epävarmuus erämaassa siis jatkuu.

4: Agnico Eagle tunkeutuu alkuperäiskansojen alueille

Agnico Eagle on kanadalainen jalometallien louhintaan erikoistunut kaivosyritys, jolla on kaivoksia Kanadan Nunavutissa, Quebecissä ja Ontariossa, Meksikon Chihuahuassa, Autralian Victoriassa ja Suomen Kittilässä. Sekä Nunavutin että Victorian kaivokset sijaitsevat alkuperäiskansojen, inuiittien ja Dja Dja Wurrung -alkuperäiskansan alueilla. Nunavutin kaivoksen ja sen laajennushankkeiden on pelätty vaikuttavan karibujen vaellusreitteihin ja siten inuiittien perinteisiin elinkeinoihin. Kaivokselta on lisäksi raportoitu vaaratilanteita aiheuttavaa inuiittityöntekijöiden syrjintää sekä polttoaine- ja jätevesivuotoja.

Suomessa Aginco Eagle kaivaa kultaa Kittilän Suurkuusikon kaivoksella. Kaivoksella tapahtui ​​​​​​​syksyllä 2015 jätealtaan vuoto, joka​ kesti useita kuukausia. Vuodon jälkeen kaivoksilla yleisesti tunnettua ongelmaa ei ole korjattu: rakenteet ovat kestämättömät. Kultakaivosten, kuten Kittilän, merkittävä ongelma on niissä käytetyt, pienissäkin määrin hyvin vaaralliset ja haitalliset aineet, esimerkiksi​​​​​​​syanidi, vaikka sen käytölle on myrkyttömiäkin vaihtoehtoja.

5: Keliberin taustayhtiö viisveisaa työturvallisuudesta

Kokkolan Keliberin litiumkaivos on Euroopan merkittävin litiumesiintymä Euroopassa. Sen omistaa eteläafrikkalainen Sibanye-Stillwater -yhtiö. Sen Etelä-Afrikan kaivoksilla tapahtuu toistuvasti vakavia, jopa kuolemiin johtavia työtapaturmia. Esimerkiksi vuonna 2020 kaksi työntekijää kuoli turvallisuustoimien laiminlyönnistä johtuneessa onnettomuudessa. Viimeisin onnettomuus tapahtui toukokuussa 2025, kun 260 työntekijää jäi loukkuun Westonarian kaivoksen kuiluun. Kaivos- ja rakennusalan ammattiliitto vaati tämän jälkeen kaivoksen sulkemista. Myös vuonna 2018 työntekijöitä jäi loukkuun yhtiön kultakaivokseen, silloin jopa 1 000 henkilöä.

Keliber on yksi niistä kaivoshankkeista, jolle on myönnetty Euroopan komission strategisen hankkeen status. Status ei sille kuitenkaan riitä, koska yhtiö ei haluaisi maksaa Suomen pientä kaivosveroa. Keliberin kaivos tuottaa runsaasti analsiimihiekkaa, joka sisältää muun muassa metalleja ja syöpää aiheuttavaa arseenia. Nyt selvitetään, voitaisiinko hiekkaa käyttää satamarakentamiseen meren rannalle.

6: LKAB kaivaa kuoppaa saamelaisten oikeuksille kiihtyvään tahtiin

LKAB on Ruotsin valtion omistama kaivosyhtiö, joka ei välitä saamelaisten oikeuksista. LKAB:n hankkeelle, joka sisältää kaksi kaivosta, on myönnetty strateginen status. Saamelaisneuvosto​​​​​​​pitää päätöstä suorana alkuperäiskansojen oikeuksien loukkauksena.​​​​​​​ Uuden Per Geierin kaivoksen avaaminen tarkoittaisi Gabnan saamelaiskylälle perinteisen saamelaisen poronhoidon loppua. Jo pelkästään nykyisten kaivosalueiden vuoksi Gabnan saamelaiskylän poronhoito on vakavasti vaarantunut. Yhtiö on myös Kiirunan kaupungin siirron aiheuttaneen kaivoksen toimija.

Kaivostoiminta EU:n tuella edistää ihmisoikeusrikkomuksia, marginalisoi saamelaisyhteisöjä ja hyökkää saamelaisten maita ja kulttuuria vastaan. Tilanne näyttäytyy saamelaisille kolonialismina. Umeån yliopiston tutkimuksen mukaan Ruotsissa joka kolmas alle kolmekymmentävuotias saamelainen poronhoitaja on harkinnut itsemurhaa. Asiantuntijoiden mukaan​​​​​ yksi keskeinen keino ehkäistä itsemurhia on saamelaisten itsemääräämisoikeuden tukeminen, sillä jatkuva taistelu olemassaolosta ja maiden käytöstä aiheuttaa monille valtavaa ahdistusta. LKAB on hyvä esimerkki yhtiöstä, jolle saamelaisten oikeudet eivät merkitse mitään.

7: Tapojärvi yrittää olla kolmannessa lupahakemuksessaan valehtelematta

Suomalaisen Tapojärvi Oy:n asiakkaina Ruotsissa ovat LKAB Malmberget sekä Kaunis Iron. Jo edellä todettiin LKAB:n ihmisoikeusrikkomukset. Kaunis Iron on Ruotsin Pajalassa toimiva kaivos, jota Suomen ja Ruotsin ympäristöviranomaiset pitävät riskinä Tornion- ja Muonionjoelle.​​​​​​​Myös Kaunis Ironin kaivos toimii Gabnan saamelaiskylän alueella.

Tapojärvi on hakenut syksyllä 2024 kolmatta kertaa ympäristölupaa Kolariin perustettavaan Hannukaisen kaivokseen. Viimeisin hakemus vilisi viranomaisten mukaan puutteita, ristiriitoja ja virheitä. Muun muassa suunnitellun kaivoksen vieressä olevan Äkäsjoen tilaa ja siihen kohdistuvia vaikutuksia kuvattiin täysin virheellisesti. Kaivoksen jätevedet johdettaisiin Tornion-Muonionjokeen.

Eikö missään saa enää kaivaa? Degrowth, demokratia ja kolonialismin purkaminen

Maailmantilanteen muuttuessa yhä epävarmemmaksi ja uusiutumattomien luonnonvarojen yhä harvinaistuessa EU:n tulee keskittyä siihen, miten uusien mineraalien kaivamisesta päästään eroon.

Kapitalistinen talousjärjestelmä perustuu jatkuvalle kasvulle, eikä ole siten yhteensopiva luonnonvarojen rajallisuuden kanssa (Kallis, 2018). Koska kapitalismiin kuuluu erottamattomasti varallisuuden ja siten vallan keskittyminen, talousjärjestelmämme ei myöskään salli demokratian tosiasiallista toteutumista tai kolonialismin purkamista (Kallis, 2018).

Kapitalismin tilalle on ilmastonmuutoksen edetessä esitetty degrowth-talousajattelua (mm. Kallis, 2018; Saito, 2024). Degrowth-talousmallissa pääpaino ei ole talouskasvussa, vaan ihmisten hyvinvoinnin lisäämisessä. Niin kutsuttua irtikytkentää eli vihreää talouskasvua ei pidetä mahdollisena, koska kapitalistisen talousajattelun perusta eli omistajille tai sijoittajille jaettavan ylijäämän tuottaminen vaatii halpoja raaka-aineita ja halpaa työvoimaa eli luonnonvarojen ja ihmisten riistoa.

Suomi on taistellut taantuvan talouden kanssa yli 15 vuotta. Hyvinvointivaltion tärkeimmät toiminnot, kuten terveydenhuolto, sosiaaliturva ja koulutus ovat ajautuneet kriisiin. Kapitalistiset ratkaisut, kuten yksityistäminen ja maa-alueiden myynti kansainvälisille suuryrityksille eivät ole tuoneet helpotusta. Samalla luonnonympäristöjä tuhotaan ja ilmastotavoitteet karkaavat.

Historiallisesti Suomi on kuitenkin kyennyt tekemään aikanaan radikaaleiltakin vaikuttaneita ratkaisuja ihmisten hyvinvoinnin ja demokratian edistämiseksi. Ehdotuksemme onkin, että Suomen valtio lakkaa tavoittelemasta talouskasvua ja siirtyy ensimmäisenä länsimaana degrowth-yhteiskuntamalliin. Näin mahdollistetaan erämaa-alueiden, Pohjolan luonnon monimuotoisuuden ja hyvinvointivaltion säilyminen ja ennallistaminen. Samalla on tarkasteltava yhteisöjen oikeuksia käyttämiinsä maa-alueisiin: Alkuperäiskansoilla eli Suomessa saamelaisilla sekä paikallisyhteisöillä tulisi aina olla ensisijainen valta päättää maa-alueiden käytöstä ja luonnonvarojen käytön tulisi olla hyödyllistä paikallisille.

Suosittelemme lukemaan ensin Ympäristöliike maailmanpolitiikan myllerryksessä-sarjan ensimmäisen osan. Tässä toisessa osassa tarkennamme linssimme edessämme avautuvan globaalin poliittisen myllerryksen yhteen keskeiseen solmukohtaan, Palestiinaan.

Palestiina on nyt maailmanlaajuisen poliittisen heräämisen eturintamassa tavalla, joka hakee vertaistaan lähihistoriassa. Solidaarisuus Palestiinaa kohtaan typistyy kuitenkin usein kysymykseksi Israelin massiivisista ihmisoikeusloukkauksista ja jatkuvista kansainvälisen oikeuden rikkomuksista eli tappamisista, pidätyksistä ja pakkosiirroista, joita palestiinalaiset ovat kohdanneet lähes kahdeksan vuosikymmenen ajan. Tässä tekstissä rakentamamme analyysi pyrkii kurottamaan pidemmälle kuin vain vastustamaan Israelin gazalaisiin kohdistamaa brutaalia tuhoamissotaa. Kyse ei ole pelkästään humanitaarisuudesta tai moraalisista kysymyksistä. Pyrimmekin valottamaan, miten Palestiina, Lähi-idäksi kutsutun alueen geopoliittisten jännitteiden keskiössä, liittyy fossiilikapitalismin historiaan ja nykyisiin ilmasto-oikeudenmukaisuuden kamppailuihin.

Palestiinalaisten oikeudet ja kohtalo yksin olisivat enemmän kuin riittävä syy toimia vapaan Palestiinan puolesta. Silti on tärkeää ymmärtää, että Palestiinan ympärillä käytävän kamppailun lopputulos tulee määrittämään laajemmin niitä olosuhteita, joissa nykyisiä ja tulevia poliittisia kamppailuja käydään. Tässä mielessä se poikkeuksellinen eloonjäämisen taistelu, jota palestiinalaiset ovat nyt joutuneet käymään Gazan kaistalla, edustaa keskeistä barrikadia taistelussa elinkelpoisen planeetan tulevaisuudesta.

Euroopalta löytyy vipuvarsia Israelin pysäyttämiseksi – halutaanko niitä käyttää?

Ukrainan ja Palestiinan tilanteita vertailtaessa on havaittavissa räikeä ero tavoissa, joilla länsimainen poliittinen eliitti suhtautuu näiden joukkotuhonnan kohteena olevien kansojen oikeuksiin ja ihmisarvoon. Tämä ristiriita heikentää länsimaiden globaalia uskottavuutta niiden pyrkimyksissä määritellä itsensä demokraattisten “hyvisten” viimeiseksi linnakkeeksi. Viimeisen naulan liberaalin maailmanjärjestyksen uskottavuuden arkkuun tarjosi osaltaan jo Joe Bidenin hallinto, joka Trumpin ensimmäisen kauden jälkeen ilmoitti tehtäväkseen Yhdysvaltain moraalisen johtajuuden ja legitimiteetin palauttamisen päätyen kuitenkin antamaan täyden tukensa palestiinalaisten kansanmurhalle. Yhdysvaltain kannoilla liberaaleja instituutioita kansainvälisestä oikeudesta ihmisoikeuksiin ovat romuttaneet kolme suurinta EU-maata – Saksa, Ranska ja Italia – , jotka ilmoittivat viime vuonna, etteivät välttämättä noudattaisi kansainvälisen rikostuomioistuimen ICC:n pidätysmääräystä sotarikoksista epäillystä Israelin pääministeri Netanjahusta. Saksan liittokansleri Merz kutsui hänet keväällä jopa vierailulle.

Palestiinalaisten vapauttamiseksi kamppailevat solidaarisuusliikkeet sekä viimeaikaiset ilmapiirin muutokset Euroopassa ja Yhdysvalloissa ovat kuitenkin luoneet pysyvää valoa pimeyden keskelle. Se mikä oli palestiinalaisille selvää jo 2023, alkaa vihdoin olla selvää monille läntisen maailman mielipidevaikuttajille. Myös Israelin sisällä on ollut nähtävissä yleisen mielipiteen kääntymistä (1, 2, 3, 4) Gazan tuhoamisen jatkamista vastaan. Jopa maan turvallisuuskoneiston joukossa virisi elokuussa jonkinasteista protestia, vaikka mistään laajasta Palestiina-myötämielisyydestä tai tilinteosta lähihistorian kanssa ei olekaan kyse.

Kysymys Israeliin kohdistettavista toimista on tuonut näkyväksi ristiriidat valtapuolueiden politiikan ja eurooppalaisten enemmistön kantojen välillä. Esimerkiksi vuoden 2024 lokakuussa julkaistussa kansallisesti edustavassa kyselyssä 63 prosenttia suomalaisista asettaisi Israelin johdon syytteeseen Gazassa tehdyistä sotarikoksista (19 prosenttia eri mieltä) ja 55 prosenttia asettaisi talouspakotteita vastauksena palestiinalaisalueiden laittomaan miehitykseen (28 prosenttia eri mieltä). Vastaavia merkkejä Israeliin kohdistuvan sympatian romahtamisesta on raportoitu tihenevästi myös muista Euroopan maista. Jopa saksalaisten mielipiteet ovat muuttuneet tuomitseviksi. Silti retorisia vastalauseita jyrkempiä toimia on alkanut kuulua vasta aivan viime kuukausina, ja taloudellisia sanktioita on tätä kirjoittaessa saatu vain muutamien maiden hallituksilta.

EU:lla olisi realistinen mahdollisuus painostaa Israelin hallinto lopettamaan Gazan tuhoaminen ja Länsirannan siirtokuntien laajentaminen jopa lyhyellä aikavälillä. Israel on pienenä valtiona hyvin riippuvainen EU:n kanssa käydystä kaupasta. Israelin ja EU:n välisen kaupan arvo oli vuonna 2022 46,8 miljardia euroa, mikä tekee unionista Israelin tärkeimmän kauppakumppanin 28,8 prosentin osuudella ulkomaankaupasta. Sen sijaan EU:lle Israelin kauppa muodostaa vain 0,8 prosenttia sen kokonaiskaupasta, mikä tarjoaa unionille huomattavaa vipuvartta.

Paljon puhuttu EU:n ja Israelin välinen assosiaatiosopimus on kauppasopimus, joka antaa osapuolille etuoikeutetun pääsyn ja muun muassa tullivapauden toistensa markkinoille. Sopimukseen kuuluu ihmisoikeuksien kunnioittamista koskeva pykälä, joka velvoittaa unionia jäädyttämään sopimuksen, mikäli kauppakumppani toimii kansainvälisen lain vastaisesti – josta ei tässä tapauksessa ole mitään epäselvyyttä. Euroopan komissio taipui kuukausien paineen jälkeen äskettäin esittämään sopimuksen jäädyttämistä. Vastoin eduskuntapuolueiden enemmistön tahtotilaa Suomen hallituksen kanta oli vielä loppukesästä, ettei sopimusta jäädytetä. Tällä hetkellä kanta on epäselvä.

Kauppasopimusten jäädyttämisen lisäksi unionin jäsenmaat voisivat asettaa EU-kansalaisten enemmistön kannattamia suoria kauppapakotteita kriisiyttämättä omaa talouttaan. Tällaisilla pakotteilla olisi vielä assosiaatiosopimuksen hyllyttämistä suurempi vaikutus Israeliin, esimerkiksi tuonti- ja vientikieltojen muodossa. Mikäli yhteinen päätöksenteko EU-tasolla törmää esimerkiksi Saksan ja Italian vastustukseen, Israeliin kohdistuvia pakotteita voitaisiin asettaa kansallisesti osana halukkaiden maiden koalitiota esimerkiksi pohjoismaiden, Espanjan, Irlannin, Belgian ja Alankomaiden kanssa.

Israelin alati kiihtyvien hirmutekojen edessä useimpien Euroopan maiden johtajat ovat ryhtyneet eräänlaiseen peliin, jossa osallistujat teeskentelevät Israelin olevan korkean moraalinen toimija, jota pyritään torumalla saamaan ruotuun sen jatkuvasti ylittäessä liittolaismaiden sille asettamia punaisia viivoja. Lopputuloksena vaikuttaisi olevan kuminauhamaisesti venyvä hetki, jossa suoraselkäinen toiminta palestiinalaisten tuhoamisen lopettamiseksi lykkäytyy kerta toisensa jälkeen hamaan tulevaisuuteen. Alati voimakkaammin Israelille asetettuja pakotteita vaativia kansalaisia tyynnytellään pehmeillä puheilla symbolisiksi jäävistä asioista, kuten Palestiinan tunnustamisesta ja “kahden valtion mallin edistämisestä”, samalla kun Netanjahun hallitus on julistanut tavoitteekseen murskata minkäänlaisen palestiinalaisvaltion edellytykset ja vakuuttelee omille kannattajilleen, ettei aio koskaan vetäytyä Gazasta.

Tällaisella kriittisellä hetkellä keskittyminen juuri Palestiinan valtion tunnustamiseen luo eräänlaisen illuusion toiminnasta, joka voi olla jopa suoranaisen haitallista, sillä se suuntaa huomion pois akuuteimmasta: pakkokeinojen asettamisesta kansanmurhan ja valloitussodan lopettamiseksi, avun läpipääsyn turvaamisesta ja seurausten langettamisesta vastuullisille.

Lähi-idän tutkijoiden Hannu Juusolan, Mikko Jorosen ja Bruno Jäntin mukaan (1, 2) on pitkälti juuri EU-maiden toimista – ja toimimatta jättämisistä – kiinni, toteutuvatko Netanjahun ja Israelin valtionvarainministeri Smotrichin suunnitelmat Gazan täysimittaisesta valtaamisesta ja Länsirannan jakamisesta kahtia. Euroopan vastuu korostuu entisestään, mikäli Trumpin lokakuussa kätilöimä “rauhandiili” kaatuu Israelin tai Hamasin toimesta ja USA joutuu ottamaan aikalisän pyrkimyksissään saada tilanne Gazassa vakautettua mieleisekseen. Trumpin rauhanaloite tähtää ainakin näennäisesti joukkotuhonnan lopettamiseen, mutta lyttää täysin palestiinalaisten oikeudet ja sisältää Gazan varalle bisnesvetoisen kolonisaatiosuunnitelman.

Palestiinalaisten kamppailu geopoliittisten jännitteiden etulinjassa

Mainitsimme aiemmin, kuinka Palestiina-solidaarisuus typistyy turhan usein humanitaarisiin kysymyksiin ja Israelin ihmisoikeusrikkomuksiin. Poliittisen talouden tutkija Adam Haniehin mukaan ongelma tässä ihmisoikeusnäkökulmassa on, että se jättää huomioimatta Palestiinan roolin osana geopolitiikkaa ja vie kamppailulta muunkin poliittisen ulottuvuuden, eikä näin ollen selitä, miksi monet länsimaat jatkavat Israelin tukemista.

Palestiinan ympärillä todistamaamme peliä onkin mahdotonta ymmärtää irrallisena alueen geopoliittisista valtadynamiikoista ja Israelin roolista niiden ytimessä. Vaikka yhdysvaltalaisten ja eurooppalaisten eliittien lähes varaukseton tuki Israelille vaikuttaa sekavalta sopalta erinäisiä ideologisia ja historiallisia aineksia, on se epäilemättä suoraan kytköksissä Israelin rooliin lännen linnakkeena, joka on vuosikymmeniä turvannut sekä fossiilisten polttoaineiden saatavuutta että yleisempiä geopoliittisia intressejä Lähi-idässä. Jo brittikolonialismin aikana 1930-luvulla palestiinalaistyöläisten öljynjalostamoihin ja öljyputkiin kohdistamista lakoista ja sabotaaseista pelästyneet siirtomaaisännät organisoivat aseistettuja sionistijoukkoja suojelemaan fossiili-infrastruktuuria. Samaiset joukot muodostivat vuonna 1948 palestiinalaisalueita valloittaneen sionistiarmeijan kovan ytimen.

Samoihin aikoihin yhdysvaltalaisfirmojen Palestiinaan kaavailema öljyputkiprojekti päätettiin reitittää uudelleen kulkemaan Syyrian kautta, sillä Palestiinan epävakaa poliittinen tilanne ja lakkoileva työväki nähtiin liian suurena riskinä bisnekselle. Lähi-idän tutkija Timothy Mitchell kuvaa, kuinka myöhemmin Syyrian parlamentin hylätessä hankkeen tiedustelupalvelu CIA masinoi vallankaappauksen vuonna 1949, ja öljyputkelle näytettiin vihreää valoa.

Israelin valtion perustamisen lisäksi toisen maailmansodan jälkeisiin vuosiin sijoittuukin kaksi alueellisesti ja globaalisti merkittävää murrosta: Yhdysvaltain kohoaminen dominoivaksi suurvallaksi sekä öljyn nousu merkittävimmäksi energianlähteeksi.

Yhdysvaltain globaalin valtapolitiikan keskeiseksi pilariksi Israel alkoi muodostua 1960-luvulla. Se osoitti viimeistään vuonna 1967 käymässään Kuuden päivän sodassa olevansa hyvin voimakas toimija, joka kykeni taltuttamaan ympäröivät arabimaat, joissa monissa oli noussut valtaan länsimaiden intressejä uhanneita anti-imperialistisia kansallisia vapautusliikkeitä. Israelin viimeisen 12 kuukauden toimia voikin tarkastella samassa valossa. Hieman vuoden 1967 tapaan Israel on onnistunut sotilaallisen eskalaation kautta heikentämään Yhdysvaltain ja sen liittolaisten merkittävimpiä vihollisia alueella: Hizbollahia, Irania ja Hamasia. Se on myös osallistunut USA:lle, Turkille ja Saudi-Arabialle mieluisaan vallanvaihtoon Syyriassa.

Haniehin mukaan Israelin kaltaiset asuttajakolonialistiset valtiot ovat jännitteisen sisäpoliittisen tilanteensa vuoksi militarisoituneita ja väkivaltaisia yhteiskuntia, ja siksi puolestaan hyvin riippuvaisia suurvaltojen tuesta. Hanieh näkeekin Israelin tästä syystä muita Yhdysvaltojen alueellisia liittolaisia, kuten Persianlahden öljymonarkioita, luotettavampana kumppanina suurvallan imperialistisille pyrkimyksille. Joe Biden kuvaili aikoinaan Israelia Yhdysvaltain parhaaksi sijoitukseksi Lähi-idässä. Historioitsija Andreas Malm arvelee, että Israel-sijoituksen arvo jatkaa kasvuaan sitä mukaa, jos Kiinan ja Venäjän jenkkihegemonialle asettama geo- ja resurssipoliittinen haaste tiukkenee tulevaisuudessa.

Geopoliittinen kilpailu Kiinan kanssa onkin monissa analyyseissä nostettu entistä keskeisemmäksi motiiviksi Yhdysvaltain suurvaltapolitiikalle Lähi-idässä, samalla kun Yhdysvallat on 2000-luvulla merkittävästi korvannut Persianlahden tuontiöljyä omalla tuotannolla ja tuonnilla mm. Kanadasta. Israelin aseman takaaminen sotilaallisena suurvaltana ja syvemmän taloudellinen integraation ajaminen sen ja Persianlahden maiden välille rakentavat kahta nyky-USA:lle tärkeää tavoitetta: kykyä viedä konfliktitilanteessa Kiinalta mahdollisuus Persianlahden alueen fossiilisten resurssien hyödyntämiseen, ja toisaalta saada Saudit, Arabiemiraatit ja Bahrain investoimaan niiden Kiinan kanssa käydystä hiilivetykaupasta kerryttämät valtavat varat läntisille pääomamarkkinoille.

Yleisempien rasismia, islamofobiaa ja Israelin sinnikästä lobbaustoimintaa painottavien selitysten ohella tällaiset geopoliittiset syyt valottavat, miksi monet länsimaat pidättäytyvät edelleen puuttumasta Israelin toimintaan. Palestiinan vapautuminen suvereeniksi valtioksi ja siitä seuraava voimasuhteiden muutos Lähi-idässä olisi huomattava uhka USA-johtoisen lännen strategisille ja taloudellisille intresseille. Hanieh väittääkin, että lännen ja Israelin Lähi-idässä harjoittaman imperialismin pysäyttäminen on elinehto fossiilikapitalismin vastaisessa kamppailussa menestymiselle. Argumentin uskottavuutta lisää Trumpin hallinnon keskittyminen ylikansallisen fossiilipääoman etujen turvaamiseen.

Fossiilisiin polttoaineisiin liittyvien intressien lisäksi kansanmurha kytkeytyy ilmastokriisin kohtalonkysymyksiin myös toista kautta. Läntisen liittouman tuki Gazan tuholle antaa eräänlaisen vahvistuksen ilmaston kuumentamisen tärkeälle psykologiselle perusedellytykselle: valmiudelle hyväksyä toisten joukkokuolemat tavanomaisina tapahtumina. Kestävyystutkimuksen valossa yhdestä kolmeen miljardia ihmistä asuu alueilla, jotka muuttuvat asuinkelvottomiksi kuumentumisen edetessä. Massoittain globaalin etelän ihmisiä katsotaan uhrattavissa oleviksi, mikäli nykyisestä fossiilisiin polttoaineisiin perustuvasta järjestelmästä ei luovuta. Olosuhteita tulevaisuuden ilmasto-oikeudenmukaisuudelle (tai sen vastakohdalle: joukkosurmien normalisoinnille) luodaankin nyt juuri Palestiinan ympärillä käytävässä kamppailussa. Gaza voidaan nähdä välittömän tulevaisuutemme peilinä: kapitalistisen maailmanjärjestelmän kiihdyttäessä ekokriisiä ja entisestään kasatessa vaurautta rikkaimmille, se jättää jälkeensä eräänlaisia ekologisia ja geopoliittisia jättömaita, joissa asuvien väestöjen tuho käytännössä hyväksytään, ei pelkästään äärioikeiston, vaan myös valtavirran poliittisten eliittien toimesta.

Vaikka fossiilitalouden suojelu ja ilmastokatastrofin eteneminen kärjistävätkin tällaista moraalikatoa, ei alttius käsien pesemiselle Israelin sortotoimista ole uusi asia. Läntisten maltillisten liberaalien pyrkimykset sääntöpohjaisuuden ja ihmisoikeuksien johdonmukaisesta ulottamisesta Israelin ja Palestiinan kysymykseen ovat jo pitkään vesittyneet ristiriitaan, jossa asuttajakolonialismin pysäyttäminen nakertaisi liberaaleille tärkeän teknologiasektorin kilpailuetuja. Vaikka Israel on pieni maa, sillä on Lähi-idän tutkija Antti Tarvaisen mukaan systeemisesti melko kriittinen asema erityisesti globaalissa innovaatiotaloudessa. Gaza ja Länsiranta ovat toimineet jo pitkään eräänlaisina laboratorioina muun muuassa uusille aseteknologioiden, valtiollisen väkivallan ja valvonnan sovellutuksille. Israel kaupittelee tuotteitaan “taistelussa testattuina” ympäri maailman, ja asiakkaita löytyy aina EU:n Frontex-viraston siirtolaisvalvonnasta Myanmarin Rohingya-vähemmistöä vainoavaan hallintoon. Näiden teknologioiden ympärille onkin kehittynyt kokonainen militarisoidun hallinnan globaali markkina, jossa suuryritykset Amazonista Googleen ovat tehneet ihmisten pakkosiirtoihin ja siirtolaisuuden hallintaan erikoistuneesta infrastruktuurista tuottoisaa bisnestä.

Israel uuttaa tästä koneistosta taloudellisen hyödyn lisäksi geopoliittista valtaa sitouttamalla eri toimijoita vaikutuspiiriinsä. Myös Suomi on sotkeutunut lukuisten aseostojen myötä tähän vaikutuspiiriin, mikä näkyy nyt puheenvuoroissa, joissa Israeliin kohdistuvat toimet torpataan vetoamalla israelilaisten asejärjestelmien korvaamattomaan rooliin kansallisessa puolustuksessa. Lisääntyneet taloudelliset kytkökset Israeliin ovat vaikuttaneet myös Kiinan passiivisuuteen Palestiina-kysymyksessä, eikä se koe Palestiinaa strategiseksi prioriteetikseen.

Kamppailun laajemmat seuraukset valottuvat myös palestiinalaisen maantieteilijä Hashem Abushaman ajatusten kautta. Abushaman mukaan Palestiinasta on muodostunut barrikadi kasvavaa äärioikeiston valtaa vastaan: Palestiina-liikkeiden suitsimisen varjolla on meneillään lukuisia autoritaarisia pyrkimyksiä savustaa ulos jäljellä olevia progressiivisuuden ja vapauden rippeitä länsimaisista instituutioista. Räikeimpinä esimerkkeinä voidaan nostaa Trumpin hallinnon hyökkäys yliopistokampusten Palestiina-mielenosoittajia vastaan ja väkivallattoman Palestine Action -liikkeen tukahduttaminen terrorismilainsäädännön nojalla Englannissa. Samaan sarjaan lukeutuvat Saksassa nähdyt toimet, jotka antisemitismisyytöksillä terästetyn moraalipaniikin varjolla käytännössä kriminalisoivat palestiinalaisille osoitetut solidaarisuudenilmaisut ja BDS-boikottikampanjan. Ihmiset ovat nousseet vastarintaan, ja esimerkiksi Englannissa tuhannet henkilöt ovat käytännössä kriminalisoineet itsensä osoittamalla julkisesti tukensa Palestine Action -liikkeelle, mikä terrorismilainsäädännön nojalla voi johtaa jopa 14 vuoden vankeustuomioon.

Suomessakin Palestiinaa koskevat kiistat kytkeytyvät laajempiin yhdenvertaisuutta ja kolonialismin purkamista ajaviin, sekä myös demokraattisempien korkeakoulujen puolesta käytäviin kamppailuihin. Students for Palestinen kaltaiset toimijat ovat täälläkin olleet etunenässä puolustamassa niitä hupenevia kriittisen ajattelun ja toiminnan tiloja, joita uusliberalisoituneista yliopistoista vielä löytyy. Teoreetikko Michael Hardt on korostanut, että vaikka nyky-yliopistoja ei tule romantisoida, ne ovat olleet keskeisiä pesäkkeitä sille ideologiselle työlle ja mobilisoinnille, joka on vaikuttanut monien nykyliikkeiden taustalla (Palestiina-solidaarisuus, Serbian korruption vastaiset protestit, Black Lives Matter, Occupy). Osittain tästä syystä yliopistojen progressiiviset haarat ovat nyt äärioikeiston voimakkaiden hyökkäysten kohteina.

Kansalaisyhteiskunnan toiminta on kaiken keskiössä

Mikäli Israelin toiminnan pysyvään pysäyttämiseen vaadittavia kansainvälisiä toimia halutaan ajaa läpi, olisi siitä tehtävä keskeisempi kynnyskysymys sekä EU-tasolla että kansallisesti. Suomi on EU-maista heti Saksan ja Kyproksen jälkeen merkittävin israelilaisten aseiden ostaja, joten moraalisen paheksunnan ja symbolisen tunnustamisen sijaan Suomen valtionjohtoa tulisi kammeta kohti kauppapakotteita ja aseiden tuonnin seisauttamista. Aseostojen jäädyttämisen puolesta puhuu myös pidemmän aikavälin strateginen ulottuvuus. Daavidin lingon kaltaisen raskaan asejärjestelmän hankinnalla Suomi sitoutuu vuosiksi huoltojen, päivitysten ja ammusostojen kautta valtioon, joka on ollut haluton riskeeraamaan välejään Venäjään ja saattaa jäädä poliittisesti eristetyksi tabuvaltioksi muuttuvan maailmanjärjestyksen kuohuissa.

Muita tilanteen vakavuuden kanssa linjassa olevia keinoja olisivat ahtaajien ammattiliittojen taivuttelu asettamaan kaikki Israeliin menevä tavaravienti saartoon osana laajaa rintamaa, ja valtiojohdon painostaminen antamaan lisätukea USA:n kiusan kohteena olevalle kansainväliselle rikostuomioistuin ICC:lle. On myös huomionarvoista, että palestiinalaiset kansalaisjärjestöt ovat alkaneet peräänkuuluttaa monikansallista sotilaallista väliintuloa siviilien suojelemiseksi, Gazan saarron murtamiseksi ja avun perillepääsyn takaamiseksi. Se, voisiko väliintuloa toteuttaa tavalla, joka auttaisi palestiinalaisia, on nykyisten voimasuhteiden vallitessa kyseenalaista. Millaisia joukkoja Gazaan mahdollisesti nyt Trumpin sopimuksen myötä tulee on auki.

Yhtä kaikki on selvää, että kauppasaarto tai irtisanoutuminen aiotusta Gazan kolonisaatiosta kärjistäisivät Euroopan ja Yhdysvaltojen suhteita ennen näkemättömällä tavalla. Israelin toimintaan kriittisesti suhtautuvien maiden kohdalla isona kynnyksenä näyttäytyykin eurooppalaisten maiden syvenevä taloudellinen ja sotilaallinen riippuvuus Israelin varauksettomasta tukijasta, Yhdysvalloista. Sarjan edellisessä tekstissä esitimme perusteita tämän riippuvuussuhteen katkaisun välttämättömyyden puolesta.

Mitä tulee Trumpin uusimpaan rauhansuunnitelmaan, olisi liikkeiden ja järjestöjen nostettava valokeilaan suunnitelman luonne: hintana henkensä säilyttämisestä ja kotimaansa jälleenrakennuksesta gazalaisilta vaaditaan alistumista Israelin ja ylikansallisten yksityisten intressien valvontaan sekä kaikista aseellisen puolustautumisen keinoista luopumista, ilman takeita ikinä saatavasta kansallisesta itsemääräämisoikeudesta. Kompromissiksi naamioitu diili normalisoisi Israelin hirmuteot luomalla “uuden alun”, jossa tuhoamissodasta ei koidu seurauksia ja katse käännetään länsieliitin, Israelin ja arabivaltiaiden välisiin bisnesmahdollisuuksiin. Tällaisena se luo olosuhteita entisestään syvenevälle epäoikeudenmukaisuuden kierteelle. Kolikon kääntöpuolena se on myös uhkavaatimus, johon suostumattomuutta Yhdysvallan ja Israelin hallinnot voivat väärinkäyttää perustelemaan kansanmurhan kiihdyttämistä.

Palestiinalaisosapuolten neuvottelustrategia on sisäpiirilähteiden mukaan ollut vedota Trumpiin siinä, että tämä arvovallallaan takaisi sotatoimien ja kansanmurhan päättymisen ja laittaisi rajat Israelille. Lähiviikkoina nähtäneen, onko luottamukselle katetta ja ottavatko USA:n visiot alueen “vakauttamisesta” yliotteen kansanmurhan jatkamista ajavista oikeistosionistisista voimista Israelissa. Jos aselepo pitää ja välitön helpotus akuuttiin tilanteeseen toteutuu, on kaikista pahimmat lopputulemat torjuttu hetkeksi. Silti näköpiirissä ei ole oikeudenmukaista rauhaa, apartheidin ja palestiinalaisten alistuspyrkimysten loppua tai päätepistettä vapautumiskamppailulle. Palestiina-kysymys ja solidaarisuusliikkeet eivät tule missään lähiaikojen skenaariossa poistumaan poliittiselta kartalta. Esimerkiksi Italiassa ja Alankomaissa nähtiin tässä kuussa maiden suurimmat mielenosoitukset vuosikymmeniin.

Auttaako vedota ihmisoikeuksiin ja moraaliin?

Gazalaisten kotien mukana tuntuvat yhtä aikaa raunioituvan myös kansainväliseen oikeuteen ja ihmisoikeuksiin pohjautuvat instituutiot, kuten YK. Liberaalit ihmisoikeudet ovat erityisesti 1970-luvulta lähtien muovautuneet siksi lähes kyseenalaistamattomaksi kehykseksi, jota niin aktivistit, järjestöt kuin poliitikotkin ovat tarjonneet vastalääkkeeksi eri sorron muotojen aiheuttamiin yhteiskunnallisiin epäkohtiin.

Kohtaamamme käännekohta pakottaa kysymään tärkeitä kysymyksiä aktivismiin ja sen tulevaisuuteen liittyen. Jos ihmisoikeuksiin vetoamisessa tie on nousemassa pystyyn ja läntiset eliitit käytännössä irtisanoutuvat niistä, mikä neuvoksi?

Monet kriitikot eivät pidä tilannetta täytenä umpikujana. Tapahtumat Palestiinassa ja muualla povaavat, että keskustelu siitä, miltä globaalin oikeudenmukaisuuden tulisi näyttää on alkamassa uudelleen. Historiallisesti varsin hiljattain muotoutuneessa universaaleihin ihmisoikeuksiin perustuvassa ajattelussa ja niiden varaan rakennetuissa kansainvälisissä instituutioissa usein sivuutetaan perustavanlaatuisille tasa-arvoa ajaville yhteiskunnallisille muutoksille olennaiset taloudelliset ja geopoliittiset tekijät. Ihmisoikeuskehikkoa tulisikin tarkastella tässä valossa – ei itsessään riittävänä pohjana tai kehityksen päätepisteenä, mutta ei toisaalta täysin torpaten. Historioitsija Samuel Moynin mukaan kaista yksilöllisten ihmisoikeuksien voittokululle aukesi, kun usko kollektiivisiin poliittisiin utopioihin, jotka lupasivat tasa-arvoa sekä vapautusta kolonialismista ja kapitalismista, alkoi viime vuosisadan loppupuolella rapautua. Vuosikymmenten mittainen todisteiden kasautuminen osoittaa, että pelkillä oikeuksilla ei saavuteta oikeudenmukaisuutta. Onkin syytä ottaa oppia historiallisista, vaihtoehtoisista periaatteista ja ideaaleista, joiden pohjalta yhdenvertaisemman maailman puolesta on kamppailtu, ja samalla pyrkiä kehittämään uusia.

Se, onko silti järkevää vaatia nykyistä liberaalia poliittista järjestystä toimimaan perustaviksi määrittelemiensä periaatteiden mukaisesti, on toki asia erikseen. Kuten aktivisti ja professori Nada Elia argumentoi, Palestiinan tapauksessa vetoaminen YK:n alaisen kansainvälisen tuomioistuimen (ICJ) lausuntoon, jonka mukaan Israel syyllistyy apartheidiin, voi tarjota poliittisesti hyödyllisiä vipuvarsia. Myös globaalin etelän valtioista koostuva Haagin ryhmä ajaa kansainvälisen oikeusjärjestelmän kautta toimia Israelia vastaan. Samoin yksi tunnetuimmista palestiinalaisten vastarinnan ilmentymistä, BDS-liike (Boycott, divestment ja sanctions), perustuu Israelin vastuuttamiseen kansainvälisen lain nojalla. BDS ajaa poliittisen, taloudellisen ja kulttuurisen tuen katkaisua Israelin valtiolta, ja pyrkii tavoitteeseensa organisoimalla kansainvälistä boikottia. Elia kuitenkin huomauttaa, että oikeuksiin perustuva kehys tarjoaa vain vajavaisia keinoja palestiinalaisten vapautumiselle.

Jos Palestiina ymmärretään keskeisenä barrikadina kamppailussa planeetan tulevaisuudesta, tulisi elinkelpoisen maailman, tasa-arvon ja vapauden puolesta kamppailevien tehdä kaikkensa tukeakseen palestiinalaisten vastarintaa ja rakentaakseen yhteistä vahvaa toimintakykyä. Ihmisoikeuksiin ja moraaliin vetoaminen on toistaiseksi toiminut riittämättömästi: ainoa tapa, jolla Israelin liittolaiset saadaan lopullisesti vetämään tukensa palestiinalaisten kansanmurhalta on tehdä siitä poliittisesti ja taloudellisesti liian kallista. Vastarinnan voima ratkaisee. Historiallisesti kaupunkien katuja tukkineet barrikadit tarjosivat ihmisille tilan tulla yhteen, lisätä tietoisuutta ja kehitellä uusia toiminnan muotoja toisenlaisen maailman saavuttamiseksi. Nyt voimalla herännyt monipaikkainen Palestiina-solidaarisuusliike voi yltää myös tähän.

Sarjan seuraavassa osassa käsittelemme Ukrainan käymää puolustautumiskamppailua, Venäjää ja ympäristöliikkeen asemoitumista suhteessa sodan ja rauhan kysymyksiin.

Riku Löf
Lauri Autere
Topi-Matti Heikkola

Toimittanut Anniina Väisänen.

Tekstin kirjoittanut tiedonjalkautustyöryhmä on työskennellyt tämän ja lukuisten muiden aiheiden äärellä vuosina 2024-2025 Koneen säätiön rahoittamassa Lusto-hankkeessa.

Pyrimme tässä “Ympäristöliike maailmanpolitiikan myllerryksessä” -sarjan ensimmäisessä osassa tekemään huomioita päivittäisen pintaväreilyn taustalla jylläävistä muutoksista ja viime vuosikymmeniltä perinnöksi saamistamme kriiseistä. Erityisesti ilmasto- ja ympäristöliikkeen näkökulmasta maailmaa tarkasteleva teksti pohtii myös Euroopan muuttuvaa roolia globaalien ongelmien ristiaallokossa. Pureudumme sarjan seuraavissa osissa kriisiytyneen tilanteen kahteen solmukohtaan Ukrainassa ja Palestiinassa ja hahmottelemme poliittisia mahdollisuuksia, joita tällaisessakin traagisessa tilanteessa versoo.

Globaalin järjestyksen raameja muovataan nyt vauhdilla. Oikeudenmukaisempaa ja ekologisempaa maailmaa ajavien liikkeiden tulee ymmärtää näitä muuttuvia voimasuhteita voidakseen asemoitua ja kamppailla onnistuneesti. Samalla niiden tulee tunnistaa ja pyrkiä vahvistamaan olemassa olevia vastarinnan pesäkkeitä, jotka rakentavat vastavoimaa niin inhimillisen elämän kuin elonkehänkin varjelemiseksi.

Läntisen hegemonian hidas mailleenmeno

Euroopassa on jouduttu nopeasti sopeutumaan uudenlaiseen tilanteeseen: maanosassa on käynnissä sota, ja transatlanttinen liittolaissuhde Yhdysvaltojen kanssa natisee liitoksistaan. Yhdysvallat on Trumpin toisella presidenttikaudella siirtynyt yhä suoraviivaisempaan imperialistiseen toimintamalliin, jossa resurssien haaliminen ja omien taloudellisten etujen varmistaminen toteutetaan entistä avoimemmin voimalla ja kiristyksellä. Eurooppa, joka aiemmin toteutti tällaista politiikkaa itse tai toimi sen uskollisena tukijana, on nyt osittain joutunut sen kohteeksi. Eurooppa sivuutetaan sen omaa turvallisuutta koskevassa päätöksenteossa, sen kolonisoimia alueita (Grönlanti) uhataan valtauksilla ja sen sisäpoliittisiin asioihin sotkeudutaan tukemalla äärioikeiston nousua. Sekä Venäjän että Yhdysvaltain nykyhallinnot näkevät jaettuna intressinään Euroopan hajaannuksen.

Viimeaikaisten tapahtumien lisäksi globaalia maailmanjärjestystä möyhentää joukko huomattavasti hitaampia kehityskulkuja. Kapitalismin alkuajoista 1500-luvulta lähtien nopeasti kehittyneet länsimaat ovat suurpääoman intressien ajamina pyrkineet pitämään huolta, että maailman eteläinen puolisko säilyy yhtäältä halvan työvoiman ja luonnonresurssien tarjoajana, ja toisaalta markkinana lännen korkean jalostusasteen viennille. Lisäksi globaalia etelää on käytetty eräänlaisena nieluna, jonne jätteet ja saasteet voidaan ulkoistaa.

Kiina on kuitenkin murtautumassa ulos etelälle tarjotusta historiallisesta roolista. Sen pitkä marssi kohti globaalin työnjaon tikkaiden yläaskelmia vetää mukanaan myös muita entisiä altavastaajia. Talousantropologi Jason Hickel paikantaa geopoliittisen murroksen syyt juuri Kiinan viime vuosikymmenten teknologiseen kehitykseen ja kasvaneeseen kykyyn tarjota kumppaneilleen rahoitusta. Tästä on seurannut lukuisille maille uusia mahdollisuuksia lisätä riippumattomuutta ja irtautua länsimaiden etua palvelleista globalisoituneen maailmantalouden järjestelyistä.

Vanhat voittajat, Eurooppa selkeimpänä esimerkkinä, seisovat alati huterammin tikkaiden yläpäässä. Historiallisesti suurvallat ovat onnistuneet estämään haastajiensa ajamat muutokset talouspoliittisin ja sotilaallisin voimakeinoin. Kiinan pitkään jatkunut vahvistuminen ja elintasoloikka kuitenkin osoittavat, ettei länsimaiden ylivalta ole enää itsestäänselvyys. Yhdysvaltain Kiinaa vastaan suunnattua kauppasotaa ja puheita oman teollisuustuotannon palauttamisesta voi tulkita pyrkimyksinä torpata Kiinan pääsy USA:n veroiseksi supervallaksi. Kiinan yhä selvemmin hyötyessä taloudellisen globalisaation ympärille kehitellyistä rakenteista ja säännöistä, ovat yhdysvaltalaiset eliitit alkaneet vaatia muutoksia tähän pitkälti itse rakentamaansa kehikkoon. “Sääntöpohjaisen” maailmanjärjestyksen ja “vapaan” kaupan periaatteiden ei enää katsota palvelevan Yhdysvaltain omia etuja, joten niiden ylläpitämisestä ollaan vetäytymässä myös retoriikan tasolla.

Kiina, jota sitäkään ei heikon ihmisoikeustilanteen ja Taiwanin valtausaikeiden tähden kannata idealisoida, mieltää väitetysti suurvalta-aseman rakentamisen eri tavoin kuin lännen historialliset suurvallat. Maa ei näytä tavoittelevan nousua dominoivaksi maailmanpoliisiksi tai ainoaksi kalifiksi nykyisen paikalle, eikä se ole toistaiseksi rakentanut asevoimilleen USA:an verrattavia kykyjä sotimiseen ympäri maapalloa. Ulkopolitiikassaan nyky-Kiina julistaa puuttumattomuutta muiden maiden sisäisiin asioihin, pidättäytyy ideologisten kamppailujen käymisestä ja nostaa sen sijaan omat talousintressinsä liki kaiken muun yläpuolelle.

Haaste vallitsevalle järjestykselle konkretisoituu niin ikään energia- ja ilmastokysymysten tasolla. Väheksymättä Kiinan järkälemäisiä fossiilipäästöjä, maa on teollisuuspolitiikallaan ja mineraalivaroihinsa turvautuen räjäyttänyt aurinko- ja akkuteknologian tuotannon viime vuosina eksponentiaaliseen kasvuun ja tuonut samalla edulliset ilmastoratkaisut miljardien ulottuville. Myös Kiinan omat päästöt ovat uusimpien tietojen mukaan kääntyneet laskuun, olkoonkin että maa edelleen investoi myös fossiilisiin eikä ole vielä käynnistänyt syvällistä yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan muutosta. Taloushistorioitsija Adam Toozen sanoin:

“Ilmastonmuutos on luultavasti ensimmäinen kysymys [modernissa historiassa], jossa Kiina syrjäyttää länsimaat ratkaisevana historiallisena voimana. Meidän on hyväksyttävä se fakta, että jos tämä tarina [ilmastosta] koskaan päättyy hyvin, länsi ei tule olemaan siinä sankari. Johtavan toimijan tässä siirtymässä on oltava juuri Kiinan hallinto.”

Toozen mukaan kyseessä olisi maailmanhistoriallinen käänne, johon edistyksen veturina itsensä kokeva länsi tuskin on henkisesti valmis, etenkään ilmastokysymyksessä, johon se on pitkään kokenut omistajuutta. Paljon riippuu seuraavien muutaman vuoden päätöksistä ja maan seuraavasta viisivuotissuunnitelmasta: ottaako Kiina sisäisen kehityspolitiikkansa painopisteeksi viedä ilmastosiirtymää läpi kaikessa teollisuudessa, ja astuuko maa johtavaan rooliin kansainvälisessä ilmastopolitiikassa täyttämällä Pariisin sopimuksen sitoumuksensa.

Yhdysvallat tiellä kohti fossiilifasismia

Vaikka välirikon siemenet olivat olemassa jo Obaman ja Bidenin kausilla, edellä kuvaillut kehityskulut ovat nyt Trumpin toisella kaudella kärjistäneet tilanteen täysimittaiseksi transatlanttisen järjestyksen kriisiksi. Yhdysvaltain sisällä Trumpin äärioikeistolainen vallankaappaus näyttäisi tapahtuneen ensin farssina (vuosina 2017–2021) ja sitten tragediana (2025–). Liberaalidemokraattisia turvamekanismeja puretaan nyt tarmokkaasti autoritäärisen pelikirjan opeilla.

Samaan aikaan Trumpin hallinnon “drill baby drill” -politiikka ja ilmastotoimien peruminen sinetöi maan läpi 2000-luvun jatkunutta tarrautumista fossiilisiin polttoaineisiin. Yhdysvaltojen viime aikojen aggressiivisuutta onkin syytä tarkastella myös osana fossiilikapitalismin selviytymiskamppailua. Kuten geo- ja energiapolitiikan kytköksiä tutkivat Ilias Alami ja Tim Sahay väittävät, saatamme olla todistamassa siirtymää fossiilisista polttoaineista kohti kaivannaisiin ja maametalleihin perustuvaa maailmanjärjestystä. Tämä murros ja siihen kytkeytyvä – käytännössä Kiina-riippuvainen – valtavirtainen vihreän kasvun visio asettuu törmäyskurssille fossiilipääoman intressejä turvaavan Yhdysvaltain energiastrategian kanssa.

Tutkija Gillian Hartin mukaan trumppilainen MAGA-koalitio vuosimallia 2025 sisältää muun muassa Elon Muskin ja Peter Thielin kaltaiset tekno-oligarkit, Wall Streetin rahoitusmarkkinaväkeä, kristittyjä äärinationalisteja ja toisaalta USA-johtoisen globalisaation varjopuoliin pettynyttä työväenluokkaa entisiltä teollisuuspaikkakunnilta. Vaikka autoritäärinen agenda, fossiilitalouden suojelu ja Kiina-vastaisuus nauttivat laajaa kannatusta kaikkien näiden toimijoiden keskuudessa, on huomionarvoista, että koalition sisällä käydään ankaraa välienselvittelyä siitä, mikä on muutoin Yhdysvaltain tuleva rooli maailmassa.

Jakolinjat näkyvät viime kuukausien tullisodassa. Taloustieteilijöiden kritisoimat jättitullit nähdään Trumpin toimesta neuvottelutaktisena painostuskeinona, joilla kolmansia maita yritetään pakottaa Yhdysvaltojen puolelle Kiinaa vastaan käytävässä valtakamppailussa. Trumpin valitsemien Wall Street -taustaisten ministerien strategiana on samaan aikaan ollut ajaa suhteellisen hienovaraisia tulleja ja diilejä, välttäen pahimpia riskejä. Tälläiset toimet voisivat teoriassa entisestään vahvistaa Yhdysvaltain asemaa maailmantaloudessa. Oikeistostrategi Steve Bannonin radikalisoiman työväestön keskuudessa tullisodan motivaatio nähdään kuitenkin toisin. Heille ison tullimoukarin tarkoitus on Kiinan alistamisen lisäksi kaataa USA:n nykymuotoisen globaalin taloudellisen vallan pilarit sisältäpäin ja romahduttaa 50-vuotinen dollariperustainen talousjärjestys, joka ei palvele tavallista amerikkalaista. Bannonilaisessa populismissa globalisaatiosta ja sodista hyötyneen ylikansallisen pääoman ja unohdetun työväenluokan edut ovat vastakkaiset, ja tavoite on tuottaa ensiksi mainitulle tappioita.

Trumpin voi tulkita joutuvan tasapainoilemaan näiden voimien huomioon ottamisessa. Jos räväkästi alkanut tullisota jää tussahdukseksi ja Trump “antautuu markkinavoimille”, jää nähtäväksi kuinka petetyksi työväki itsensä tuntee ja kääntyykö protesti Trumpia vastaan.

Muskin ja Thielin kaltaiset teknomiljardöörit ovat tullisota-kysymyksessä vastustaneet Trumpia ja Bannonia, mutta näyttävät osaltaan jakavan bannonilaisen vision tulossa olevasta epäjärjestyksen ajasta. Naomi Klein ja Astra Taylor väittävät, että ilmastositoumuksensa Trumpin toisella kaudella pikavauhtia hylänneet oligarkit ovat rynnänneet kehittämään suoranaista lopun aikojen fasismin ideologiaa, jossa kaikille elinkelpoisen maailman tavoittelusta luovutaan tietoisesti. Oman selviytymisensä luksusbunkkerien varaan laskeneet rikkaimmat ovat lisänneet agendalleen koko Yhdysvaltojen muokkaamisen kohti romahdukseen varautuvaa “bunkkerivaltiota”. Monikriisin syvetessä valtionhallinnon tehtäväksi jäisi sisäisten vihollisten kurissapito ja kriittisten resurssien haaliminen joko ryöstämällä ne naapureilta (Kanada, Grönlanti) tai tekemällä miljardidiilejä muiden itsevaltaisten petrovaltioiden kuten Saudi-Arabian kanssa.

Yhtä kaikki, Yhdysvaltain pitkään jatkuneen johtoaseman myötä sen kädenjälki näkyy edelleen vahvasti kansainvälistä järjestystä muovaavissa instituutioissa ja sopimuksissa. Yhdysvaltain johtoaseman tukipilarit ovat ainakin toistaiseksi voimissaan. Finanssitaloudellinen valta, eli käytännössä dollarikeskeinen kansainvälisen rahoituksen rakenne, tarjoaa Yhdysvalloille merkittäviä etuoikeuksia. Yhdelläkään sen kilpailijalla ei myöskään ole siihen verrattavia sotilaallisia kyvykkyyksiä. Geopoliittisen asetelman moninapaistuminen ja imperiumin haastajien esiinmarssi eivät siis suinkaan tarkoita, että voimasuhteet olisivat tasaväkiset.

Tässä yhteydessä on lisäksi korostettava, ettei Kiinan sekä vaikutusvaltaansa kasvattavien Intian, Turkin ja Brasilian kaltaisten maiden ajama moninapainen maailmanjärjestys ole mikään yksiselitteinen ihmelääke globaaleihin ongelmiin. Näiden maiden johtavia luokkia ei voi pitää juuri millään muotoa edistysmielisinä, eikä moninapaisuus itsessään vielä haasta kapitalistisen maailmanjärjestelmän toimintalogiikkaa. Vaikka moninapaistuminen näyttäytyykin toivottavana kehityskulkuna – siirtäähän se syrjään hierarkiaa, joka ei ole palvellut ihmiskunnan enemmistön etuja – yhteiskunnallisten liikkeiden olisi tarkoituksenmukaisinta tukea kansainvälisiä ruohonjuuritason kamppailuja suurvaltoja vastaan tai niiden perusteelliseksi muovaamiseksi.

Vastoin esimerkiksi Suomen ulkopoliittisen johdon viimeaikaisia ulostuloja, mikään analyysi ei voi enää lähteä siitä olettamasta, että maailmanpoliittinen kuohunta on vain väliaikaista turbulenssia. Päinvastoin, Yhdysvaltain voidaan edellä mainituista syistä ennustaa olevan merkittävä epävakauden lähde tulevina vuosina.

Eurooppa risteyskohdassa vailla edistyksellistä visiota

Hämmentyneisyys on kuvannut eurooppalaisen poliittisen eliitin reaktiota sen ulkopolitiikan ankkurina vuosikymmeniä toimineiden transatlanttisen yhteistyön ja Naton tulevaisuuden muututtua kyseenalaiseksi. Trump taustavoimineen on potkaissut shakkilaudan ympäri ja jättänyt sekä entiset liittolaisensa että kilpailijansa pöllämystyneenä miettimään millainen pelilauta pöytään tuodaan seuraavaksi.

“Jäitä hattuun” -mantraa nyt hokevat suomalaispoliitikot ovat vuosien ajan investoineet kilpaa poliittista pääomaa Nato-prosessiin ja USA-erityissuhteeseen. Toistaiseksi tästä haaksirikon partaalla keikkuvasta ulkopoliittisesta strategiasta irti päästämiseen ei näytä löytyvän uskallusta saati valtioviisautta. Esimerkiksi Israelin ja Yhdysvaltain Iraniin kohdistamien laittomien pommitusten jälkipuinnissa Suomen johto on monien eurooppalaisten kollegojensa tavoin keskittynyt Yhdysvaltain peesailuun. Yhtäältä Yhdysvaltain aggressiivinen imperialismi sekä toisaalta sen yhä selvempi sitoutuminen fossiilitalouteen, maan maineen totaalinen romahdus ja Aasian nousu puhuvat sen puolesta, ettei transatlanttiseen projektiin kannattaisi edes lyhyellä aikavälillä sitoutua. Irtautuminen USA:n myötäilystä olisi keskeistä myös tasavertaisen yhteistyön rakentamiseksi globaalin etelän suuntaan.

Nato-kysymyksen suhteen olisi Suomessa voitava tunnustaa, että Trumpin hallinto on toimillaan rapauttanut jäsenyyden pelotteen Venäjän suuntaan vähintään seuraavaksi neljäksi vuodeksi, mahdollisesti jopa pysyvästi. Tuoreiden kyselyjen mukaan suomalaiset eivät enää usko yhdysvaltalaisen avun tuloon, saati halua olla maan harjoittaman politiikan kanssa juurikaan tekemisissä. Käsillä on akuutti tarve kehittää Naton tilalle eurooppalaiset tai Itämeren alueen maiden keskinäiset kollektiiviset turvatakuut.

Kiina vaikuttaisi olevan ainoa keskeinen valtio, joka on valmistautunut huolella tähän hetkeen, jossa toisen maailmansodan jälkeinen maailmanjärjestys rapautuu vauhdilla silmiemme edessä. Se on jo vuosia pyrkinyt vähentämään teknologista ja taloudellista riippuvuuttaan Yhdysvalloista ja pyrkii esiintymään nyt vakauttavana voimana. Trumpin vedettyä Yhdysvallat pois Pariisin ilmastosopimuksesta ja Maailman terveysjärjestö WHO:sta, Kiina vannoi vahvistavansa molempia instituutioita.

Paitsi liberaalien ja oikeistolaisten valtaapitävien nykyisiä vaikeuksia, hämmennys kuvaa myös niitä vaikeuksia, joita laaja sota Euroopassa on asettanut vasemmistolaiselle ajattelulle. Filosofi Maurizio Lazzaraton mukaan Venäjän hyökkäys Ukrainaan on jättänyt vasemmiston ja liikkeet avuttomiksi toistelemaan vanhoja sloganeita ja kaavoja, jotka pohjautuvat eurooppalaiselle kriittiselle teorialle, joka on vuosikymmeniä sijoittanut sodan kysymykset joko kauas menneisyyteen tai globaaleihin periferioihin.

Globaalin vallan ja talouden keskukset hivuttautuvat alati kauemmas Euroopan rannoilta ja maanosan vaikutusvallan taantuminen on päivä päivältä ilmeisempää. EU:n jäsenvaltioista yksikään ei ole itsessään suurvalta, ja unionilta puuttuu poliittista yhtenäisyyttä, jotta se voisi toimia suurvaltojen välisessä pelissä täysipainoisesti. Ilmeisin esimerkki tästä on nykytilanne, jossa Ukrainan sodan lopputuloksesta ovat päättämässä ensisijaisesti Yhdysvallat ja Venäjä. Näiden tosiasioiden syvällinen tiedostaminen on vielä kesken. Kenties Trumpin toisen kauden lahja Euroopalle onkin lopullisesti herättää maanosa unesta, jossa suurvallan rinnalla kulkeminen on korvannut oman geostrategisen ajattelun.

Fossiiliriippuvuus Euroopan riippakivenä

Energiaan ja ruokaan liittyvä riippuvuus ympäröivistä suurvalloista rajoittaa Euroopan poliittista liikkumavaraa, painottaa taloustieteilijä ja Espanjan entinen kuluttaja-asiain ministeri Alberto Garzón. Olisi korkea aika tiedostaa läpi poliittisen kentän, että nykyisellään Euroopalla on ympärillään kasvavan autoritääriset suurvallat (Yhdysvallat, Venäjä ja Persianlahden monarkiat), jotka kontrolloivat maanosan energiansaantia. Historiallisesti nämä suurvallat ovat pystyneet energiavirtojen katkaisulla aiheuttamaan merkittävää vahinkoa eurooppalaisille. Yhdysvaltojen öljysaarto vuonna 1956, arabimaiden öljysaarto vuonna 1973 ja viime vuosien Venäjän kaasusaarto ovat toimineet keinoina painostaa Eurooppaa muuttamaan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaansa. Ilman kriisejäkin riippuvuus asettaa maanosan alttiiksi voimakkaille hinnanvaihteluille. Öljyntuottajamaat ovat lähtökohtaisesti epäluotettavia kumppaneita, sillä kuten Timothy Mitchell on osoittanut, ne ovat rakenteellisesti alttiita autoritarismille.

Tie ulos autoritääristen voimien puristuksesta kulkisikin rivakan fossiilisista irtautumisen kautta. Tästä ollaan kuitenkin vielä kaukana: vuonna 2024 EU:n 19 miljardin tuki Ukrainalle kalpeni sen Venäjälle maksamien 22 miljardin euron öljy- ja kaasuostojen rinnalla, vaikka EU-komissio onkin kirjoitushetkellä viimein julkistanut ajavansa energiantuonnin täyskieltoa Venäjältä. Ongelmana on, että venäläistä putkimaakaasua korvaamaan rahdattu yhdysvaltalainen LNG-kaasu on 50 prosenttia kalliimpaa, ja vesisärötystekniikan vuoksi myös ilmastovaikutuksiltaan tuhoisampaa – eikä sekään takaa EU:n kaipaamaa riippumattomuutta. Laajemmat energiapohjan uudistukset vaatisivat ympäristöliikkeen ajaman energiankäytön vähentämisen lisäksi rinnalleen myös määrätietoista teollisuuspolitiikkaa ja ankarien uusliberalististen periaatteiden poistamista unionia määrittävistä perussopimuksista. Vähimmillään tämä tarkoittaisi finanssipolitiikan uudistamista: esimerkiksi lisäresursseja EU-budjettiin ja toimivaa julkisen lainan mekanismia.

Verrattuna Kiinaan Euroopalta puuttuu energiasiirtymään tarvittavia resursseja, mineraaleja, kaivostuotantoa ja tuotantokapasiteettia. Asiantuntijat varoittelevat, ettei Yhdysvaltojen tilanne asian saralla ole juurikaan sen parempi. Alami ja kumppanit kutsuvat tätä geopoliittista kilpailutilannetta toiseksi kylmäksi sodaksi. He painottavat, kuinka, ensimmäisestä poiketen, keskeisintä ei ole niinkään ideologinen kamppailu tai edes aluelaajennukset, vaan valtioiden kyky kontrolloida strategisia tuotantoon, rahoitukseen ja infrastruktuuriin liittyvien verkostojen solmukohtia. EU:lla tuskin on mahdollisuuksia kehittää energiasiirtymään tarvittavia kyvykkyyksiä yksin, joten sen on tärkeää pystyä solmimaan kumppanuuksia globaalisti, myös Kiinan kanssa.

Paine, joka kohdistuu esimerkiksi Viiankiaavan luonnonsuojelualueen alla oleviin mineraaleihin, selittyy osaltaan näiden puutteiden ja geopoliittisen kilpailun kautta. Tätä vasten edistyksellisten tahojen kannattaisi voimistaa puhetta kohtuudesta ja kyseenalaistaa mineraalien tuhlailulle perustuvien tuotannonalojen ylläpito. Tämä tekisi kaivosten vastustamisesta ymmärrettävää jättäen samalla tilaa sille tosiasialle, että parhaassakin skenaariossa kotoperäistä kaivostoimintaa tarvitaan jossain määrin, jotta energiasiirtymässä ei jättäydytä vain Kiinan hyvän tahdon varaan.

Eurooppa on näillä näkymin jäämässä epäedulliseen asemaan myös globaaleissa arvoketjuissa. Esimerkkinä toimivat mm. datakeskukset, jotka ovat sijoittajille erittäin kannattavaa liiketoimintaa, mutta eivät tuota Suomeen juurikaan työpaikkoja tai arvonlisää, varsinkaan suhteessa niiden energiankulutuksen määrään. Suomessa energiaintensiivisen teollisuuden osuus taloudesta on jo valmiiksi EU:n suurin.

Nykyinen EU:n teollisuuspoliittinen strategia on sisäisesti ristiriitainen ja kyvytön vastaamaan näihin haasteisiin. Poliittiset taloustieteilijät Richard Bärnthaler, Sebastian Mang ja Jason Hickel perustelevat, että tavoitellun strategisen omavaraisuuden ja riippumattomuuden sijaan nykypolitiikka "syventää riippuvuutta muiden alueiden luonnonvaroista, ja pahentaa ekoimperialistisia jännitteitä". Tämä johtuu heidän mukaansa strategiasta, joka perustuu kriittisten raaka-aineiden kulutuksen jyrkkään ja tuhlailevaan kasvuun. Samaisessa artikkelissa tutkijat esittävät, että liika riippuvuus markkinamekanismeista ja yksityisestä sektorista hidastaa irtautumista fossiilisista polttoaineista sekä estää kestämättömien sektorien alasajoa.

Euroopan ongelmavyyhtiä ei helpota se tosiasia, että vastikään virinnyt paine asevarustelumenojen tuntuvaan kasvattamiseen osuu hetkeen, jossa monien maiden sote-, infra- ja koulutusjärjestelmät ovat jo valmiiksi aliresurssoituja, ja esimerkiksi Suomessa ne ovat merkittävän alasajon kohteena. Ympäristökriisien vastaiset toimet ja esimerkiksi globaaliin etelään suuntautuva ilmastoapu ovat tässä yhtälössä ahtaalla.

Mihin pyrimme tällä tilannekuvalla?

Vaikka kasvavan sodan pelon ja militarisaation ilmapiirissä ympäristöoikeudenmukaisuuden tavoitteiden voi toisaalta ennustaa olevan vastatuulessa ympäri Eurooppaa, fossiilisista irtautumisen yhteys geopoliittiseen riippumattomuuteen autoritäärisistä suurvalloista tarjoaa ympäristöliikkeelle merkittäviä vipuvarsia. Palaamme näihin vipuvarsiin ja liikkeille tässä hetkessä avautuviin mahdollisuuksiin sekä Palestiinaa ja Ukrainaa koskeviin kysymyksiin seuraavissa blogiteksteissämme.

Riku Löf
Lauri Autere
Topi-Matti Heikkola
Meri Külm

Toimittanut Johanna Metsänheimo.

Tekstin kirjoittanut tiedonjalkautustyöryhmä on työskennellyt tämän ja lukuisten muiden aiheiden äärellä vuosina 2024–2025 Koneen säätiön rahoittamassa Lusto-hankkeessa.

Elokapinan Kulovalkea-kampanjan aloittaa Kulohälytys-katujuhla torstaina 5.6. Mielenosoitukset jatkuvat 9.6.

Elokapinan vaatimukset Suomen hallitukselle ovat:

1. Leikataan tuhon tuista, ei tulevaisuudesta!

Kaikilla tulee olla oikeus toimeentuloon, sote-palveluihin, koulutukseen ja kulttuuriin. Leikkaukset on kohdistettava neljän miljardin suuruisiin ympäristölle ja ilmastolle haitallisiin tukiin.

2. Ilmastolaista ei peruuteta!

Ilmastokatastrofi kiihtyy – emme voi missään nimessä luopua vuoden 2035 hiilineutraaliustavoitteesta. Suomen on tehtävä osansa, jotta globaali ilmasto-oikeudenmukaisuus toteutuu.

3. Metsätuho seis, luonnonmetsät kasvuun!

Hakkuut tulee palauttaa kestäviin rajoihin, sillä metsiemme tulee olla hiilinielu, ei päästölähde.​​​​​ Metsien monimuotoisuus on pelastettava.​

Tässä kirjoituksessa taustoitetaan syitä vaatimuksille paneutumalla maailman tilanteeseen, toisiinsa nivoutuviin globaaleihin kriiseihin sekä Suomen tilanteeseen.

1. Ilmastokriisi – maailman tilanne

Elämme ilmastoromahduksen aikaa ja ilmatieteen pahimmat skenaariot ovat käymässä toteen. Maailman kuumentaminen kiihtyy entisestään. Viime vuosi oli 175-vuotisen mittaushistorian lämpimin ja vuoden keskilämpötila oli 1,6 astetta esiteollista aikaa korkeampi. Ihmisen aiheuttamien ilmastopäästöjen vaikutus keskilämpötilan nousuun oli viime vuonna 1,3 astetta (1). Kymmenen viime vuotta ovat olleet maapallon kymmenen lämpimintä tilastoitua vuotta peräjälkeen (2).

1,5 asteen rajan ylittyminen lisää todennäköisyyttä ilmastojärjestelmän keikahduspisteiden ylittymiselle (3). Keikahduspisteitä ovat mm. arktisen merijään ja arktisten alueiden ikiroudan sulaminen sekä Atlantin merivirtakierron romahtaminen. Keikahduspisteiden ylitys on vaarallista, sillä se johtaa ilmaston arvaamattomuuteen ja ennustamattomuuteen. Jos mannerjäätikkö hajoaa ja alkaa luisua mereen, emme voi estää sitä mitenkään. Tutkimusten mukaan yhden tai kahden keikahduspisteen ylittyminen aiheuttaa aiemmin luultua suuremman riskin ketjureaktiosta muissa ilmastojärjestelmän osissa. Keikahduspisteiden ylitys johtaa itseään ruokkivaan maailman kuumenemiseen (4).

Atlantin lämpöä kuljettava merivirtakierto AMOC on heikentynyt viime vuosina. Atlantin merivirtakierron häiriintyminen johtaisi peruuttamattomiin muutoksiin ilmastossa sekä ekosysteemien ja ruoantuotantojärjestelmien romahtamiseen. Merivirrat, mukaan lukien Suomelle keskeinen Golfvirta, ovat elintärkeitä koko maapallon lämmönsääntelyjärjestelmälle. Ilman Golfvirtaa Lapin lämpötilat olisivat lähempänä Siperiaa (5).

Grönlannin ja Antarktiksen jäätiköiden sulaminen on kiihtynyt, ja sulamisvauhti on aiemmin oletettua nopeampaa (6). Jäätiköiden sulaminen ja merten lämpölaajeneminen johtaa merenpinnan nousuun useilla metreillä jo tämän vuosisadan aikana.

Luontokato uhkaa koko elonkehää. Alkuperäisen luonnon tuhoaminen, elinympäristöjen pirstominen ja eliöpopulaatioiden romahduttaminen on johtanut monimuotoisuuskriisiin, jossa lajien edellytykset elämään tuhoutuvat ja ekosysteemit voivat romahtaa. Tärkein tekijä luontokadon taustalla ovat ihmisen aiheuttamat muutokset maankäytössä, joista merkittävimpänä metsien raivaaminen eläinperäisen tehomaatalouden, puupeltojen ja plantaasien tieltä (7).

Toisiinsa nivoutuvat globaalit kriisit

Ilmastokriisi on yhteydessä muihin kriiseihin ja luo uusia humanitaarisia kriisejä, kun elinolosuhteet muuttuvat paikoitellen mahdottomiksi. Esimerkiksi yli 2 miljardia ihmistä asuu alueilla, jotka kärsivät äärimmäisestä vesipulasta. Makean veden puute johtuu pohja- ja pintavesien ylikäytöstä maataloudessa ja teollisuudessa, mutta ilmaston kuumeneminen pahentaa katastrofia. Lämpö lisää haihtumista, mikä kuivattaa maaperää ja makean veden varantoja (8). Joillakin alueilla kuivuus heikentää satoja. Toistuvat katovuodet aiheuttavat sotia ja konflikteja maatalousvaltaisissa maissa (9). Niistä neljästätoista maasta, joihin ilmastokriisi eniten vaikuttaa, kaikki kärsivät konflikteista (10). Esimerkiksi Syyrian sisällissota ajoi yli 6 miljoonaa ihmistä maanpakoon. Sotaa edelsi viiden vuoden kuivuus (11), ja tuontiviljan hinta nousi kuukausia ennen sodan alkua.

Palestiinassa Israel on perustamisestaan lähtien istuttanut alueelle paljon keinokastelua vaativia vieraslajeja, kuivattanut kosteikkoja siirtokuntien tieltä sekä estänyt vedensaannin palestiinalaisilta jopa viikoiksi tai kuukausiksi (12). Puolitoista vuotta kestäneen hyökkäyksen aikana Israel on muuttanut Gazan autiomaaksi ja tuhonnut tai ottanut haltuunsa 75% viljelysmaasta (13, 14). Lisää siirtomaahankkeen viherpesusta ja Suomen osallisuudesta miehityksessä voi lukea Elokapinan blogista (15).

Palestiinan tilanne on malliesimerkki siitä, kuinka ihmisten ja luonnon riisto kietoutuvat yhteen: molemmissa on taustalla resurssien ryöstäminen ja sortavat rakenteet. Ekokriisi kietoutuu väistämättä kysymyksiin vallasta ja oikeudenmukaisuudesta esimerkiksi globaalin etelän ja länsimaiden välillä tai eri ammattiryhmien, yhteiskuntaluokkien ja sukupolvien välillä (16, 17).

2. Ilmastokriisi – Suomen tilanne

Suomen ylpeydenaiheena ilmastonmuutoksen torjumisessa on ollut metsien hiilinielu eli kyky sitoa hiiltä ilmasta. Viime vuosina metsät ovat kuitenkin muuttuneet päästölähteiksi (18) ja tämä valttikortti ollaan menettämässä. Muutoksen taustalla ovat erityisesti laajat hakkuut, joihin metsäteollisuus on saanut poliittisen tuen. Metsäteollisuuden erityisrooli nieluvajeessa tulee jatkossa korostumaan, sillä Suomen nykyhallitus asetti vanhojen metsien suojelukriteerit (19) niin tiukiksi, että sen ikäkriteerit täyttää alle 9,3 % metsistä Etelä-Suomessa ja alle 13,6 % metsistä Pohjois-Suomessa (20).

Suomen metsäteollisuus esittää itsensä mielellään kestävän kehityksen ajurina. Todellisuudessa BIOS-tutkimusyksikön selvityksen (21) mukaan metsäteollisuuden osuus Suomen hiilinieluvajeesta on yli 80 %. Tämän lisäksi metsäteollisuuden vaikutus Suomen nettopäästöihin on yksinään suurempi kuin teknologia-, kemian-, ja energiateollisuuden yhteensä.

Avohakkuiden lisäksi kokonaisia ekosysteemejä on tuhottu kuivattamalla soita. Tilalle istutettiin metsää, viljaa ja nurmea ravinteikkaaseen turvemaahan. Soiden kuivattaminen kuitenkin lisää maaperää hajottavien eliöiden aktiivisuutta. Turpeen hajoaminen aiheuttaa kaksi tonnia hiilidioksidipäästöjä jokaista suomalaista kohti. Puuston kasvusta riippumatta hajoamistoiminnan päästöt kasvavat ajan mittaan, kun ilmaston lämpeneminen kiihdyttää turvemaaperän hajoamista. Tämä on räikeää ympäristön pitkäaikaista vaurioittamista lyhytaikaisen intressin vuoksi (22).

Suomessa käytettävästä puusta suurin osa ei edes jatka biotuotteeksi, vaan peräti 60 % menee suoraan tai sivuvirtoina polttoaineeksi, ja polttopuustakin vain 15 % menee kotitalouksien käyttöön (23). Tämän tekee kannattavaksi puupohjaisten polttoaineiden valmisteverottomuus, joka tuo metsäteollisuudelle rahallista tukea 418 miljoonan euron edestä vuosittain (24). Lämpökattilassa mustuva puuainesko on metsäteollisuuden käsitys vihreästä siirtymästä?

Metsien uusiutuvuutta liioitellaan herkästi, sillä metsäteollisuuden suosimissa avohakkuissa uudella puustolla menee ainakin 40 vuotta päästä samaan kasvuvauhtiin kuin mihin päästäisiin jatkuvan kasvun metsissä (25). Metsäteollisuus ei siis ole ympäristön eikä ilmaston puolella, vaan rahaa tuottava koneisto, joka hakkaa ja polttaa tulevaisuutemme silmiemme edessä.

3. Ilmastolakia romutetaan

Elokapina on vaatinut hiilineutraaliutta vuoteen 2025 mennessä (26). Elokapinaa perustettaessa vuonna 2018 vaatimus oli realistinen. Vuonna 2025 Suomi ei ole hiilineutraali, liikenteen päästöjä ei ole saatu kuriin ja metsiä hakataan kestämättömän paljon (27, 28). Vaikka energiatuotannossa on jo lähes luovuttu fossiilisista polttoaineista, maankäyttösektorin takia Suomessa kasvihuonekaasujen nettopäästöt ovat kasvaneet peräti 7,5 % sitten vuoden 1990 (29, 30). Laihana lohtuna tai ehkä kohta jo saavuttamattomana unelmana Suomen ilmastolaissa on sitouduttu hiilineutraaliuteen vuonna 2035 (31). Näin siitä huolimatta, että valtaosa suomalaisista kannattaa ilmastolain tavoitteita (32).

Hallitus on niin hallitusohjelmassa kuin puoliväliriihessäkin kertonut pysyvänsä ilmastolaissa (33, 34). Kun samaan aikaan mitään toimenpiteitä tämän eteen ei tehdä, nämä ovat tyhjiä sanoja. Hiilineutraaliuden saavuttaminen vuonna 2035 on ilmastopaneelin mukaan vielä mahdollista, mutta vaatii nopeita korjaavia toimia ennen kaikkea maankäyttösektorilla. Ensisijaisesti tämä tarkoittaa hakkuiden vähentämistä välittömästi. Mikäli tarvittavia toimenpiteitä ei tämän hallituskauden aikana kyetä tekemään, on vuoden 2035 tavoitekin luisumassa Suomelta ohi (35).

Hiilinielut ja ilmastolaki nousivat julkiseksi puheenaiheeksi alkuvuodesta, kun Luonnonvarakeskus julkaisi uusia tietoja Suomen metsien muuttumisesta hiilinieluista päästölähteiksi (28, 36, 18). Tähän vedoten esimerkiksi valtiovarainministeri Riikka Purra (ps) ja maa- ja metsätalousministeri Sari Essayah (kd) nostivat esiin mahdollisuuden ilmastolain avaamiseen (37). Tosiasiassa Suomi ei noudattanut ilmastolakia aiempienkaan laskelmien mukaan (38, 39).

Euroopan komissio antoi joulukuussa 2023 Suomelle suosituksen, jossa komissio peräänkuulutti Suomelta lisää ilmastotoimia, jotta Suomi saavuttaisi edes EU:n hiilineutraaliustavoitteet (38). Suomi toimitti Euroopan komissiolle kesällä 2024 kansallisen energia- ja ilmastosuunnitelman, joka ei vastannut komission suosituksia (39). Jo tämän suunnitelman perusteella Suomi olisi jäämässä merkittävästi jälkeen vuoden 2035 hiilineutraaliustavoitteestaan. Metsiemme kannalta erittäin huolestuttavaa suunnitelmassa on sen nieluarvio, josta selviää, että hallituksen tavoitteena on hakkuutason kasvattaminen edelleen. Suunnitelma perustuu yli 80 miljoonan kuutiometrin hakkuisiin vuosina 2029-2038. Kestävä hakkuutaso on tiedeyhteisön mukaan 60Mm3 tuntumassa, joka oli normaali hakkuutaso vielä 2011-2012. (40, 41)

Alkuvuodesta korkein hallinto-oikeus hylkäsi luonnonsuojelujärjestöjen valituksen valtioneuvoston ilmastolain vastaisesta toimminnasta, koska päätökset hiilineutraaliuden varmistavista uusista ilmastotoimista ovat vielä valmistelussa hallituksella. Mikäli toimet osoittautuvat riittämättömiksi, järjestöt voivat valittaa uudelleen (42).

Tiedeyhteisö, Euroopan komissio, korkein hallinto-oikeus ja Suomen kansa odottavat Orpon hallitukselta välittömiä tekoja, jotta ilmastolain tavoitteissa pysyttäisiin. Samaan aikaan hallitus kuuntelee metsäteollisuuden lobbareita, tuhoaa hyvinvointiyhteiskunnan ja keventää rikkaiden verotusta. Metsää hakataan kestämättömän paljon joka päivä, ja tulevien sukupolvien elinmahdollisuudet tuhotaan jo tänä päivänä.

4. Mitä voimme tehdä?

Elokapina ei suostu katsomaan sivusta, kun elämisen edellytyksiä maapallollamme romutetaan. Siksi nousemme vastarintaan jälleen tulevana kesänä. Tule mukaamme osaksi 10 000 kapinallisen joukkoa toistamaan viestiämme päättäjille: vaadimme elinkelpoisen tulevaisuuden. Meillä on oikeus elää ja taistella sen puolesta!

Juuri nyt meillä on ainutlaatuinen tilaisuus saavuttaa historiallisia voittoja myös Suomessa! Kyselytutkimusten mukaan yli 850 000 suomalaista olisi valmis kansalaistottelemattomuuteen ympäristön puolesta. Kun ihmiset saavat ajankohtaista tietoa kriisin vakavuudesta, ovat he valmiita paitsi vaatimaan enemmän ja nopeampia toimia, myös ryhtymään itse toimintaan.

Viime vuonna saimme joukkoomme mukaan yli 1 200 uutta kapinallista. Syntyi uusia elinvoimaisia yhteisöryhmiä, kuten Kulttuurikapina, Keskiluokkakapina, Teekkarikapina ja Isäkapina. Paikallisryhmiä perustetaan eri puolille Suomea.

Vuoden 2024 onnistuneiden kampanjoiden jäljiltä Elokapinalla on ensimmäistä kertaa mahdollisuudet ja valmiudet toteuttaa massamobilisaatiokampanja, jonka osallistujamäärät lähestyvät 10 000 osallistujan rajapyykkiä. Aiemmat Extinction Rebellion -liikkeen kampanjat Alankomaissa ja Briteissä ovat saaneet aikaan merkittävää poliittista painetta ja konkreettisia voittoja saavutettuaan 10 000 osallistujan kokoluokan.

Tule siis mukaan kesäkuussa tuhansien muiden kanssa vastustamaan tuhon tukia ja puolustamaan elinkelpoista tulevaisuutta, ilmastolakia sekä kaikkea sitä, mikä on meille rakasta ja merkityksellistä!

Lähteet

1. Maailman keski­lämpötilan nousu ylitti 1,5 astetta ensi kertaa mittaus­historiassa, ja se näkyi tulvina ja hirmu­myrskyinä. YLE, Hanna Eskonen. 10.1.2025. https://yle.fi/a/74-20135259
2. Raportti: Ilmaston­­muutoksesta yhä vahvempia merkkejä. HS. 19.03.2025. https://www.hs.fi/tiede/art-2000011108181.html
3. Exceeding 1.5°C global warming could trigger multiple climate tipping points. Science. 09.09.2022. https://www.science.org/doi/10.1126/science.abn7950
4. Global Tipping Points Report 2023. University of Exeter's Global Systems Institute. 06.12.2023. https://report-2023.global-tipping-points.org/
5. Hollantilaistutkimuksen johtopäätös: elintärkeä merivirta tyrehtyy 95 prosentin todennäköisyydellä tällä vuosisadalla. YLE, Jyri Tynkkynen. 30.08.2024. https://yle.fi/a/74-20107311
6. Accelerating melt of ice sheets now 'unmistakable'. BBC. 20.04.2023. https://www.bbc.com/news/science-environment-65317469
7. The direct drivers of recent global anthropogenic biodiversity loss. Science Advances,  Pedro Jaureguiberry muut. 9.11.2022. https://www.science.org/doi/10.1126/sciadv.abm9982
8. WRI Aqueduct Water Risk Atlas. WRI Aqueduct Water Risk Atlas
9. The causality analysis of climate change and large-scale human crisis. PNAS, David D. Zhang ja muut. 3.10.2011. https://www.pnas.org/doi/full/10.1073/pnas.1104268108
10. As Mounting Climate Chaos, Food Crisis Undermine International Peace, Secretary-General Tells Security Council It Must 'Act Now' to Resolve Conflicts, Protect People. António Guterres. https://press.un.org/en/2024/sgsm22133.doc.htm
11. Did climate change drive the Syrian uprising? Carolyn Gramling. https://www.science.org/content/article/did-climate-change-drive-syrian-uprising
12. Totuus Israelin kukoistavista autiomaista. Olli-Pekka Haavisto. 11.2.2017. https://www.ku.fi/artikkeli/3669690-totuus-israelin-kukoistavista-autiomaista
13. Gaza: By destroying agricultural lands and blocking food aid, Israel uses starvation as a weapon of war against civilians. Euro-Mediterranean Human Rights Monitor. 24.6.2024. https://reliefweb.int/report/occupied-palestinian-territory/gaza-destroying-agricultural-lands-and-blocking-food-aid-israel-uses-starvation-weapon-war-against-civilians-enar
14. Satelliitti­kuvat todistavat, miten Gazan elinolot romahtivat – "Taistelemme eloon­jäämisestä". John Helin. 18.9.2024. https://www.hs.fi/maailma/art-2000010677019.html
15. Finland is complicit in the Israeli occupation. Elokapina. https://blogi.elokapina.fi/finland-is-complicit-in-israels-occupation-of-palestine/
16. Climate change is not just a problem of physics but a crisis of justice. Otto Friedrike. https://www.theguardian.com/environment/2025/apr/18/climate-change-is-not-just-a-problem-of-physics-but-a-crisis-of-justice
17. Likainen työ – Ilmastopolitiikan voittajat ja häviäjät. Miikka Pirinen, Karoliina Paananen, Minea Koskinen. 1.4.2023. https://like.fi/kirjat/likainen-tyo/
18. Ilmastopaneeli shokkiuutisesta, että metsät eivät ole enää hiilinielu: "Hakkuita on rajoitettava" – näin kommentoi metsäteollisuus. Yle, Hanna Eskonen. 17.1.2025. https://yle.fi/a/74-20137546
19. Kansalliset kriteerit vanhoille metsille on hyväksytty. Maatalous- ja metsäministeriö, ympäristöministeriö. 20.03.2025. https://valtioneuvosto.fi/-/1410903/kansalliset-kriteerit-vanhoille-metsille-on-hyvaksytty
20. Metsien ikärakenne Suomessa vuosina 1951-2019. ForestNews, Anna Kauppi. 13.11.2020. https://forest.fi/fi/tilastot/metsien-ikarakenne-vuosina-1951-2019/
21. Metsäteollisuuden kestävyyspäivitys – Osa 1: Miksi metsäteollisuudella on ilmastopoliittinen erityisasema? BIOS-tutkimusyksikkö. 11.02.2025. https://politiikasta.fi/metsateollisuuden-kestavyyspaivitys-osa-1-miksi-metsateollisuudella-on-ilmastopoliittinen-erityisasema/
22. Tutkijoiden arviot varoittavat: Ojitetuista turvemetsistä tulossa pian selvästi suurin ilmastopäästölähde. YLE, Kari Ikävalko. 21.3.2024. https://yle.fi/a/74-20079412
23. Suomen metsiä hakataan nyt valtavasti – Siihen on viisi syytä. HS, Piia Elonen. 18.1.2025. https://www.hs.fi/alueet/art-2000010969838.html
24. Verotuet 2021-2023. Valtiovarainministeriö. 15.09.2022. https://vm.fi/documents/10623/15806635/Verotuet%202021%E2%80%932023.pdf/84cd7663-0014-d485-f7f5-86b255d8e8a0/Verotuet%202021%E2%80%932023.pdf
25. Tehottomuutta, terroria ja tiedotusta maan metsissä : metsätalouden ja sen yhteiskunnallisen toimintaympäristön kehitys. Lauri Vaara. 2010.
26. Vaatimuksemme. Elokapina. https://elokapina.fi/our-demands/#fn:I
27. Ilmastopaneelin raportti: Jakeluvelvoitteen kasvattaminen ja sähköistymisen vauhdittaminen puolittavat liikenteen päästöt. Ilmastopaneeli. 22.8.2024. https://ilmastopaneeli.fi/ilmastopaneelin-raportti-jakeluvelvoitteen-kasvattaminen-ja-sahkoistymisen-vauhdittaminen-puolittavat-liikenteen-paastot/
28. Syke: Metsien hakkuut vaikeuttavat hiilineutraaliuden tavoittelua arvioitua enemmän. YLE, Heikki Ali-Hokka. 24.10.2025. https://yle.fi/a/74-20119925
29. EEA greenhouse gases — data viewer. European Environment Agency. 16.4.2025. https://www.eea.europa.eu/en/analysis/maps-and-charts/greenhouse-gases-viewer-data-viewers
30. Kasvihuonekaasuinventaarion ennakkotiedot 2023. Luke. 15.1.2025. https://www.luke.fi/fi/uutiset/kasvihuonekaasuinventaarion-
31. Ilmastolaki. 14.6.2022. https://www.finlex.fi/fi/lainsaadanto/2022/423
32. Ilmasto- ja luontobarometrit 2025. Ympäristöministeriö. 17.3.2025. https://ym.emmi.fi/l/xgQhLFtkVNx7
33. Vahva ja välittävä Suomi. Valtioneuvosto. 20.6.2023. https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/165042/Paaministeri-Petteri-Orpon-hallituksen-ohjelma-20062023.pdf?sequence=1&isAllowed=y
34. Perus­suomalaiset, kristillis­demokraatit ja metsä­alan lobbarit yrittivät turhaan horjuttaa ilmasto­lakia. HS, Petja Pelli. 25.4.2025. https://www.hs.fi/politiikka/art-2000011189128.html
35. Ilmastopaneelin muistio ja raportti: Ilmastotavoitteiden saavuttaminen vaatii nopeita korjaavia toimia maankäyttösektorilla. Ilmastopaneeli. 15.4.2025. https://ilmastopaneeli.fi/ilmastopaneelin-muistio-ja-raportti-ilmastotavoitteiden-saavuttaminen-vaatii-nopeita-korjaavia-toimia-maankayttosektorilla/
36. Uudet tiedot Suomen metsistä ovat todellinen uutispommi – Seuraukset eivät ole ihan pieniä. HS, Piia Elonen. 17.1.2025. https://www.hs.fi/alueet/art-2000010966941.html
37. Paine kasvaa: Myös Metsä­teollisuus vaatii ilmasto­lain avaamista. HS, Petja Pelli. 3.3.2025. https://www.hs.fi/politiikka/art-2000011063989.html
38. Commission Recommendation, Assessment (SWD) and Factsheet of the draft updated National Energy and Climate Plan of Finland. Euroopan komissio. 18.12.2023. https://commission.europa.eu/publications/commission-recommendation-assessment-swd-and-factsheet-draft-updated-national-energy-and-climate-14_en
39. Finland - Final updated NECP 2021-2030 (submitted in 2024). Ministry of Economic Affairs and Employment of Finland. 1.7.2024. https://commission.europa.eu/publications/finland-final-updated-necp-2021-2030-submitted-2024_en
40. Arvio Suomen maankäyttösektorin tilanteesta – Tarkastelussa EU:n LULUCF-velvoitekaudet 2021–2025 ja 2026–2030. Ilmastopaneeli. 15.4.2025. https://ilmastopaneeli.fi/hae-julkaisuja/arvio-suomen-maankayttosektorin-tilanteesta-tarkastelussa-eun-lulucf-velvoitekaudet-2021-2025-ja-2026-2030/
41. Hakkuukertymä ja puuston poistuma. LUKE. https://www.luke.fi/fi/tilastot/hakkuukertyma-ja-puuston-poistuma
42. KHO:2025:2. Korkein hallinto-oikeus. 08.01.2025. https://www.kho.fi/fi/index/paatokset/ennakkopaatokset/1735886394202.html

Laajemman rintaman muodostaminen metsäpoliittisten tavotteiden taakse vaatii aiempaa enemmän yhteistyötä erilaisten sidosryhmien välillä. Tekstissä käsitellään ympäristöliikkeen ja keskeisten metsäsidosryhmien lähentymisen esteitä ja niiden ylittämistä. Kirjoitus perustuu Lusto-hankkeelle tehtyyn haastattelututkimukseen, ja se on julkaistu myös Koneen säätiön Kaivolla-blogissa.

Teksti: Topi-Matti Heikkola

Ympäristöliike tarvitsee liittolaisia metsäpolitiikassa. Tieteelliset tulokset ovat selviä: jotta luontokato saadaan käännettyä ja nettoilmastopäästöt kuriin, hakkuita täytyy vähentää, jäljellä olevat luonnonmetsät suojella ja metsien monimuotoisuutta lisätä ja varjella. Siltikään laajaa rintamaa ei ole muodostunut näiden tavoitteiden taakse, eikä ympäristöliike ole saanut mobilisoitua tarvittavia määriä ihmisiä.

Osana Lusto-hankkeen tiedonjalkautusta järjestin mini-haastattelututkimuksen, jossa haastattelin kolmen keskeisen sidosryhmän edustajat: metsänomistajan, metsäammattilaisen, ja nuorisopolitiikan aktiivin puolueesta, jonka politiikan katsotaan yleisesti olevan ristiriidassa ympäristöliikkeen tavoitteiden kanssa. Tavoitteena oli raottaa verhoa sen suhteen, mikä estää näitä sidosryhmiä siirtymästä kohti vähempää vastustusta ja aktiivisempaa tukea ympäristöliikkeen ajamille tiedepohjaisille metsäpoliittisille tavoitteille, ja mikä voisi mahdollistaa tämän muutoksen.

Haastateltavaksi valittiin mainituista sidosryhmistä ihmisiä, joiden tiedettiin olevan keskimääräistä suopeampia ympäristö- ja luontotavotteita kohtaan. Ajatuksena oli, että heillä olisi halua paitsi osallistua haastatteluun, myös auttaa ympäristöliikettä ymmärtämään aiheiden problematiikkaa ja mahdollisia ratkaisuja. Tavoitteena on tuoda ympäristöliikettä ja metsäsidosryhmiä hieman lähemmäs toisiaan.

Keskeisiä esteitä, joita haastatteluista voi tunnistaa, ovat koetut ratkaisemattomat kysymykset suhteessa metsäsektorin tarjoamaan työhön ja tuloihin, ja metsänomistajien omistusoikeuteen. Lisäksi esteenä vaikuttavat olevan tietyt mielikuvat metsäaktivismista, sen laadusta ja ympäristöliikkeen tietopohjasta, sekä halu välttää erilaisten metsäpoliittisen vaikuttamisen tapojen mukanaan tuomia konflikteja.

Millä keinoin yhteinen rintama voisi edetä? Helppoja vastauksia ei ole, mutta haastatteluista nousi esiin myös mahdollisuuksia. Kaksi olennaista identiteettikysymystä tuli ilmi. "Luonnonsuojelija"-identiteetti oli haastatelluille huomattavasti lähestyttävämpi kuin "aktivisti". Se voisi toimia jonkinlaisena laajempana yhdistävänä tekijänä. Etenkin Metsäliikkeelle olennainen huomio oli, että Metsäliike on vielä tuntematon, ja sen julkisuuskuva on monen mielessä puhdas kanvaasi. Suurin osa ympäristöliikkeen käyttämistä taktiikoista myös sai jonkinlaista kannatusta, ja uusiakin toimenpiteitä ehdotettiin. Rajoja ylittävä yhteistyö ja keskusteluilmapiirin ja -tapojen kehittäminen nousevat esiin potentiaalisina suuntina.

Yhdistin haastatteluista vahvimmin nousseisiin teemoihin joitakin muita lähteitä ja omaa kokemustani. Niihin perustuen listaan alla seitsemän keskeistä oppia, joita ympäristöliike voisi soveltaa lisätäkseen vaikutusvaltaansa olennaisissa sidosryhmissä.

Lusto-hankkeesta, Metsäliikkeestä ja tutkimuksesta lyhyesti

Lusto-hanke on Koneen säätiön rahoittama Metsäliikkeen kehittämisprojekti. Osana projektia on toiminut tiedonjalkautustyöryhmä, joka on pureskellut metsiin ja aktivismiin liittyvää tutkimustietoa ympäristöliikkeelle ja laajemmalle yleisölle hyödylliseen muotoon. Metsäliike taas on Greenpeacen, Elokapinan ja Luonto-liiton Metsäryhmän yhteistyöstä alkunsa saanut ja sittemmin itsenäistynyt kansanliike, joka pyrkii puolustamaan luonnonmetsiä, kohtuullistamaan hakkuumääriä ja palauttamaan Suomeen eheitä ja yhtenäisiä metsäekosysteemejä.

Haastattelut toteutettiin marras—joulukuussa 2024 yksilöhaastatteluina. Tutkimus oli hyvin suppea ja johtopäätösten vetämisessä on ilmeisiä rajoituksia. Jokaisen haastattelun myötä nousi useita uusia teemoja, eli on syytä odottaa että uusia teemoja olisi varmasti vielä noussut jos haastatteluja olisi tehty lisää. Yksittäiset mielipiteet eivät myöskään luotettavasti kuvaa sidosryhmien ajattelua ja sen moninaisuutta. Niiden kautta voidaan kuitenkin päästä kiinni joihinkin ilmeisiin teemoihin, ja samojen teemojen toistuminen useassa haastattelussa vahvistaa tulosten selitysvoimaa.

1. Metsäsektorin taloudelliset siirtymäpolut näkyviin

Metsien käyttöön liittyvät taloudelliset seikat nousivat odotetusti esille kaikissa haastatteluissa. Kaikki haastatellut kuvailivat metsäluonnon ja hiilinielujen suojelun sekä metsien taloudellisen hyödyntämisen ristiriidat keskeiseksi esteeksi ympäristötavoitteiden saavuttamisen tiellä. Yhtenäistä ratkaisuehdotusta ei ollut. Vastauksissa esiintyivät muun muassa kansainväliset sopimuskehykset, taloudelliset kannusteet, vapaaehtoisuus ja metsäsektorin rakennemuutos.

Metsäsektorin taloudellisen merkityksen säilyttäminen nykyisellään tuskin voi olla metsäaktivismin lähtökohta tai edellytys. On kuitenkin odotettavaa, että mitä paremmin ympäristöliikkeet kykenevät sisällyttämään taloudellisia siirtymäpolkuja narratiiveihinsa, sitä paremmin niiden tavoitteet asemoituvat poliitiseen keskusteluun ja näyttäytyvät aitoina vaihtoehtoina. Yksi yritys tähän oli oma kirjoitukseni Sorsa-säätiön blogiin syksyllä 2024.

Metsäammattilainen:

"...siinähä on kyse monien asioitten et miten niitä niinku yhteensovitetaan. Et niinku, on luonnonsuojeluaspektit, luonnon monimuotosuusaspektit, hiilensidonta-aspektit. [...] Monia työpaikkoja, paljon vientituloja, monet metsänomistajat saa siitä, jos ei päätoimista nii sivutoimista tuloo. Kaikki virkistysarvot. [...] Se on niinku se priorisointi."

"Tämmöne vihree siirtymähän tuo uu- kaikkii uusii työpaikkoja ja uusii innovaatioita et kyllähän metsäalallekki jos löytyis vaik ansaintalogiikka että [...] jos aletaan tekee vaik ennallistamista niin sehän tois alalle töitä niin sitten sitä kautta. Eli eli joku po- niinku porkkana siel pitäis olla. Ja valitettavasti maailma pyörii aika paljo rahan ympärillä..."

Nuorisopolitiikan aktiivi:

"Mutta sitten taas tulee taas tää sosiaalinen, taloudellinen aspekti että. Saattaa olla niinku - metsäteollisuus ottaa taas iskua siitä, mutta kyllä periaatteen tasolla mun mielestä niiden hakkuutasojen pitäisi olla niinku kestävällä tasolla..."

"Toki vapaaehtoisin voimin esim. Metso-ohjelmaa hyödyntäen voitaisiin suojella näitä vanhoja luonnontilaisia metsiä [...] Mun mielestä voitaisiin ainakin aloittaa siitä, valtion luonnontilaisista metsistä ja jostain vapaaehtoisesta suojelusta."

Metsänomistaja:

"Eli osittainen suojelu kolkyt pinnaa ois hyvä, ja sit kymmenen prosenttii täys suojeluu, mut meiän metsäteollisuus on kuitenkin vielä aika vahvasti meiän talouteen riippuvainen ni mä luulen et ongelmaks tulee se et meil ei oo- se ei ole taloudellisesti kestävää meille, tehdä sitä ellei samanaikasesti sit siihen tuu kompensaatiota EU-tasolta, tai sitte EU:ssa samalla tavalla pitää alkaa katsomaan sitä historiallista metsän roolia."

"Meiän pitäis saada jalostusaste kasvamaan, jollon jos me rajotetaan sitä meillä olevan raaka-aineen saatavuutta — mut sitä on paljon. Nii me nostetaan todennäkösesti meiän jalostusarvoa, ja maailmanmarkkinahinta nousee, me ollaan aika iso tuottaja esimerkiks paperiteollisuudessa, ja erityisesti paremmanlaatusessa. Ja nyt ku me tehään paljon niin me viedään sellua. Puhtaan sellun viennissä ei oo mitään järkeä Suomen kaltasessa yhteiskunnassa. Siitä ei hyödy niinkun kansakunta juuri mitään..."

2. Omistusoikeuden vahva asema otettava huomioon

Yksi haastatteluista noussut huomio oli omistusoikeuden keskeinen merkitys kaikissa sidosryhmissä. Aihe puhutti ja sen huomioimista pidettiin erityisen tärkeänä. Haastateltavat olivat (odotetusti) suopeita metsien suojelumäärien kasvattamiseen, mutta keskeinen ehto tälle oli, että omistusoikeutta ei loukattaisi. Omistusoikeuden roolia on aiemmin tutkittu ainakin ruotsalaisessa metsäpoliittisessa keskustelussa, jossa maanomistajien etujärjestöt ja arvokonservatiiviset puolueet ovat esittäneet ympäristölainsäädännön hyökkäyksenä omistusoikeutta vastaan (Sténs ja Mårald, 2020).

Metsänomistaja totesi kaikkien luonnonmetsien suojelusta:

"Joo, mää kannatan sitä ajattelua koska se on aika vähänen määrä nykyisistä metsistä mitä se on ja ainut mikä siinä on se ongelma on se omaisuuden suoja. Eli meiän pitäis tehä jonkunlainen vaihto-oikeus siihen metsään koska raha ei oo pelkästään se vaan jollain voi olla se metsän omistajuus tärkee. Mut meil on niin vähän sitä, ja meil on niin pal talousmetsää et meillä olisi mahdollista, jos tahtoo riittää, niin tehdä se suojelu niin et me annettais niille ihmisille vastaava määrä jostain mahollisimman läheltä ja käypää metsää tai korvata rahallisesti se. [...] sanotaan tilanne et meillä on joku henkilö jolla on metsäomaisuutta paljon [...] jos hänen koko omaisuutensa siinä niin se suojelu on radikaali hänen niinkun omaisuuden hävittäminen. Mutta kyllä pitäis suojella, k- mut niin ettei se yksittäiset- erityisesti yksityiset maanomistajat ei siinä kärsi."

Metsäammattilainen taasen kommentoi samaa aihetta hyvin saman suuntaisesti:

"...mä kannatan kyl suojelun lisäämistä niinku valtion metsissä mut mä suhtaudun vähän varauksella niinku yksityisten metsänomistajien omaisuuden niinku semmoseen pakkosuojeluun [...] Siihen suhtaudun hyvin lämpimästi et metsänomistajia joko rahallisesti tai muilla keinoin kannustetaan suojeluun tai niinku, tu-tuetaan tai että tehään jotain vaihtokauppaa, et vaihetaan niinku maaomaisuuksii."

Omistusoikeuden merkitys korostuu nuorisopolitiikan aktiivin vastauksessa kysyttäessä, miten hänen sidosryhmänsä suhtautuu Metsäliikkeenkin tavoitteinaan pitämiin metsäpoliittisiin ideoihin.

"Joo no, tässä täytyy sanoo et mä olen eri linjalla oman puolueeni kanssa. [...] mutta ehkä hyvä taustoittaa että miks ne on niinku tätä mieltä nii yksi keskeinen asia on niinku omaisuuden suoja, että se on - viiteryhmässä ollaan huolissaan siitä että ei aiheudu mitään kustannuksia sille metsänomistajalle, että puuttu– tuleeko niinku EU ja puuttuu sitte metsänomistajien yksityisomaisuuteen."

"...mun viiteryhmässä ajatellaan näin että sen pitäs- metsien suojelun pitäis tapahtua enemmän niinku vapaaehtoiselta pohjalta, esim Metso-ohjelman kautta. Tavallaan ajatellaan että ei saa pakottaa yksityistä. Että metsänomistajat saa tehä niinku omille metsilleen mitä haluaa."

Ensimmäinen tästä aiheesta vedettävä huomio on, että näkemykset ovat sinänsä täysin linjassa metsäaktivismissa yleisesti ajettujen tavoitteiden ja vaatimusten kanssa. Metsäliike liittolaisineen on keskittynyt toiminnassaan pääasiassa valtion metsiin, ja pienessä määrin myös joidenkin muiden julkisyhteisöjen, kuten kuntien, seurakuntien ja suuryritysten metsiin. Yksityisten metsänomistajien metsät ovat olleet aktivismin ja monelta osin myös ajettujen tavoitteiden ulkopuolella. Tämä samalinjaisuus ei kuitenkaan tule esiin eikä välity haastateltavien vastauksista. Päinvastoin metsänomistaja toteaa kansalaistottelemattomuudesta ja suorasta toiminnasta:

"...siin on se riski et, aika harvoin me saadaan - UPM:ää kiinni mut me saadaan sen metsänomistajan esimerkiks— kiukku eli metsänomistajan kiukku et kun hän menetti sen. Entä jos me suljetaanki UPM:n tehdas? Mielenosotus — se on aivan erityyppinen tilanne."

Sitaatti korostaa, miten kuva liikkeen toiminnasta ja siihen perustuva arvio ei välttämättä perustu siihen mitä liike on tosiasiassa tehnyt. Sellutehdasaktioita on toteutettu useampaan kertaan, eikä aktioita yksityisissä metsissä kertaakaan, mutta oikeanlainen viestintä ei ole saavuttanut sidosryhmän jäsentä tai se on jostain syystä sivuutettu.

Tulosten perusteella ympäristöliikkeen kannattaisi mielestäni miettiä omistusoikeuden merkitystä eri sidosryhmille ja sen roolia viestinnässä. Korostamalla toiminnan kohdistumista valtion, kuntien ja muiden suurten julkisyhteisöjen metsiin, voitaisiin joidenkin sidosryhmien luottamusta toimintaan mahdollisesti vahvistaa ja epäluuloja hälventää. Toisaalta mikäli esillä pidetään toimia, jotka vaikuttaisivat yksityisten metsänomistajien määräämisoikeuteen omaisuudestaan, on niiden hyvä perustelu ja rajaaminen tarpeen. Yksi esimerkki on hakkuukiintiöistä puhuminen. Metsäammattilainen kommentoi hakkuiden rajaamista ekologisesti kestävälle tasolle alueellisesti:

"...se ois mun mielest hankala että ajatus että - miten sitä lähettäis sitte rajottaa, että rajotettaisko metsänomistajia jotenki et he sais myydä - et heil ois joku limitti paljo he saa myydä metsäomaisuudestaan ja oisko se joku, tilakohtanen limitti vai oisko se heidän koko metsäomaisuuden kohtanen limitti. Vai rajotettaisko sitte näitä puun ostajia et paljon ne saa ostaa ja sitte taas miten jos lähetään valtion tasolta puuttumaan jakelemaan tämmösiä ostamis- [...] talousasiat ei oo niin tuttuja mulle mut se kuulostaa vähän pelottavalta et tulis tämmöne valtion säätely, mun mielestä."

Uskon että esimerkiksi hakkuukiintiöiden huutokaupan puolesta voi argumentoida tavalla, joka liennyttää näitä huolia.

3. Liikkeiden julkikuvaa laajennettava — aktioiden ulkopuolinen työ näkyvämmäksi

Keskeinen teema haastateltavien vastauksissa liittyen aktivistiseen toimintaan osallistumiseen olivat sen sisältämät erilaiset konfliktit. Kaikki haastatellut kokivat joidenkin aktivismin piirteiden olevan jollain tavalla luonteensa vastaisia. Yksi ilmeinen syy tälle voi olla tietynlaisesta aktivismista syntyvien sosiaalisten konfliktien välttely. Konfliktit voivat liittyä asiasisällön lisäksi toimintatapoihin. Tulkintaa tukee se, että kansalaistottelemattomuuden kontrastiksi esitettiin toistuvasti rauhanomaisuus tai rauhallisuus. Vaarana haastateltavien sanojen tulkitsemisessa on tietysti se, että minkä tahansa syyn esittäminen voitaisiin tulkita "tekosyyksi", jolla haastateltava tosiasiassa pyrkisi välttämään konfliktia. Siksi vain selkeästi aktivismin sisältämiin sosiaalisiin konflikteihin viittaavat puheenvuorot on otettu perustelemaan tätä tulkintaa. Kaikki vastaajat nostivat esiin muita vaikuttamisen keinoja itselleen kansalaistottelemattomuutta mieluisampina.

Metsäammattilainen:

"En nää [itseään harjoittamassa kansalaistottelemattomuutta], ja mä mietin et mist se johtuu niin yks se et mä en oo ehkä silleen aktivistihenkinen et mä, mun valikoimassa on semmoset rauh- perinteisemmät keinot tai rauhanomasemmat keinot."

"Eli, öö vastaus kysymykseen on et en oo itse aktivistihenkinen mutta - kuitenki pidän sitä tärkeenä että sitä on. Ja en mä tiiä, ehkä sitte jos, voiha mielipiteet muuttua. Voinhan mä kyynistyä metsäalalla tähän rauhanomaseen vaikuttamiseen ja musta voi tulla aktivisti."

Nuorisopolitiikan aktiivi:

"Mä koen että toi kansalaistottelemattomuus tai suora toiminta ei oikein sovi mulle, olen sillä tavalla aika rauhallinen ja maltillinen, että taida itseltäni löytyä rohkeutta siihen enkä ole ihan varma että löytyiskö niin paljon kiinnostustakaan. Mulla muita keinoja sitten, millä voin vaikuttaa näihin asioihin."

Metsänomistaja:

"Mä olen niin huono marssimaan et sit ku lähetään marssimaan ni mä ole ylee- niinkun - sit me ollaan siin pisteessä et sit alkaa olla jo yhteiskunnassa ai- öö- paljo radikaalimpia. Ehkä mun luonne on tämmönen niinkun öö asiapohjanen vaikuttaminen — mut öö tietenki tulee myös niit tilanteita et sit jossai vaiheessa sinne pitää lähteä."

Yhtenä mahdollisena konfliktien ja epäedullisten seurausten alueena metsänomistaja ja metsäammattilainen näkivät työelämän. Metsäammattilainen kommentoi:

"...jos joutuu työpaikkaa vaikka joskus vaihtamaan nii ettei sitte mistään, jää jostain työrekrytointiprosessista ulkopuolelle sen takia et on ollu jotain kärkkäitä kannanottoja, mä en tiiä et ois-, se varmaan on jotenki laitontaki mutta, silti en halua ehkä henkilökohtasesti ottaa sitä riskiä."

Toisaalta hän kuitenkin jatkoi:

"Plus siin on se, että koska mä oon nyt alanvaihtaja, mä oon aika vähän ollu tässä, sit ku ois ollu pidemmän aikaa niin ehkä uskaltaa rohkeemminkin ottaa kantaa. Ja onhan metsäalalla paljon ammattilaisii, jotka ottaa tosi äänekkäästiki kantaa eikä se oo heiän mihinkään työllisyystilanteeseen vaikuttanu."

Metsänomistaja:

"Myöskin, sanotaan näin että oma- siis työn, oman uran kannalta se on pätkätyöläisenä tutkijana vieläkin, niin jos sust tulee sopivasti poliittisesti epähaluttu henkilö, niin en usko että se niinku ainakaan varmistaa sitä, pysyvän työn saantia, jolloin maksajana on mun lapset."

Nuorisopolitiikan aktiivi pohti oman viiteryhmänsä suhtautumista, jos hän osallistuisi kansalaistottelemattomuuteen:

Ehkä sellainen mielenosoituksiin ja kansalaistottelmattomuuteen liittyvä toiminta ni se ehkä katottas — ei sitä ei ehkä katottais niin hyvällä. Mutta uskon että noi muut toimintatavat on sit sellaisia että niissä voi sitten ihan vapaasti olla. Että ehkä sit sisällöstä saattaa kritiikkii tulla mutta itse toimintatavasta ei sitte varmaan niinkään...

Ympäristöliikkeen tavoitteita ja vaikutusvaltaa voi monesti kuitenkin tukea olematta itse osa avoimia sosiaalisia konflikteja. Suurin osa aktioiden ulkopuolisesta työstä ei näy liikkeiden ulkopuolelle, kuten suunnittelu, organisointi tai kouluttaminen. Liikkeiden viestintätyötäkin voi useimmiten tehdä esiintymättä itse mediassa. Myös esimerkiksi metsien valvontaa tai kartoittamista voi tehdä ilman julkisuutta. Näiden toimintatapojen korostaminen entisestään voisi madaltaa mukaan tulemisen kynnystä niille, jotka haluavat välttää konflikteja. Ainakin Elokapina on myös tehnyt tätä, muun muassa levittämällä julisteita kaikista erilaisista mukana olemisen tavoista.

Toisaalta konfliktien välttely oli vain yksi esiintyneistä henkilökohtaisiin näkemyksiin liittyvistä esteistä.

4. Aktivismin luonne ja laatu — linkki tieteeseen oltava näkyvä

Haastatellut metsäammattilainen ja metsänomistaja näkivät aktivismin laadun ja neutraaliuden keskeisenä tekijänä osallistumishalukkuudessaan. Puheenvuoroista on tulkittavissa, että toiminnan laatu ei ole haastateltujen mielestä aina palvellut asiaansa, tai että he eivät aina luota aktivististen toimijoiden tietopohjaan. Kokemukseni mukaan ympäristöliikkeet yleensä perustelevat toimiaan isossa kuvassa varsin legitiimeillä tieteellisten tahojen julkaisuilla ja ulostuloilla. Yksittäisten aktioiden kohdalla tilanne tietysti vaihtelee pitkälti aktion luonteen mukaan. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että tieteellisten perustelujen on syytä olla ja pysyä korkealla prioriteeteissa sekä niiden näkyvyyden että laadun osalta.

Metsäammattilainen:

"...jos mä jotain tekisin nii mä voisin mennä ehkä tälläseen marssiin tai mielenosotukseen tai adressin allekirjottaa ja sillon se vaa vaatis sen et se ois tosi selkeesti ja asiallisesti perusteltu ja et siihen löytyy niinku sellanen virallinen asiapohja tai et se perustuu faktoihin eikä vaan mielipiteisiin. Tai jonku krhm johonki, jonku ryhmän näkemykseen vaan et se voidaan ihan sillee neutraalisti esittää ja sit mä voin todeta et mä oon samaa mieltä, nii silleen..."

Metsänomistaja kommentoi näkemystään puolueellisuudesta:

"Kun se on monesti niin et se on jonkun etujärjestön, oli sitte ympäristöetu- öh niinku ympäristöjärjestö, joka ajaa sitä [metsäpolitiikkaa]. Niilläkin on myös niinku biasoituneita näkemyksiä — samoin kun on niinku teollisuuden puolella."

Metsänomistaja yhdisti aktivismin myös vahvasti tunteiden pohjalta toimimiseen. Erilaisia yleisöjä suostutellessa tarvitaan luultavasti erilaisia ilmaisutapoja: tunteiden lisäksi selkeää asiapohjaisuutta.

Metsänomistaja:

"Siel on monesti semmosta tunnepitosta ihmistä mikä niinkun huolestuu luonnosta tunteen tasolla ja mennään että, ja se on niinku aika vahva semmonen niinkun — öh tunnepuolinen. Mä olen sit taas sen verran insinööriluonne [...], et ei se tunnepuoli ratkase, mun pitää ymmärtää mitä me tehdään miks tehdään eli se puoli puuttuu musta..."

"Se määrätynlainen aktivismin öö idealismi, öö — idealismi joka ei perustu rationalismiin on vaarallista. Rationalismi jos ei oo idealismii on myös vaarallista. Eli- ja puhdas rationalismi öh, se se unohtaa ihmisarvot, puhdas idealismi unohtaa sen öö käytännön."

Metsänomistajan toinen kommentti tuo ilmi, että kaukaisetkin tapahtumat vaikuttavat oletuksiin ja odotuksiin aktivismista.

"Mut suoraan öö- suoraan lainrikkominen nii siinä on myöskin, riskejä minkä olen nähnyt esimerkiks, parhaita esimerkkejä mitä oli joskus näitä kulttuuritalojen valtauksia Turussa tossa kakstuhattakymmenen ni- vaadittiin että pitää olla paremmat kulttuuritilat ja vallataan rakennus, sit sielä ku kävelee ohi, tämä porukka ryyppää sielä kolme viikkoa. Ja sotkee. Jolloin se idea mikä sielä oli ni haluttiin että meillä on paikka tehdä tätä, mut sit ei tehty sitä vaivaa eikä sitä tehty kunnolla ni se oli niinku vähän surullinen esimerkki et — jos se tehdään ni sit se pitää tehä kunnolla. Ja perustellusti ja esimerkinomaisesti."

Toisaalta metsänomistaja näkee kansalaistottelemattomuudessa parhaimmillaan paljon potentiaalia.

"Kannatan sitä - määrätyissä rajoissa ja sillä tavalla et, - etet- tää kannattaminenki on vaikee sanoo et, ä- arvostan sitä. Ja öh, mul on vaikee saada sitä niinko tarkkaan, koska siin on niinku, jos se menee huonosti ni sit se on huono ja se pilaa sen tarkotuksen ja se saa, esmes maanomistajat vastaan, mut jos se tehdään tyylikkäästi hyvin ni se on äärimmäisen vahva niinkun tapa osottaa sitä ja vaikuttaa."

Kansalaistottelemattomuus oli osittain haastateltuja jakava aihe. Metsänomistaja ja metsäammattilainen tuntuivat antavan sille moraalisen hyväksyntänsä, mikä tukee ajatusta, että taktiikka sinänsä ei ole tuomittu epäonnistumaan ihmisten voittamisessa puolelleen. Nuorisopolitiikan aktiivi ei esittänyt suoraan mielipidettä kansalaistottelemattomuudesta. Hän tuomitsi Elokapinan toimintatapoja, joskin varovasti.

Metsäammattilainen:

"Mut sit samaa aikaan mä kuitenki ymmärrän aktivis- aktivismin ja pidän sitä tärkeenä [...] - must tuntuu et joiltaki menee ihan se poh- se koko aktivismin pointti ohi ku ne on ihan sillei et miks niitten pitää aiheuttaa jotai häiröö et eiks ne voi jossai tai että - m- joh esimerkiks oli tää hyvä dokkari se Virpi Suutarin se metsädokumentti ooksä nähny sen? [Haastattelija: Mä oon nähny sen.] Nii - ni siin oli se joku kohtaus ku ne on jossain, tyyliin Stora Enson aulassa ja liimaili itte- käsiä hissiin tai jotain, ni sit sielt tuli joku tyyppi sanoo "tää on kyllä, te ootte hyvällä asialla mut te ootte nyt väärässä paikassa että voisittekste mennä jonnekki mis te ette oo niinku tiellä. Ja sit jos ne menis johki rauhammas ni eihä kukaa huomais. Et tää et sähä et sais mitää huomioo ikinä se ois ihan tyhjän kanssa ni sit tavallaan on ihan sillei että - se on, se on se koko aktivismin pointti mun mielestä"

Nuorisopolitiikan aktiivi:

"No Elokapina, se on vähän niinku, heidän toimintatavat niinku, vähän saa niinku vastareaktion itsessä pystyyn ja en silleen ehkä niitä toimintatapoja allekirjoita, mutta minusta heillä on ihan hyviä tavoitteita..."

Kuinka paljon paremmalta tai laadukkaammalta toiminta sitten olisi voinut haastateltujen mielestä näyttää on hyvä kysymys. Vaikuttaa siltä, että haastateltujen mielikuvaa kansalaistottelemattomuudesta määritti eniten Elokapina, sillä se oli kaikkien tuntema liike.

Metsänomistaja:

"...sanotaan vaikka nyt on tää ööh, öö Elokapina, joka monesti on niinkun osottaa mieltään jossain ja se vaikutus on suurin siihen ke- normaaliin tielläkulkijaan joka ei pysty vaikuttamaan se ken- asiaan. Ni sillon se ei öö, sen riski on se et mitä Suomessaki on nähny et on tullu hyvin vihamielinen suhtautuminen Elokapinaan sen takii koska ne on tehny semmosen et se ei kohdistu siihen - ku ne ei saa sitä kiinni joka pystyy muuttamaan"

Metsäammattilainen:

"No ennen mä aattelin et Greenpeace on se ärhäkkä mut nyt mun mielest Elokapina on ärhäkkä ja Greenpeace on niinku maltillisempi."

Tästä pääsemme yhteen keskeiseen huomioon:

5. Metsäliikkeen julkisuuskuva on vielä tyhjä kangas

Haastatellut eivät juuri tunteneet Metsäliikettä eivätkä liittäneet siihen mielikuvia. On pääteltävissä, että Metsäliikkeellä on hyvät mahdollisuudet vaikuttaa julkisuuskuvaansa ja maineeseensa, koska ne eivät ole vielä vakiintuneet. Toisaalta heikko tunnettavuus voi selittää myös tuen puutetta.

Metsänomistaja:

"Metsäliike, kuullut, en identifioi sitä sen suuremmin mihinkään. Eh- onko yhteyttä Luonnonperintösäätiöön — ei tietoo. Äärimmäisen neutraali kuva."

Nuorisopolitiikan aktiivi:

"Metsäliike ei oo itelle niin tuttu, saattanut joskus tulla vastaan mutta en muista sen tarkemmin tästä liikkeestä. Ööm nimen perusteella jotain mielikuvia, niinku tuolla Aaliksella mikä sitte on niinku- metsistä kiinnostuneita ja haluu suojella metsiä."

Metsäammattilainen:

"Onks se se, joka järjestää sen metsämarssin? [...] Nojoo varmaa oon kuullu mutta voi olla et menee sekasin."

6. Sosiaalinen media ei kutsu vaikuttamaan

Nuorisopolitiikan ammattilainen ja metsänomistaja näkivät konfliktien areenana somen, johon he kaipasivat parempaa keskustelukulttuuria tai keskustelun alustoja. Asenteet somea kohtaan vähensivät heidän haluaan osallistua metsäpoliittiseen vaikuttamiseen somessa. Metsäammattilaisellakaan ei ollut kiinnostusta käyttää somea.

Somea pidetään liikkeissä yleensä tärkeänä mobilisaatiokanavana, ja oman kouluttaja- ja mobilisaatiokokemukseni mukaan se vaikuttaa perustellulta. Someviestintä lienee myös tärkeä liikkeen identiteettiä ja julkisuuskuvaa rakentava tekijä. Haastattelujen perusteella nousevia ajatuksia ovat ainakin se, että jonkinlaiset yllättävät, siltoja rakentavat somesisällöt saattaisivat rikkoa joidenkin sidosryhmien jäsenten kuvaa somekeskustelusta "äärilaitojen temmellyskenttänä". Toisaalta tulokset viittaavat siihen, että some voi olla hyvin rajoitettu kanava tavoittaa sidosryhmiä.

Nuorisopolitiikan aktiivi kuvaili somea yhdeksi tärkeäksi vaikutuskanavakseen:

"Joo no mä oon nyt kirjoitellukki aika paljon kirjoituksia ja laittanu someen postauksia ympäristöteemoihin liittyen. Koen että se on ehkä yks niistä jutuista mitkä mä niinku osaan parhaiten ja pystynki tekemään aika suht koht kivuttomasti kuitenkin. Ehkä niinku omaa- omaa kiinnostusta ja osaamista se on, niinku vastaa..."

Kysyttäessä metsäpoliittisen vaikuttamisen esteistä hän totesi:

"No kyllä mä olen ainakin ite huomannut tuolla somen puolella, etenkin tuolla X:ssä että se keskustelukulttuuri on aika agressiivista ja repivää sun muuta. Mä oon huomannut sen että on tullut postailtua vähemmän näista asioista, kokee sen jotenkin rankaksi että sieltä tulee sellainen, saattaa tulla sellainen iso viharyöppy. Tai kritiikkiäki, vaikka se ei oo niin huono asia mutta se rasittaa jonkun verran se kritiikkikin että. Sen huomaa, että se saattaa jonkun verran rajoittaa sitten, että se vaatii tietynlaista henkistä olotilaaki et pystyy ottaa sen kaiken ryöpyn vastaan."

Kysyttäessä halukkuutta osallistua somepostaukseen jonkun yhteiskunnallisen liikkeen somessa, metsänomistaja vastasi:

"Tää on se ongelma sosiaalises mediassa eli, öö mitä tahansa sanoo sosiaalises mediassa se irrotetaan kontekstissaan ja se alkaa aika usein toimimaan vastaan ja — mä olen lakannu, lakkasin käyttämästä öö sosiaalista just tän takia että ku tutkin sosiaalist mediaa ni - se polarisaatio mikä siel tapahtuu nii, melkeen kaikki asiat niinku menee - huonompaan suuntaan siinä sosiaalisen median eri- Mä en tiedä mikä se ratkasu olis siihe et me ollaan päästetty sosiaalinen media sellaseks, äärilaitojen temmellyskentäksi."

Samaan kysymykseen metsäammattilainen taas totesi:

"No en varmaa ois siinäkää. Ja perusteet on se että en oo somessa muutenkaan, ja sitte tää että, öö, noet täytyy vähän sitä työasiaa miettii kans."

7. Minäkö luonnonsuojelija?

Haastatelluilta kysyttiin näkisivätkö he itseään kutsuttavan aktivisteiksi nyt tai joskus tulevaisuudessa. Kaikki olivat varautuneita. Luonnonsuojelija sen sijaan vaikutti huomattavasti lähestyttävämmältä identiteetiltä. Onko niin, että monet negatiiviset mielikuvat konflikteista ja jonkinlaisesta vinoutuneesta tunnepohjaisuudesta liitetään enemmän juuri "aktivisteihin"? Kun ympäristöliikkeen toimijat puhuvat julkisuudessa, tämä on oleellinen seikka pohdittavaksi. Toisaalta luonnonsuojelijuus voidaan nähdä melko kapeana identiteettinä, erilaisten inhimillisen oikeudenmukaisuuden kysymysten linkittyessä olennaisesti globaaliin ekokriisiin esimerkiksi kolonialismin ja rasismin kautta. Ihmisten suojelu saattaa olla monille ympäristöliikkeessä päällimmäinen arvo muun luonnon suojelun sijaan, vaikka ne liittyvätkin erottamattomasti yhteen, ihmisen olleessa osa luontoa ja muusta luonnosta riippuvainen. Voiko myös olla, että "luonnonsuojelijuus" nimenomaan liitetään sellaiseen luontoa suojelevaan toimintaan, joka ei haasta yhteiskunnan laajempia rakenteita, ja on siksi helpommin lähestyttävää? Joka tapauksessa luonnonsuojelijuuden puhuttelua voisi varmasti kokeilla erilaisissa yhteyksissä.

Hankkeemme järjestämissä työpajoissa käsiteltiin syksyllä 2024 aktivismin identiteettiä enemmänkin. Jonathan Smucker painottaa kirjassaan "Hegemony, How-to: A Road Map for Radicals", että yhteiskunnallista muutosta ajavien toimijoiden tulisi aktiivisesti pyrkiä pois radikaalista reunapositiosta kohti laajaa erilaisten toimijoiden rintamaa. Osana tätä hän näkee aktivismin käsitteestä luopumisen, mutta sitäkin tärkeämpänä siirtymisen "aktivismin" maailmasta "politiikan" maailmaan, jossa pyritään politisoimaan uudelleen ei-politisoituja tiloja. Toisaalta jotkut työpajojen osallistujat kokivat, että aktivismin tilalle ei yleisesti ole tarjolla toista käyttökelpoista sanaa.

Metsänomistaja:

"En mä nää niinkun et aktivistiks kutsutaan. Mut nähdään niinku, ennemmin semmosena niinku, luontopositiivisena toimijana osin metsänomistajana ja omassa vaikutus- mut et aktivistissa, siin on just se kaik- siin on väärä kaiku. [...] Siihen en nää sopivani täs-, miten sitä käytetään nykyään."

Haastattelija: "Entä sitten luonnonsuojelijaksi?"

Metsänomistaja: "Öö, näkisin. Vois."

Metsäammattilainen kysyttäessä aktivistiksi kutsumisesta nyt tai tulevaisuudessa:

"No en nyt, mut et en tiedä tulevaisuudesta."

Ja luonnonsuojelijuudesta:

"No se jotenki, ööh, on todennäkösempää mut mikäköhä ero siinä sitte on."

Nuorisopolitiikan aktiivi:

"En ehkä aktivistiksi pysty itseäni määrittelemään."

"Niin tääkin [luonnonsuojelijaksi kutsuminen] on vähän tällainen että, no kyllä, tavallaan ehkä fifty-fifty jos sanoisi näin. En itse konkreettisesti suojele sitä, mutta politiikan kautta voin vaikuttaa siihen."

Lopuksi

Haluan vetää opittua yhteen perinteisten hyvien ja huonojen uutisten kautta. Aloitetaan huonoilla. Tulkitsen, että ympäristöliike ei nykyisellään houkuttele edes tavotteiden osalta pitkälti samanmielisiä sidosryhmien jäseniä toimimaan liikkeen osana. Vaikka tahtotila olisi saman suuntainen, yhdessä toimimisen edessä on monia esteitä. Hyvä uutinen taas on se, että esteet eivät välttämättä ole ympäristöliikkeen toiminnan kannalta perustavanlaatuisia. Monet yllä kuvatuista esteistä ja mahdollisuuksista olisi mahdollista ottaa huomioon pitkälti nykyisen toiminnan puitteissa. Haaste on tietysti resurssien ja osaamisen rajallisuus. Suurin osa aktivisteista tekee toimintaa vapaa-ajallaan, jolloin viestinnältä ja aktioilta voi tuskin odottaa täydellisyyttä. Epätodennäköisempien liittolaisuuksien rakentaminen ottaa aikansa ja vaatii monesti pitkäjänteisyyttä, joka on vaikeaa palkkatyön ja vakiintuneiden järjestöjen ulkopuolella. Eikä tietenkään ole edes mahdollista puhutella kaikkia yleisöjä samaan aikaan, varsinkaan tilanteissa, joissa on aitoja intressiristiriitoja.

Keskeinen huomio on kuitenkin se, ettei oikeista syistä ja yhteisistä arvoista käsin toimiminen välttämättä riitä herättämään tarpeeksi myönteisiä kuvia liikkeestä. Uusien tahojen voittamisessa puolelleen ympäristöliikkeet tarvitsevat itsekriittistä arviointia sekä tietojen ja taitojen kerryttämistä. Toiminnan kynnys ei kuitenkaan saa nousta niin korkeaksi, että toiminnan ja tekijöiden määrä dramaattisesti vähenisi.

Jonathan Smuckerin mukaan edistykselliset muutosliikkeet ovat suurelle yleisölle inspiroivia symboleja, jotka ovat tärkeitä paitsi konkreettisten muutosten saavuttamisen välineinä, myös poliittisen mielikuvituksen kannalta. Tällaisilla liikkeillä on kokoaan suurempi vaikutuspotentiaali, joka korostuu entisestään kriisiaikoina. Poliittisten valtasuhteiden kehitykseen voi vaikuttaa merkittävästi, millaisena ympäristöliike näyttäytyy ulospäin, millaisia liittolaisuuksia se kykenee luomaan ja miten se asemoituu laajempaan keskusteluun kestävyysmurroksen poliittisista kysymyksistä. Esimerkkejä tästä ovat tässä tekstissä nostetut teollisuuspolitiikka ja metsänomistajien omistusoikeus.

Uskon, että jo yllä käsiteltyjen teemojen pohtiminen kunkin omassa toiminnassa voi pienentää kuilua keskeisiin sidosryhmiin. Moni myös varmasti tekee sitä jo. Kuilun kuroutuminen umpeen on parhaimmillaan itseään ruokkiva prosessi, jossa molemmin puolin lisääntyvä ymmärrys avaa jatkuvasti lisää yhteisiä mahdollisuuksia, joka taas tuo osapuolia edelleen lähemmäs. Tavoitteen ei tarvitse olla kaikkien mobilisoiminen mukaan, vaan mielekkäiden suhteiden luominen päämäärien edistämiseksi monella eri rintamalla.

Lähteet

Smucker, J. M. (2017). Hegemony how-to: A roadmap for radicals. AK Press.
Sténs, A., & Mårald, E. (2020). “Forest property rights under attack”: Actors, networks and claims about forest ownership in the Swedish press 2014–2017. Forest Policy and Economics, 111, 102038. https://doi.org/10.1016/j.forpol.2019.102038

Liite: Ylätason katsaus teemoihin haastatteluissa

Tutkimusmenetelminä olivat puolistrukturoidut haastattelut ja laadullinen temaattinen sisällönanalyysi. Haastattelujen sisältö luokiteltiin teemoihin, jotka jakautuvat erilaisiin esteisiin ja mahdollisuuksiin metsäpoliittisten tavotteiden tukemisessa. Esiintyneet teemat on listattu alle arvioidussa merkittävyysjärjestyksessä, sen mukaan kuinka monessa haastattelussa, kuinka usein, ja kuinka painokkaasti ne esiintyivät. Esteitä voidaan tunnistaa karkeasti kolmea eri luokkaa:

Poliittiset ja rakenteelliset esteet

• omat/sidosryhmän näkemykset omistusoikeudesta
• kilpailevat intressit liittyen metsien käyttöön
• leiriytyminen/polarisaatio
• näkemys liikkeiden biaksesta
• monen asian liikkeet
• vanhalla sukupolvella vanhat ja virheelliset opit
• ongelmat eivät (vielä) vaikuta itseen/sidosryhmään

Henkilökohtaiset näkemykselliset esteet

• asenne someen
• konfliktin välttely, liittyy myös identiteettiin
• kuva aktivisteista ja aktivismista, liittyy myös identiteettiin
• uskon puute vaikuttavuuteen
• näkemys aktivismin laadusta

Henkilökohtaiset käytännön esteet

• asema työssä
• ajan puute
• Metsäliikkeen tuntemattomuus
• oman tiedon puute
• aktivismi epämieluisaa/vaikeaa

Tunnistetut mahdollisuudet voidaan luokitella muutamaan kategoriaan.

Metodit

• kansalaistottelemattomuuden moraalinen hyväksyntä
• kansalaisaloite helposti lähestyttävä
• demokratian laajentaminen
• liikkeiden kirjo, voi valita eri toimintatavoista
• suoran toiminnan logiikka

Rakenteelliset muutokset, jotka jo menossa

• sukupolvenvaihdos metsänomistajuudessa ja metsäammattilaisissa
• metsänomistajuuden kaupunkilaistuminen

Rakenteelliset muutokset, joita tarvittaisiin. Yksittäisiä mainintoja

• metsäteollisuuden rakennemuutos
• kulutuksen vähentäminen
• tiedon lisääntyminen ja prioriteettien muuttuminen
• parempia keskustelun alustoja

Identiteettikysymykset

• luonnonsuojelija-identiteetti selvästi lähestyttävämpi kuin aktivisti
• Puhdas kanvaasi: Metsäliikkeeseen ei liittynyt vahvoja (tai juuri mitään) mielikuvia

Yksittäiset toimenpideideat

• Yksityisten luonnonmetsien vaihto talousmetsään
• Metsänomistajien puukauppaboikotti
  

20.1.2025

Arvoisat päättäjät. Los Angeles on yhä ilmiliekeissä.

Palot, tulvat, myrskyt ja sietämättömät kuivuudet ovat jo pitkään riivanneet suurta osaa maapallosta. Viimeistään nyt, kun Hollywood-tähtien kodit palavat, on ennennäkemättömän selkeää, etteivät edes valta ja vauraus säästä ketään. Ilmastoromahdus uhkaa koko ihmis- ja muuta eliökuntaa.

Niinpä painotamme taas kerran ilmastotoimien kiireellisyyttä. Kyse on aikamme keskeisimmästä turvallisuusuhasta, johon puuttuminen on välttämätöntä. Suomen oman ilmastolain noudattamisesta on syytä aloittaa. Tähän tietysti olette lain nojalla velvoitettujakin, mutta Suomen ilmastotietoisen kansan hätähuudoista huolimatta toimintanne on tähän asti ollut ilmastolain vastaista.

Ympäristölle haitallisten yritystukien kokonaissumma on selvitettävä ja näiden systemaattiseen alasajoon välittömästi ryhdyttävä. Toimitte kansanedustajina ja ministereinä historiallisessa hetkessä, jossa ihmiskunnan tulevaisuus on pitkälti teidän käsissänne. Teillä on merkittävää vaikutusvaltaa. Odotamme teiltä tämän historiallisen hetken vaatimaa vastuunkantoa.

Jos tätä vastuuta ei kanneta, velvollisuutemme on kapinoida. Emme hyväksy miljoonien ihmisten uhraamista lyhytnäköisten taloudellisten intressien nimissä. Toivomme, että ryhdytte ajamaan kunnianhimoista ilmastopolitiikkaa – ei siksi, että Elokapina niin vaatii, vaan koska ette halua suomalaisten kohtaavan samoja uhkakuvia, jotka Los Angelesissa ovat jo todellisuutta.

Lukematon määrä ihmisiä on tuntenut ilmastokriisin todellisuuden nahoissaan jo vuosikausia. Tulevaisuus näyttää kiihtyvään tahtiin samalta myös esimerkiksi jokaiselle Suomessa tällä hetkellä varttuvalle lapselle. Ilmastokriisi ei säästä ketään. On aika toimia.

Tämän alustuksen perään lähetimme kansanedustajille ja ministereille kertaukseksi Elokapinan avoimen kirjeen, jonka tarkoitus on rohkaista toimimaan ilmasto- ja ympäristöhätätilan vaatimalla tavalla kriisin hillitsemiseksi. Tähän voivat vaikuttaa sekä hallitus- että oppositiopuolueet. Lisäksi kirjeen tarkoitus on tarjota päätösten tueksi vankkaa, tieteellistä todistusaineistoa niin ilmastotieteen kuin muidenkin tieteenalojen saralta jäsennellyssä muodossa, ja antaa samalla perustelut Elokapinan esittämille vaatimuksille.

Lue lisää: elokapina.link/avoinkirje

In English:

Not even the wealthy are saved – Elokapina

20.1.2025

Dear policy makers. Los Angeles is ablaze.

Fires, floods, storms and intolerable droughts have long plagued much of the globe. And now, with Hollywood stars' homes burning, it is unprecedentedly clear that even power and wealth spare no one. The climate collapse threatens the entirety of life.

So once again we stress the urgency of climate action. This is the most fundamental security threat of our time and must be addressed. You should start by complying with Finland's own climate law. Of course, you are legally obliged to do so, but despite the cries of distress from the climate-conscious Finns, your actions so far have been in contravention of the aforementioned law.

The total amount of environmentally harmful subsidies must be identified, and their systematic dismantling must begin immediately. As Members of Parliament and ministers, you are acting at a historic moment in which the future of humanity is largely in your hands. You have considerable influence. We therefore expect you to assume the responsibility that this historic moment demands.

If this responsibility is not taken, it is our duty to rebel. We will not accept the sacrifice of millions of people in the name of short-sighted economic interests. We hope that you will take up the cause of an ambitious climate policy - not because Elokapina demands it, but because you do not want Finns to face the same sort of tragedies that are already a reality in Los Angeles.

Countless people have for years felt the reality of the climate crisis. The future looks increasingly similar, say, for every child growing up in Finland today. The climate crisis will spare no one. It is time to act.

Following this intro, we sent Elokapina's open letter to MPs and ministers to refresh their memory and to encourage them to act to mitigate the climate collapse, with the seriousness required by the emergency. Both government and opposition parties can contribute. It is also to provide solid, scientific evidence to support decision making, and to provide a basis for the demands made by Elokapina. The open letter (in Finnish) is from April 2024.

Azerbaidjanissa 11.-24.11. käydyt kansainväliset ilmastoneuvottelut epäonnistuivat jälleen, harvan yllätykseksi. Elokapinan neljänteen vaatimukseen, oikeudenmukaiseen muutokseen, liittyvä ilmastorahoitus jäi aivan liian pieneksi ja velkapainotteiseksi: 300 miljardia vuodessa ei riitä, kun vähintään 1 biljoona velkavapaata ilmastorahoitusta tarvittaisiin vuosittain. Näin globaalin pohjoisen rikkaat valtiot, joihin Suomikin lukeutuu, eivät edelleenkään ala maksaa vuosikymmenten massiivisista päästöistä muodostunutta ilmastovelkaansa takaisin.

Viime vuodet YK:n keskeisin ilmastoneuvottelu COP on järjestetty öljyvaltioissa, ja fossiiliteollisuuden lobbareiden määrä on ollut järkyttävä. Tämän vuoden 1 773 fossiililobbaria ylitti delegaattien yhteenlasketun määrän kymmenestä ilmastokriisistä pahiten kärsivästä valtiosta. Tulokset ovat olleet odotetun synkkiä – viime vuonna fossiilisista luopumisesta ei saatu kunnon sopimusta aikaan, eikä tänä vuonna ilmastorahoituksesta.

Ensi vuonna toivon kipinä kuitenkin elää, kun neuvottelut järjestetään Brasiliassa. Jos Amazonian alkuperäiskansojen vaatimus päästä rinnakkaisjärjestäjäksi saataisiin läpi, voisivat he puheenjohtajina luoda aivan eri olosuhteet ilmasto-oikeudenmukaisuuden edistämiselle ja fossiiliteollisuuden pysäyttämiselle. On aika tukea ja levittää heidän kampanjaansa, A Resposta Somos Nos – Vastaus olemme me.

Samalla on myös muistettava, että emme voi luottaa COP-neuvottelujen saavuttavan tarvittavia tuloksia. Entistä isompaa ja vahvempaa ympäristöliikettä tarvitaan kampeamaan fossiilipääomaa irti vallasta.

Teksti: Topi-Matti Heikkola

Kirjoittaja taustoittaa hallituksen pyrkimystä kannustaa vesihuollon yksityistämiseen uudistettavana olevalla vesihuoltolailla. Kirjoitus asettaa lainvalmistelun kontekstiinsa ja näyttää, ettei kyse ole vain nykyhallituksen päähänpistosta. Pyrkimys jatkaa vuosikymmenten kansainvälistä liikettä, jolla elämälle välttämätön vesi kaapattaisiin voitonteon välineeksi. Samalla teksti avaa maailmanlaajuisten liikkeiden kamppailua tämän peruselinehdon puolesta.

Teksti: Olli-Pekka Haavisto

Viime aikoina on käyty julkista debattia vesihuollon yksityistämisestä ja sen estävän lainsäädännön valmistelusta. Kimmokkeen aiheen käsittelylle on antanut kansalaisaloitteen Vesi on meidän - kansalaisaloite vesihuollon yksityistämisen estämiseksikäsittely eduskunnassa. Aloite pantiin vireille 31.1.2020, ja se keräsi alle vuorokaudessa tarvittavat 50 000 kannatusilmoitusta, kaikkiaan lähes 90 000 kannatusta.i Vesihuoltolain uudistamista koskevan hallituksen esitysluonnoksen lausuntokierros päättyi 30.9.2024 ja se keräsi yli 120 lausuntoa. Lopullinen lakiehdotus annetaan eduskunnalle loppukeväästä 2025.ii

Mediakeskustelu syntyi, kun uutisoitiin, että käsittelyssä edennyt lakiehdotus jätti yksityistämiselle takaportin. Esimerkiksi Helsingin Sanomat otsikoi lokakuun 6. päivänä: ”Veden yksityistäminen piti estää, mutta aloitteen tekijöiden mukaan hallitus jättää nyt sijoittajille oven auki”.iii

Seuraavana päivänä Länsi-Savo-lehti uutisoi Vesilaitosyhdistys ry:n toimitusjohtaja Riku Vahalan sanoneen olevan aivan välttämätöntä, että vesihuollossa yksityisellä on selvät rajat. Ilman rajoja hän näki vaarana vesilaitosten joutumisen ”yksityisen pääoman pelinappulaksi”. Vahala huomautti, ettei omistuksen prosenttimäärä sellaisenaan kerro todellisesta päätäntävallasta. ”Jos yksityisen omistajan omistusosuus on esimerkiksi 49 prosenttia, ja loppuosuus on jaettu useamman kunnan kesken, ei kuntien tosiasiallinen määräysvalta välttämättä toteudu.”iv Vuonna 1956 perustettu Vesilaitosyhdistys ry. on vesihuoltoalan yhteistyöjärjestö, jonka jäseninä on noin 300 vesihuoltolaitosta. Nämä kattavat noin 90 prosenttia Suomen vesihuollosta.v

Yle tiedotti 9.10.2024 hallituksen lakiluonnoksesta seuraavasti: ”Nyt tuore lakiluonnos sallisi ulkomaisille sijoittajille kuitenkin 49 prosentin omistuksen.”vi

Vesihuoltopalvelu käsittää useita osia: veden ottamisen pinta- tai pohjavesistä sekä vedenpuhdistuksen, veden johtamisen verkostossa vedenkäyttäjille, viemäröinnin eli jäteveden poisjohtamisen, jäteveden puhdistuksen, veden palauttamisen takaisin luontoon ja puhdistamolietteen käsittelyn ja ravinteiden kierrätyksen.vii

Suomi.fi-sivuston mukaan, joka on osa EU:n Your Europe -portaalia, Suomessa vesihuolto on kuntien järjestämä palvelu, jonka käytännössä toteuttaa vesihuoltolaitos. Se voi olla esimerkiksi kunnan omistama yhtiö tai asukkaiden perustama osuuskunta. Isot vesihuoltolaitokset ovat pääsääntöisesti kuntien omistuksessa. Osuuskunnat taas ovat yleensä pieniä ja toimivat usein haja-asutusalueella.viii Rajattuja toimintoja on voitu ja voidaan ulkoistaa yksityiselle toimijalle sopimuksella. Ulkoistetuista toiminnoista yleisimpiä ovat uusien verkostojen suunnittelu, mittarinvaihto, karttatiedon ylläpito ja keräys, vesijohtovuotojen korjaus sekä viemäreiden avaus. Rajattuja toimintoja voidaan myös tarvittaessa ostaa tai kilpailuttaa.ix

”Sellaisia osakeyhtiömuotoisia laitoksia, jotka ovat yli 50 prosenttisesti yksityisessä omistuksessa, on alle 20. Nämä ovat pääosin pieniä, muutamaa tuhatta asiakasta palvelevia laitoksia, lukuun ottamatta yhtä teollisuuslaitoksen yhteydessä toimivaa jätevedenkäsittelylaitosta.  - - Yksityiset omistajat ovat yleisimmin yksityishenkilöitä, jotka ovat myös laitoksen asiakkaita, paikallisia pankkeja, osuuskauppoja tai muita paikallisia yrityksiä sekä joissakin tapauksissa teollisuuslaitoksia."x

TAUSTAA VEDESTÄ

Aihe on elintärkeä kaikille ihmisille, sillä vesi on olennainen asia paitsi ihmisten elämälle ja terveydelle myös kaikelle, mitä tällä planeetalla tapahtuu. Jo peruskoulussa opetetaan, että juomaveden täydellinen puute johtaa muutamassa päivässä kuolemaan, mutta heikko veden laatu ja/tai rajoitettu saatavuus aiheuttaa vähitellen monenlaisia terveyshaittojaxi sekävaikutuksia kognitiiviseen toimintaan erityisesti lapsilla ja vanhuksillaxii.

Sana ”kaikelle” ei ole liioittelua luonnontieteiden näkökulmasta: ”Sekä orgaanisten että epäorgaanisten aineiden osatekijänä samoin kuin liuotin-, reaktio- ja kuljetusväliainetoimintojensa vuoksi vesi on olennainen kaikille Maan elollisille ja ei-elollisille prosesseille.- - vedellä on erityisiä fysikaaliskemiallisia ominaisuuksia, joilla on perustavaa laatua oleva merkitys ekosysteemien aineelle ja energiabudjetille.”xiii

Kaikelle-sana ei ole liioittelua liike-elämän käännäkökulmasta: ”Vesi on välttämätöntä teollisuudelle, ja sen saatavuus laadullisestija määrällisesti riittävästion tärkeä investointipäätösten tekijä”, todettiin jo 2006 teollisuusjohtajien ja vesitutkijoiden yhteisen konferenssin kutsukirjeen ensimmäisenä virkkeenä.xiv Aquatech, maailmanlaajuinen vesiteknologian ja -palvelujen monialayritys, kertoo verkkosivullaan, että ”vedenkäyttö on perustavanlaatuinen hyödyke lähes jokaisessa valmistus- ja tuotantoprosessin vaiheessa kaikkialla maailmassa - - - riippumatta siitä, onko kyse ruoasta, jota syömme, tai tuotteista, joita kulutamme, vettä tarvitaan lähes jokaisessa tuotantovaiheessa eri teollisuudenalojen valtavassa joukossa”.xv

Maailmanlaajuisesti maatalous on suurin vedenkuluttaja, mutta Suomessa kaikkien eri sektorien kulutus huomioiden - maatalous, teollisuus, kunnallinen käyttö sekä kotitaloudet – suurin vedenkäyttäjä on metsäteollisuus. Näin sanoo waterinfo.fi, joka on tutkimuspohjainen Suomen ympäristökeskuksen, ELY-keskusten, Suomen ilmatieteenlaitoksen ja Tulvakeskuksen yhdessä tuottama verkkosivusto.xvi

Kun puhutaan juomavedestä ja sanitaatiosta, eli kunnallisen vesihuollon kotitalouksia ja julkisia rakennuksia koskevasta osasta, on hyvä pitää mielessä, millaiset ristikkäiset edut monilla käyttäjäryhmillä on. Yksi asia on, mitkä käyttäjäryhmät saavat makeaa vettä ja jätevesihuoltoa käyttää ja kuinka paljon, ja toinen asia, miten tämä asukkaiden arkea välittömästi koskettava vesihuolto järjestetään. Tähänkin yksityistämisen kielto liittyy olennaisesti.

VESI IHMISOIKEUTENA JA MITEN SE SAATIIN AIKAAN

YK:n ihmisoikeussopimukset tehdään ja on tehty maailmanlaajuisesta näkökulmasta. Siksi niissä on otettava huomioon seikkoja, jotka Suomen näkövinkkelistä saattavat näyttää epäolennaisilta.

Puhtaan juomaveden ja sanitaation saatavuus on kansainvälisesti tunnustettu ihmisoikeus, joka perustuu muun muassa YK:n yleiskokouksen vuonna 1966 hyväksymän Taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksenxvii 11 artiklan 1 kohdan mukaiseen oikeuteen riittävään elintasoon. Sopimus on ratifioituna tullut voimaan Suomessa 3.1.1976xviii.xix

Vaikka YK:ssa päätettiin yllämainitusta sopimuksesta jo 1960-luvulla, veteen ei yleisesti kiinnitetty riittävää huomiota vuosikymmeniin. YK:n yleiskokous julisti 1980-luvun Kansainväliseksi juomavesi- ja sanitaatiovuosikymmeneksi (International Drinking Water Supply and Sanitation Decade)xx, mutta suurempaa huomiota herätti vasta Rio de Janeiron vuoden 1992 Earth Summit eli YK:n ympäristö- ja kehityskonferenssi, jonka toimintasuunnitelmassa Agenda 21:ssaxxi käsiteltiin laajemmin vettä ja sanitaatiota, sekä ehdotettiin Maailman vesipäivän perustamista. Sen YK:n yleiskokous toteuttikin vuonna 1993 päätöksellään A/RES/47/193 pidettäväksi vuosittain maaliskuun 22. päivänä.

Tämä ja merkkipäivän synnyttäneet vuosia kestäneet kansainväliset keskustelut niin huippukokouksissa kuin ruohonjuuritasolla sai kansainvälisen vesibisneksen havahtumaan.

Merkkipäivä ei silti vielä merkinnyt veden ihmisoikeudeksi julkistamista.

VESIBISNES HERÄSI VOITTOMAHDOLLISUUKSIIN

Monikansallisille vesialan yhtiöille heikkenevä makean veden tila näyttäytyi huomattavina tuotto-odotuksina. Esimerkiksi The Economist -lehdessä vuonna 1992 alkoi kampanja julkisten vesijärjestelmien ja luonnonvesien yksityistämiseksi. Siinä kirjoitettiin: ”Vain hyväksymällä vesi kauppatavaraksi ovat mielekkäät päätökset mahdollisia.”xxii

Samana vuonna pidetyssä International Conference on Water and the Environment -konferenssissa vahvistettiin niin sanotut Dublinin periaatteet, joihin kuuluu muun muassa, että ”vedellä on taloudellista arvoa kaikissa sen kilpailevissa käyttötarkoituksissa, ja se olisi tunnustettava taloudelliseksi hyödykkeeksi”.

Tutkija Karen Bakker kirjoitti vuonna 2002 Annals of the Association of American Geographers -tiedejournaalissa, että lukuisat kansainväliset, monenkeskiset ja kahdenväliset järjestöt, kuten Maailmanpankkiryhmä, ovat hyväksyneet Dublinin periaatteet.xxiii Tästä tuli Maailmanpankkiryhmän uusliberalistinen markkinatalouslinjaus vedelle. Se kirjasi vuoden 1993 dokumenttiinsa: ”Maailmanpankin ehdottaman uuden lähestymistavan ytimessä on kattavan poliittisen kehyksen hyväksyminen ja veden käsitteleminen taloudellisena hyödykkeenä sekä hallinto- ja toimitusrakenteiden hajauttaminen, hinnoittelun lisääminen ja sidosryhmien laajempi osallistuminen.”xxiv

Maailmanpankkiryhmän ja sen veljesorganisaation Kansainvälisen valuuttarahaston (International Monetary Fund IMF)xxv kautta ajattelu vedestä kauppatavarana levisi ympäri maailmaa, käytännössä lähes kaikkialle paitsi Pohjois-Koreaan.

Kampanja kiihtyi edelleen, kun Maailman terveysjärjestö WHO tiedotti 1995, että tuolloin: ”Joka kahdeksas sekunti kuolee lapsi veteen liittyviin sairauksiin. Joka vuosi yli viisi miljoonaa ihmistä kuolee tauteihin, jotka ovat yhteydessä heikkolaatuiseen veteen, epäpuhtaisiin kotiympäristöihin ja puutteelliseen eritteiden hävittämiseen”.xxvi Kuten virtuaalinen yrityspalveluyritys Conversational nykyäänkin opettaa, siitä mistä on niukkuutta, voi tehdä kauppaaxxvii. Synkeistä seurauksista sai lukea lukuisista kansalaisyhteiskunnan toimijoiden ulostuloista.

Vesiaktivistit ovat tiedottaneet monin tavoin maailmanlaajuisen veden yksityistämisen vastaisistakampanjoista ja eri puolilta maailmaa tapahtuneista yksityistämisen surkeista seurauksista sekä julkisen vesihuollon menestyksistä. Johtaja David Hall, Public Services Intenational Research Unit -yksiköstä (PSIRU) Greenwichin yliopistosta vetää yhteen useilla kielillä julkaistussa artikkelikokoelmassa Reclaiming Public Water: ”1990-luku oli veden epäonnistuneeksi osoittautuneen yksityistämisen vuosikymmen”.

”Yksityistämiseltä odotettiin suurempaa tehokkuutta ja alhaisempia hintoja, suurempia investointien määrää etenkin kehitysmaissa, sekä vesi- ja sanitaatiohuollon laajentumista johtoverkon ulkopuolellea oleville köyhille. Todelliset kokemukset ovat olleet toisenlaisia. - - - Yritykset eivät ole onnistuneet investoimaan niin paljon kuin oli toivottu; infrastruktuurin sijoitetut investoinnit alkoivat pudota 1990-luvun lopulla, ja myös kehityspankkien investoinnit vähenivät. Hinnat ovat nousseet, mikä heijastaa yritysten voittovaatimuksia suhteessa sijoitettuun pääomaan. Kun sopimuksissa määriteltyjä tavoitteita ei ole saavutettu, on sopimuksia pikemminkin heikennetty kuin vahvistettu.”xxviii

AKTIVISTIEN VOITTO: VESI JULISTETAAN IHMISOIKEUDEKSI

Kilpailu vähenevistä makeanveden varoista oli kiihtymässä vuosituhannen vaihteen molemmin puolin. Paheneva tilanne johti maailmanlaajuisen Water Justice Movement -liikkeen syntyyn ja organisoitumiseen ajamaan juomavettä ja sanitaatiota YK:n selväsanaisesti tunnustamaksi ihmisoikeudeksi.

Liikkeen keskeisenä innostajana nähtiin kanadalainen Maude Barlow, lukuisten vesikirjojen kirjoittaja, Blue Planet Project -hankkeen perustaja sekä toimija lukuisissa kansainvälisissä järjestöissä kuten Food and Water Watchissa. Hänelle myönnettiin vaihtoehto-Nobeliksi sanottu Right Livelihood -palkintoxxix vuonna 2005.xxx,xxxi – Ilman häntä ei tämäkään kirjoitus olisi syntynyt.

Silti on sanottava, että yksi erinomainenkaan toimija ei riitä. Ilman tuhansia vesiaktivisteja ympäri maailmaa, joiden nimiä ei julkisuudessa tunneta, mitään ei olisi tapahtunut.

Tavoite saavutettiin, kun YK:n yleiskokouksen 28.7.2010 päätöslauselma vahvisti, että yleiskokous ”tunnustaa oikeuden turvalliseen ja puhtaaseen juomaveteen ja sanitaatioon ihmisoikeutena, joka on olennainen edellytys elämän ja kaikkien ihmisoikeuksien täysimääräiselle nauttimiselle”.xxxii

Päätöksen jälkeen Amnesty International tiedotti tyytyväisenä: ”Päätöslauselmassa uudelleen vahvistetaan, että oikeus veteen ja sanitaatioon sisältyy implisiittisesti [= asiayhteydestä pääteltävissä olevasti]useisiin ihmisoikeussopimuksiin, kuten Taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskevaan kansainväliseen yleissopimukseen (ICESCR), jonka sopimuspuolena on 160 valtiota, ja YK:n yleissopimukseen lapsen oikeuksista (CRC), joka on ratifioitu lähes kaikkialla maailmassa, ja että ne ovat siten oikeudellisesti sitovia oikeuksia.”xxxiii

EUROOPAN UNIONIN ENSIMMÄINEN LÄPIMENNYT KANSALAISALOITE RIGHT2WATER.

Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivissä 2000/60/EY, niin sanotussa vesipuitedirektiivissä, vuodelta 2000 todetaan ensimmäiseksi: ”Vesi ei ole tavallinen kaupallinen tuote, vaan pikemminkin perintö, jota on sellaisena suojeltava, puolustettava ja kohdeltava.”

Virke toisaalta kumoaa The Economist -lehdessä esitetyn näkemyksen vedestä kauppatavarana niinkuin mikä tahansatuote, mutta toisaalta jättää avoimeksi mahdollisuuden vesihuollon yksityistämisestä.xxxiv

YK:n yleiskokouksen päätöslauselma antoi mahdollisuuden vaatia myös Euroopan unionilta johdonmukaisuutta ja toimeen ryhtymistä vesi-ihmisoikeuden toteuttamiseksi alueellaan. Ympäri Eurooppaa 120 kansalaisjärjestöä ja joukko ammattiliittoja ryhtyivät vuosina 2012–2013 keräämään kannatusilmoituksia EU-kansalaisaloitteeseen Right2Water, jota Suomessa edistettiin sloganilla ”Vesi on perusoikeus”.

Merja Launis Julkisten ja hyvinvointialojen liitto JHL:sta taustoitti perustetta aloitteelle kokemuksilla, joiden mukaan Euroopassa ja maailmanlaajuisesti oli ollut huonoja kokemuksia yksityistetyistä vesiyhtiöistä. Monikansallisten vesiyritysten hinnoittelu oli ylittänyt ihmisten maksukyvyn ja veden laatu heikentynyt.xxxv

EU-kansalaisaloitteella pyrittiin varmistamaan, että vesi pysyy Euroopassa julkisena palveluna ja julkishyödykkeenä. Tarvittiin vähintään miljoona kannatusilmoitusta EU:n silloisista jäsenmaista ja 1 884 790 allekirjoitti aloitteen. Keskeinen, 18 eritellyn vaatimuksen joukossa oli ja on edelleen tämä: ”Varmistetaan (turvallinen, puhdas ja kohtuuhintainen) vesi- ja jätevesihuoltopalvelut kaikille EU:n jäsenvaltioiden kansalaisille.”.xxxvi

EU:n komissio kuitenkin kiemurteli. Se tilasi aihetta koskevan selvityksen konsulttitoimisto Rambollilta, joka toteutti tutkimukseksi luonnehtiman selvittelyn Study on water services in selected Member Statesheinäkuussa 2015. Tohtori Emanuele Lobina PSIRU:sta kommentoi selvitystä helmikuussa 2018 Euroopan julkisten alojen ammattiliittojen federaation EPSU:n toimeksiannosta. Hän oli siihen mennessä tehnyt poliittista tutkimusta ja toimittanut asiantuntijatietoa kansainvälisille järjestöille, kansallisille ja paikallisille hallituksille, yleishyödyllisille laitoksille ja niiden järjestöille, ammattiliitoille ja kansalaisyhteiskunnan järjestöille yli 20 vuottaxxxvii.

Lobina vastasi 19-sivuisessa kommentissaan yksityiskohtaisesti todeten muun muassa: ”Tutkimus ansaitsee kiitosta siitä, että siinä käsitellään korruption kaltaisia tärkeitä kysymyksiä, joita liian usein laiminlyödään vastaavissa tutkimuksissa. Tutkimuksessa käsitellään kuitenkin valikoivasti teknisiä indikaattoreita, asiakirjatarkastuksia ja sidosryhmähaastatteluja, joten se tulkitsee virheellisesti todellista vesihuoltopalvelujen uudistusta. Seurauksena vääristyneestä lähestymistavasta tutkimus antaa ruusuisemman kuvan liberalisoidun vesihuollon tuloksista ja yksityistettyjen vesihuoltotoimintojen tulevaisuudennäkymistä kuin todelliset kokemukset oikeuttavat, eikä se tee oikeutta julkisten palvelujen tarjonnalle.”xxxviii

KAMPPAILU VESI-IHMISOIKEUDEN TOTEUTTAMISESTA EI OLE PÄÄTTYNYT

Kuluvan vuoden Maailman vesipäivän julkilausumassa EPSU esitti vaatimuksen Euroopan komissiolle: ”EPSU kehottaa Euroopan komissiota tehostamaan toimiaan luovuttamattoman vedensaanti- ja sanitaatio-oikeuden puolesta. Lupauksistaan huolimatta komissio ei ole vielä käynnistänyt ensimmäisiä askeleita kohti vesivarojen resilienssiä [eli toimintakykyä ylläpitävää joustavuutta] koskevaa direktiiviä, vaikka köyhyys leviää edelleen, saasteskandaalit lisääntyvät ja ilmastonmuutos muuttaa yhä enemmän veden kiertokulkua.”xxxix

Tämän vuoden huhtikuussa päivitetty Euroopan parlamentin sivusto Faktatietoa Euroopan unionista pitää edelleen ovea auki vesihuollon yksityistämiselle. Sivustolla sanotaan: ”Vesi ei ole pelkästään kaupallinen tuote, vaan se on myös julkinen hyödyke ja rajallinen resurssi, jonka laadusta ja riittävyydestä on pidettävä huolta ja jota on käytettävä kestävällä tavalla.” Virke sisältää implisiittisesti ajatuksen, että vesi on ensisijaisesti kaupallinen tuote ja toissijaisesti myös julkinen hyödyke.xl

EU:n puutteellinen reagointi EU-kansalaisaloitteeseen Right2Water antaa tilaa Suomen hallituksen huonolle lakiesitykselle vastauksena kotimaiselle Vesi kuuluu meille -kansalaisaloitteelle.

YKSITYISTÄMISENESIMERKKEJÄ: VESILAITOKSIA JA CARUNA

Helsingin Sanomat taustoittaaxli 20.10.2024 Suomen kansalaisaloitteesta Vesi kuuluu meille syntynyttä debattia Tallinnan kokemuksilla.

Lehti kertoo Tallinnan veden yksityistetyn vuonna 2000. Vuosien 2002–10 aikana aikana veden hinta asukkaille kaksinkertaistui. Lopulta valtio sai tarpeekseen. Maassa säädettiin laki, että veden hinta on hyväksyttävä Kilpailuvirastossa. Tästä vesiyhtiö suivaantui, toimitusjohtaja Ian Plenderleith moitti Viron ja Britannian mediassa investoijien pettämisestä. Brittiomisteinen United Utilities nosti jutun Viron valtiota vastaan Maailmanpankkiryhmän Sijoituksia koskevien riitojen kansainvälisessä ratkaisukeskuksessa ICSID:ssä. ICSID:lle poikkeuksellisesti kaikki syytteet Viroa vastaan hylättiinxlii. Seurauksena Tallinnan vesi laski tuotteen hintoja 15 % liikeasiakkaille ja 27 % kotitalouksille.

Maan ilmastoministeriön vesiympäristöalan johtava virkamies Kaupo Lääneruud toteaa HS:lle: ”Viron kokemuksen perusteella [hinnoittelun ja laadun] kontrollin on oltava tiukkaa.”

HS sivuuttaa yksityistämisprosessin kontekstin, että Viro oli tuohon aikaan Neuvostoliiton romahtamisen jälkeisessä, nopeassa talousjärjestelmän muutoksessa. Historioitsija ja politiikan analyytikko, tutkija Veronika Sušová-Salminen on luonnehtinut, että ”jos uusliberalismi juhlisi voittoaan jossain ilotulituksin, niin se olisi Baltian maissa Euroopassa”.xliii Meneillään oli jyrkkäkapitalismiin siirtymisen vaihe ennen maan hyväksymistä Euroopan unionin jäseneksi vuonna 2004 yhdessä seitsemän muun entisen itäblokin maan kanssaxliv.

Ylikansalliset vesiyritykset ovat kerran aikaisemminkin joutuneet perääntymään ICSID:n ratkaisun seurauksena. Kiistan kohteesta on tehty elokuva – tosin valkoisen pelastajan näkökulmasta. Tapaus ja teos palautuvat mieleen helposti, sillä debatin kohteena olevan kansalaisaloitteen otsikko Vesi on meidän mukailee elokuvan nimeä Sade kuuluu meille.

Bolivian Cochabambassa vesihuolto yksityistettiin syyskuussa 1999. Huhtikuussa vuonna 2000 Bechtelin tytäryhtiö Aguasdel Tunari, joka oli saanut kaupungin vesihuollon haltuunsa, sulki slummien asukkaiden kaivoja Maailmanpankin yksityistämispolitiikan sekä Bechtelin ja korruptoituneen Bolivian silloisen hallituksen kanssa tehdyn sopimuksen perusteella. Amerikkalaistaustainenylikansallinen jätti Bechtel, joka sittemmin keräsi voittoja Irakin sodassa, oli Aguas del Tunarin toinen pääosakas. Asukkaat eivät saaneet kerätä sadevettä edes omilta katoiltaan ja johtoveden hinta karkasi ihmisten ulottumattomiin.

Lopulta 50 000 ihmistä vaati yksityistämisen lopettamista. Korruptoitunut kaupunginhallitus ja Aguas del Tunari eivät perääntyneet ja kärjistyi Cochabamban vesisodaksi nimettyyn tapahtumaketjuun, jossa yksi kuoli ja satoja loukkaantui. Yhtiö vei asian ICSID:iin vaatien salaisen sopimuksen perusteella läntisen pallonpuoliskon köyhimmältä maalta 25 miljoonan dollarin korvauksia saamatta jääneistä voitoista. Laaja kansainvälinen painostus johti ISCID:n päätökseen 19.1.2006 olla ottamatta juttua käsittelyyn. Agua del Tunarin pääomistajat Bechtel ja Abengoa tyytyivät symboliseen kahden boliviaanon (0,30 US$) korvaukseen Bolivialta.xlv, xlvi,xlvii

Useat suomalaiset muistavat, kuinka energiayhtiö Fortum Oyj myi joulukuussa 2013 Suomessa olevan sähkönsiirtoliiketoimintansa Suomi Power Networks Oy:lle, jonka nimi myöhemmin muutettiin Caruna Oy:ksi. Myynnin tapahtuessa ostajayhtiön osakkaita olivat suomalaiset eläkeyhtiöt Keva (12,5 % osuus) ja LähiTapiola (7,5 %) sekä kansainväliset infrastruktuurisijoittajat First State Investments (40 %) ja Borealis Infrastructure (40 %).xlviii Aloite myynnistä tuli Valtioneuvoston omistajaohjausyksikköön Fortumilta. Myöhemmin Caruna on tehnyt isoja hinnankorotuksia sähkön siirtohintoihinxlix, joita se perustelee Energiaviraston valvontamallilla, jolla valvotaan verkkotoiminnan hinnoittelun kohtuullisuuttal.

Carunan sähköverkko kattaa kuluvan vuoden tilanteen mukaan noin viidesosan koko Suomen sähkönjakelusta. Iltasanomat kertoo, että ”Caruna Oy on [nelivuotisella] valvontajaksolla ollut hinnoittelussaan alijäämäinen, eli se on veloittanut asiakkailtaan vähemmän kuin se olisi sallitun tuoton puitteissa voinut. Jos yhtiö on jakson lopussa alijäämäinen, on sen valvontamallin mukaan mahdollista nostaa hintojaan, kuten Caruna Oy nyt tekee.”li

Alijäämäisyyttä on siis mahdollista manipuloida, kuten nousee mieleen Finnwatchin selvityksistä Carunankin kohdalla.lii

Nykyään Carunan omistavat yhdysvaltalainen pääomasijoitusyhtiö KKR & Co. Inc 40 %, kanadalainen Ontario Teacher’s Pension Plan Board 40 %, ruotsalainen työeläkevakuutusyhtiö AMF 12,5 % sekä suomalainen Työeläkeyhtiö Elo 7,5 %liii.

VESIHUOLTO JA SÄHKÖVERKKO OVAT LUONNOLLISIA MONOPOLEJA – SIIS MITÄ?

Koulutuksiin keskittyvä suoratoistoalusta MasterClass määrittelee luonnollisen monopolin seuraavasti: ”Luonnollinen monopoli on yritys, joka hallitsee kokonaista markkinasektoria markkinoiden luontaisen luonteen vuoksi eikä kovalla työllä saavutetun voiton kautta. Luonnollisia monopoleja esiintyy usein yhdessä valtion osallisuuden ja sääntelyn kanssa.” Koulutusyritys jatkaa esimerkeillä, joita ovat julkiset laitokset, julkishyödykkeiden infrastruktuurit vesi- ja öljyjohdot, sähköverkot ja niin edelleen; jotkin teknologialinjat ja sosiaalisen median sivustot, jotka ovat muuntumassa täyteen monopolivoimaan erottuen muusta business-sektoristaan; sekä vesipalvelut.^liv

Miksi sitten investoijat tavoittelevat luonnollisia monopoleja omistuksiinsa? BetterInvesting, jokaopettaa investoijia tulemaan menestyviksi investoijiksi elämäniäksi, selittää:

”Jotkut lähihistorian parhaiten menestyneistä osakkeista ovat tai ovat olleet sellaisia, joita analyytikot kutsuisivat luonnollisiksi monopoleiksi. Nämä yritykset eivät vallanneet kokonaisia markkinoita epäreilun kilpailun avulla, vaan ne yksinkertaisesti kehittivät liiketoimintansa ympärille suojauksia, joita kilpailijat eivät kyenneet voittamaan. Sähkö-, kaasu- ja vesilaitokset ovat kalliita rakentaa ja ylläpitää, joten kun ne on rakennettu, kilpailu on epätodennäköisempää. Näitä yrityksiä säännellään tiukasti sen varmistamiseksi, etteivät ne käytä markkina-asemaansa väärin nostamalla hintoja tai epäämällä palveluja mahdollisilta kilpailijoilta. Sääntelyn ansiosta yleishyödyllisten laitosten ja rautateiden pitäisi ansaita kohtuullinen tuotto, mutta koska riski on vähäinen, ei liiallista tuottoa.”^lv

Jos julkinen taho, kunnat tai valtio, on jo rakentanut infrastruktuurin, ei perustamiskustannuksista tarvitse huolehtia. Luonnollisen monopolin saamiseksi haltuunriittää poliittisten päättäjien lobbaaminen, joka on naurettavan halpaa verrattuna laitosten ja järjestelmien rakentamiseen. Lisäksi säädöksiä voi aina kiertää, kuten Finnwatch on osoittannut.

MIKSI VEDEN JA ÖLJYN SAMASTAMINEN ONTUU?

Toisinaan kuulee väitettävän, että vesi on tulevaisuuden öljy. Rinnastus ontuu siksi, että seisova vesi pilaantuu nopeasti^lvi, joten sitä ei voi kuljetella tankeissa ympäri maailmaa ja säilytellä miten kauan vain. Öljy taas säilyy käyttökelpoisena kuljetus- ja säilytysajasta riippumatta noin viisi vuotta^lvii.

Tästä syystä merkittävä vesibisnes toteutuu käytännössä ottamalla haltuun vedenottoalueita, kuten järviä, jokia ja pohjavesiä, toiseksi hallinnoimalla ja ylläpitämällä vesihuoltolaitoksia, sekä kolmanneksi ottamalla haltuun pullovesibisneksen, joka on suuressa osassa maailmaa ainoa mahdollisuus kotitalouksille saada ruokatalouteen ja monilla alueilla muuhunkin kotitaloustarpeeseen turvallista, makeaa vettä.

Suomessa luonnolliset vesiolot ovat maailman parhaimpia, vaikka veden määrä kunakin hetkenä on aika vähäinen. Vesiolot johtuvat muutaman muun seikan ohella jääkauden muokkaamasta maaperästä, jossa pohjavedetvoivat sopivasti virrata ja puhdistua, sekä meri- ja mannerilmaston välisestä sijainnista yhdessä Golf-virran tuoman lämmön kanssa. Niiden vuoksi täällä sataa kaikkina vuodenaikoina eikä vesi lopu, kun sitä tulee kaikkina vuodenaikoina lisää – ei ainakaan aikana ennen ilmastonmuutoksen tuomia mullistuksia. Kevään vähäsateisena aikanakin lumien sulamisesta saadaan paljon vettä ja pohjaveden pinta nousee nopeasti. Vettähän Suomen kymmenissä tuhansissa matalissa järvissä on vähemmän kuin Ruotsin suurissa järvissä ja vain kolmannes Laatokasta^lviii,lix.^lx,lxi,lxii

MIKSI SUOMEN VESIHUOLTO LIIKUTTAA ELOKAPINAA?

Elokapinan neljäs vaatimus on: ”Hallituksen on ulko- ja sisäpolitiikassaan asetettava etusijalle kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevat ja eniten ekokriisistä kärsivät ihmisyhteisöt.”^lxiii

Yleisesti maailmassa on tapahtumassa yhteiskunnallisen jyrkentymisen kehitys, joka näkyy myös Euroopassa ja Suomessa. Tässä kehityksessä yhteiskunnallisen suuntaus on yhdenvertaisuuden heikkenemiseen ja taloudellisen tasa-arvon heikkeneminen. Nämä tarkoittavat toimeentulomahdollisuuksien heikkenemistä pienituloisemmilta – jos nyt sellaista tekemistä tulevaisuudessa ylipäätään on, josta voi toimeentuloa saada. Toisin sanoen köyhyys lisääntyy.^lxiv

Ympäri maailmaa ekologinen tilanne heikkenee. Kuusi yhdeksästä ihmisen kannalta ekologisesta planetaarisesta rajasta on ylittynyt vuosi sitten julkaistun raportin mukaan^lxv, yksi näistä rajoista on globaali makean veden raja. Kuluvana syksynä seitsemäs, valtamerten happamoituminen, saattaa olla ylittymässä tuoreen, Postdam Institute for Climate Impact Reaserchin raportin mukaan^lxvi. Ihmisen aiheuttama kuudes massasukupuutto on meneillään, ja se tapahtuu nyt^lxvii,lxviii, meidän nykyisten aikuisten aikana. Se on lajikatoa kamalampi asia, sillä koko elämänpuu sellaisena kuin me homo sapiensin sen tunnemme, on romuttumassa vieden omaltakin lajiltamme elämisen mahdollisuudet.^lxix

Ekologinen heikkeneminen vaikuttaa muiden yhteiskunnallisten tekijöiden ohella jyrkkenevään kehitykseen. Nykyään jo osataan yhdistää ilmastonmuutos väkivaltaisiin levottomuuksiin^lxx. Yli 10 vuotta sitten kirjoittettiin NATO:n julkaisusarjassa näin yksiselitteisesti^lxxi:

”Seuraavien 50 vuoden aikana ihmiskunnan väkiluku ylittää todennäköisesti yhdeksän miljardia, ja maailman taloudellinen tuotanto saattaa viisinkertaistua. Suurelta osin näiden kahden suuntauksen seurauksena uusiutuvien luonnonvarojen niukkuus voi lisääntyä jyrkästi. Hyvin tuottavan maatalousmaan kokonaispinta-ala pienenee, samoin metsien laajuus ja niiden ylläpitämien lajien määrä. Tulevat sukupolvet joutuvat myös kokemaan pohjavesivarojen, jokien ja muiden vesistöjen jatkuvan ehtymisen ja heikkenemisen, kalastuksen vähenemisen, stratosfäärin otsonikaton jatkumisen ja ehkä myös merkittävän ilmastonmuutoksen.”

Itse asiassa tämä on tiedetty jo Tallinan veden yksityistämisen aikoihin, sillä tutkijat kirjoittivat jo vuonna 2001, että: ”Ympäristö ja luonnonvarat eivät ole väkivaltaisten konfliktien ainoa tai edes yleensä hallitseva syy. Yksikään konflikti ei ole puhtaasti ympäristökonflikti, vesisota tai öljysota. Kaikki konfliktit ovat monisyisiä. Historia on kuitenkin osoittanut varsin selvästi, että ympäristö- ja luonnonvaroihin liittyvät ongelmat ovat olleet konfliktien osatekijöitä, toisinaan jopa merkittäviä tekijöitä, paikallisista konflikteista maailmanlaajuisiin.”^lxxii

Ekologisen sortumisen vaikutukset on jo tutkimuksellisesti havaittu, kuten esimerkiksi Institute for Economics & Peacen julkaisema raportti Ecological Thread Report 2023 kertoo.^lxxiii Kun maailmantalous on monitahoisesti ja vahvasti linkittynyt, on selvää ettei mikään maailman alue voi välttyä vaikutuksilta jännitteiden ja konfliktien kasvaessa. Ei niin sanotut länsimaat, ei Eurooppa eikä siten Suomikaan. Vaikutukset leviävät kaikkialle vähintäänkin horjuvan talouden myötä.

Maailmassa on tuoreimman raportin^lxxiv mukaan 3279 miljardööriä, joista eniten Kiinassa, toiseksi Intiassa ja kolmanneksi Yhdysvalloissa. Viime vuonna miljonäärejä olijo 1,5 prosenttia aikuisväestöstä. Eniten miljonäärejä oli Yhdysvalloissa, lähes 22 miljoonaa ihmistä, eli 38 prosenttia kokonaismäärästä. Manner-Kiina oli toisella sijalla hieman yli kuudella miljoonalla - noin kaksinkertainen määrä kolmantena olevaan Yhdistyneeseen kuningaskuntaan verrattuna.^lxxv

He kyllä pärjäävät varallisuutensa turvin pitkään, mutta mitä köyhemmistä on kyse, sitä vaikeammaksi päivittäinen selviytyminen koko ajan käy.

Rikkaiden populaation varaan ei voi ihmiskunnan siedettävää elämää laskea. Tarvitsemme yhteisyyttä ja yhteistoimintaa, mikä tarkoittaa myös elinehtojen jakamista kohtuullisesti kaikille. Siis myös ja ennen kaikkea luotettavan juomaveden varmistamista jyrkkenevissä oloissa.

Yle uutisoi^lxxvi 17.10.2024 OECD:n Global Commission on the Economics of Water -yhteenliittymän tuoreesta raportista, jonka mukaan globaali vedenpuute johtaa seuraavan 25 vuoden kuluessa maailman puolen ruoantuotannon sekä puhtaan juomaveden ja sanitaation vaarantumiseen, ellei ryhdytä nopeisiin toimiin. Viitaten Dublinin vuoden 1992 periaatteisiin, raportti toteaa ”Global Commission on the Economics of Waterintyö perustuu veden taloudellisen arvon aiempaan tunnustamiseen”.

Raportti näyttää päältäkatsoen hyvinkin oikeansuuntaiselta ja perusteelliselta, mutta tärkein puuttuu: yleinen globaalin kulutuksen vähentäminen eli talouden kasvupakosta irtautuminen. Ylikulutus on kuitenkin perussyy makean veden katastrofille, kuten kaikelle muullekin esiteollisen ajan jälkeiselle ympäristökatastrofille. Raportissa päinvastoin sanotaan: ”Kun välttämättömien terveys- ja hygieniatarpeiden tyydyttämiseen tarvitaan 50 – 100 litraa päivässä, ihmisarvoinen elämä - mukaan lukien riittävä ravinto ja kulutus - edellyttää vähintään noin 4 000 litraa henkilöä kohti päivässä.”^lxxvii

4000 litraa päivässä tarkoittaa tuotannon kasvupakon ylläpitämistä.

Kun vesikysymyksiä lähestytään teknokraattisesti ja hallinnoinnin kautta vain veden määrää globaalisti tarkastellen, ajaudutaan näennäisen epäpoliittiseen asetelmaan. Jamie Lintonin ja Myriam Saadén kriittinen, globaalit rajat -käyttötapaa tarkasteleva artikkeli^lxxviii kuluvalta vuodelta kertoo seuraavasti:

”Planetaarisia rajoja koskeva lähestymistapa hämärtää rikkaiden ja vaikutusvaltaisten liiallista resurssien käyttöä, joka vaikuttaa suhteettomasti näiden rajojen ylittämiseen. Tämä muodostaa yhden tärkeimmistä poliittisista vaikutuksista, joita globaalilla veden tarkastelulla ja
planetaariset rajat -lähestymistavalla on. Vastuu siirretään pois erityisistä rakenteista ja yhteiskunnallisista suhteista abstraktille planetaariselle tasolle. Nämä rakenteet ja suhteet ovat kuitenkin ongelman luoneet. Usein ne, jotka ovat vähiten vastuussa ongelmasta, ovat juuri ne, joille sälytetään vastuu muuttaa käyttäytymistään, rajoittaa lukumääräänsä ja vähentää kysyntää [eli vesihuollon tarvettaan].”

Tällaisen yhteiskunnallisen kehityksen oloissa vesihuollon yksityistäminen muodostaa valtaisan riskin tavallisten ihmisten elämälle.

Alkuperäiskansoilla olisi paljon opetettavaa meille muille ihmisen ja muun luonnon suhteista, eli huoltapitävistä molemminsuuntaisista suhteista muun luonnon kanssa, ihmisten yhteiskuntien ja ekosysteemien kestävästä vuorovaikutuksesta,^lxxix,lxxx jossa vesi on elämä.

i Kansalaisaloite.fi. (31.1.2020 ). Vesi on meidän - kansalaisaloite vesihuollon yksityistämisen estämiseksi. Kansalaisaloite. https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/5966.

ii Maa- ja metsätalousministeriö. (no date). Vesihuoltolain uudistaminen. https://mmm.fi/vesihuoltouudistus/vesihuoltolaki.

iii PELLI, P. (6.10.2024). Veden yksityistäminen piti estää, mutta aloitteen tekijöiden mukaan hallitus jättää nyt sijoittajille oven auki. Helsingin Sanomat. https://www.hs.fi/politiikka/art-2000010740069.html, luettu 19.10.2024.

iv Uusivaara, T. R. & Nieminen, I.-M./STT. (7.10.2024). Vesilaitosten edunvalvoja: Hyvä, että yksityistä omistusta vesihuollossa rajataan. Länsi-Savo. https://www.lansi-savo.fi/uutissuomalainen/7957391, luettu 18.10.2024.

v Vesilaitosyhdistys ry. (30.9.2024). VESILAITOSYHDISTYKSEN LAUSUNTO HALLITUKSEN ESITYKSESTÄ UUDEKSI VESIHUOLTOLAIKSI. Vastaus Maa- ja metsätalousministeriölle lausuntopyyntöön.
https://www.vvy.fi/site/assets/files/9110/vvy_lausunto_mmm_he_vesihuoltolain_uudistaminen.pdf.

vi HAPPO, P. (9.10.2024). Arvostelua vesihuollon lakiuudistukselle: Liikaa omistusta sijoittajille. YLE. https://yle.fi/a/74-20116560, luettu 17.10.2024.

vii Vesilaitosyhdistys ry. (no date). Vesihuolto: Mitä vesihuolto on?.
https://www.vvy.fi/vesihuolto/mita-vesihuolto-on/, luettu 18.10.2024.

viii Suomi.fi. (no date). Vesihuolto: Mikä taho vastaa vesihuollon järjestämisestä Suomessa?. https://www.suomi.fi/kansalaiselle/asuminen-ja-rakentaminen/rakentaminen-ja-kiinteistot/opas/rakentaminen-ja-jatehuolto/vesihuolto, luettu 29.10.2024.

ix SAASTAMOINEN, A. & TUORILA, H. (2022). ULKOISTAMINEN JA YKSITYISTEN TOIMIJOIDEN ROOLI VESIHUOLLOSSA. Kilpailu- ja kuluttajaviraston Tutkimusraportteja 4/2022. Kilpailu- ja kuluttajavirasto. S. 34. https://www.kkv.fi/uploads/sites/2/2022/04/2022-04-tutkimusraportteja-vesihuolto-ulkoistaminen.pdf.

x MAA- JA METSÄTALOUSMINISTERIÖ. (no date). LUONNOS: Hallituksen esitys eduskunnalle laiksi vesihuoltolain muuttamisesta. https://mmm.fi/documents/1410837/215618863/Hallituksen+esitysluonnos.PDF/e6634634-fe2f-951e-f9bd-d586f778da4c/Hallituksen+esitysluonnos.pdf?t=1719820313582, luettu 1.11.2024.

xi EUROPEAN CLIMATE AND HEALTH OBSERVATORY. (modified 3 Jul 2024). Drought and water scarcity. https://climate-adapt.eea.europa.eu/en/observatory/evidence/health-effects/drought-and-water-scarcity, luettu 23.10.2024.

xii MASENTO, N. A., GOLIGHTLY, M., FIELD, D. T., BUTLER, L. T., VAN REEKUM, C. M. (Epub 30 Jan 2014). Effects of hydration status on cognitive performance and mood. British Journal of Nutrition. 2014 May 28;111(10):1841-52. DOI: 10.1017/S0007114513004455 .

xiii GORDALLA, B., MÜLLER, M. B., FRIMMEL, F. H. (Jan 2007). The physicochemical properties of water and their relevance for life. In Lozan J., Grassl H., Hupfer P., Menzel L., Schönwiese, Chr. (eds.) (2007): GLOBAL CHANGE: Enough Water for all? - Scientific Facts. Hamburg: Wissenschaftliche Auswertungen. Pp. 26 – 32.

xiv INDUSTRIAL WATER 2006. (no date). Invitation. European Conference on Efficient Use of Water Resources in Industry, February 6-8,2006, Frankfurt am Main/Germany.

xv Aquatech. (13 Apr 2023 ). Industrial water: essential guide to pollution, treatment & solutions. https://www.aquatechtrade.com/news/industrial-water/industrial-water-essential-guide, luettu 17.10.2024.

xvi Waterinfo.fi. (no date). Vesijalanjälki: A water footprint can be calculated for many types of users. https://www.vesi.fi/en/teemasivu/water-footprint/, luettu 17.10.2024.

xvii UNITED NATIONS. (16 Dec 1966). International Covenant on Economic, Social and Cultural Rights.
General Assembly resolution 2200A (XXI). https://www.ohchr.org/en/instruments-mechanisms/instruments/international-covenant-economic-social-and-cultural-rights.

xviii FINLEX. (no date). Asetus taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen voimaansaattamisesta. Valtiosopimus 6/1976. https://www.finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/1976/19760006.

xix UNITED NATIONS HUMAN RIGHTS OFFICE OF THE HIGH COMMISSIONER. (no date). About water and sanitation – OHCHR and the right to water and sanitation. https://www.ohchr.org/en/water-and-sanitation/about-water-and-sanitation, luettu 15.10.2024.

xx UNITED NATIONS GENERAL ASSEMBLY. (18 Sep 1980).  International Drinking Water Supply and Sanitation Decade: Present situation and prospects. A/35/367. Report of the Secretary-General. Thirty-fifth session, Item 61 (f) of the provisional agenda.

xxi UNITED NATIONS SUSTAINABLE DEVELOPMENT. (no date). AGENDA 21. United Nations Conference on Environment & Development Rio de Janerio, Brazil, 3 to 14 June 1992.
https://sdgs.un.org/sites/default/files/publications/Agenda21.pdf.

xxii Sarita, Harsh kumar (Jan 2022). Water for Life: Commodification, Consumption and Environmental Challenges in India. Turkish Online Journal of Qualitative Inquiry (TOJQI), 13(1), 1103 – 1110.

xxiii BAKKER, K (2005). "Neoliberalizing nature? Market environmentalism in water supply in England and Wales". Annals of the Association of American Geographers. 3. 95 (3): 542–565. doi:10.1111/j.1467-8306.2005.00474.x. S2CID 144211707 

xxiv WORLD BANK – WASHINGTON, DC, US. (1.1.1993). Water resources management : a World Bank policy paper. World Bank. https://www.ircwash.org/resources/water-resources-management-world-bank-policy-paper.

xxv Katso Maailmanpankkiryhmän ja IMF:n ”veljeydestä” tästä: HAAVISTO, O.-P. (23.8.2024). Miten niin maailmantalous on kolonialistinen?. Elokapina. https://blogi.elokapina.fi/miten-niin-maailmantalous-on-kolonialistinen/, luettu 23.10.2024.

xxvi WORLD HEALTH ORGANIZATION. (28 Apr 1995). Community water supply and sanitation: needs, challenges and health   objectives. A48/INF.DOC./2. Report by Director-General. Provisional agenda item 32.1. FORTY-EIGHTH WORLD HEALTH ASSEMBLY. https://iris.who.int/bitstream/handle/10665/178382/WHA48_Inf.Doc-2_eng.pdf.

xxvii CONVERSATIONAL. (25 Mar 2021). How Entrepreneurs Can Use the Illusion of Scarcity to Sell More. https://conversational.com/entrepreneurs-can-use-illusion-scarcity-sell/, luettu 18.10.2024.

xxviii BALANYÁ, B., BRENNAN, Br., HOEDEMAN, O., KISHIMOTO, S. & TERHORST, Ph. (toimittajat) (2006). VETTÄ KAIKILLE – Yksityistämisen oikeudenmukaisia vaihtoehtoja. Suomen Rauhanpuolustajat/LIKE. (Alkuteos RECLAIMING PUBLIC WATER – Achievements, struggles and visions from around the world. Transnational Institute TNI & Corporate Europe Observatory CEO. Toimittaen suomentanut Olli-Pekka Haavisto). Ss. 23 ja 25.

xxix RIGHT LIVELIHOOD. (2005). Awarded 2005: Maude Barlow. https://rightlivelihood.org/the-change-makers/find-a-laureate/maude-barlow/, luettu 17.09. 2012.

xxx BARLOW, M. (2013). VEDEN VARASSA – Globaali kamppailu oikeudesta veteen. Into, LIKE & Suomen Rauhanpuolustajat. (Alkuteos Blue Covenant – The Global Water Crisis and the Coming Battle for the Right to Water. 2007 The New Press. Suom. Olli-Pekka Haavisto).

xxxi BARLOW, M. & CLARCE, T. (2003). Blue Gold – The Fight to Stop the Corporate Theft of the World’s Water. The Left World Books.

xxxii UNITED NATIONS’ GENERAL ASSEMBLY. (3 Aug 2010). Resolution adopted by the General Assembly on 28 July 2010. A/RES/64/292. Agenda item 48 Sixty-fourth session. https://documents.un.org/doc/undoc/gen/n09/479/35/pdf/n0947935.pdf.

xxxiii AMNESTY INTERNATIONAL. (1 Oct 2010). United Nations: Historic re-affirmation that rights to water and sanitation are legally binding. Index Number: IOR 40/018/2010. https://www.amnesty.org/en/documents/ior40/018/2010/en/, luettu 15.10.2024.

xxxiv EUROOPAN PARLAMENTIN JA NEUVOSTON DIREKTIIVI 2000/60/EY, annettu 23 lokakuuta 2000, yhteisön vesipolitiikan puitteista (EYVL L 327, 22.12.2000, s. 1)

xxxv AARVA, A. (päivitetty 17.12.2020). Suomen Right2Water-aloitteen koordinaattori: ”Kaikista haasteista huolimatta kampanjamme on edelleen yksi urani kohokohdista!”. EU:n kansalaisaloitefoorumi. Euroopan unioni. https://citizens-initiative-forum.europa.eu/blog/finnish-coordinator-right2water-initiative-despite-all-challenges-our-campaign-remains-one_fi, luettu 18.10.2024.

xxxvi RIGHT2WATER. (no date). Water and sanitation are a human right!. https://right2water.eu/, luettu 19.10.2024.

xxxvii UNIVERSITY OF GREENWICH. (no date). Dr Emanuele Lobina PhD, MA, PGCert, PGCE Associate Professor, Public Services International Research Unit (PSIRU). https://www.gre.ac.uk/people/rep/faculty-of-business/emanuele-lobina, luettu 21.10.2024.

xxxviii LOBINA, E. (Feb 2018). Commentary on the European Commission’s ”Study on Water Services in Selected Member States”. Public services international research unit (PSIRU). Pp. The front page, 5 & 7. https://right2water.cdn.prismic.io/right2water%2Fecdff366-b0b7-4fc8-8ed9-f40db3573286_psiru+commentary+on+ec+study+on+water+services_final.pdf, luettu 19.10.2024.

xxxix EPSU. (22 Mar 2024). World Water Day: right to water and sanitation can be secured by promoting Public-Public Partnerships. https://www.epsu.org/article/world-water-day-right-water-and-sanitation-can-be-secured-promoting-public-public, luettu 19.10.2024.

xl KURRER, Chr. & PETIT, A. (04-2024). Faktatietoa Euroopan unionista: Vesien suojelu ja hoito. https://www.europarl.europa.eu/factsheets/fi/sheet/74/vesien-suojelu-ja-hoito, luettu 19.10.2024.

xli KUNNAS, K. (20.10.2024). Veden yksityistäminen 20 vuotta sitten ei kaduta Tallinnassa. Helsingin sanomat.
S. A12.

xlii AMAREDA, Th. M. (17 Dec 2019). Despite a win for Estonia, ICSID arbitrators continue to resist CJEU’s Achmea judgment. Investment Treaty News. International Institute for Sustainable Development. https://www.iisd.org/itn/en/2019/12/17/despite-a-win-for-estonia-icsid-arbitrators-continue-to-resist-cjeus-achmea-judgment-united-utilities-tallinn-bv-and-aktsiaselts-tallinna-vesi-v-republic-of-estonia-icsid-case-no-arb-14-24/, luettu 20.10.2024.

xliii Sušová-Salminen, V. (2018). After Neoliberal Transformation - Authoritarian Tendencies in Central and Eastern Europe. transform! european network for alternative thinking and political dialogue. P. 4. https://transform-network.net/wp-content/uploads/2023/05/epaper_susova_cee_after_neoliberal_transformation-end.pdf, luettu 20.10.2024.

xliv Eurooppatiedotus. (no date). Perustietoa EU:sta: laajentuminen. https://eurooppatiedotus.fi/perustietoa-eusta/laajentuminen/, luettu 20.10.2024.

xlv HAAVISTO, O.-P. (4.10.2011). Vettä vaan. Voima. https://voima.fi/arkisto-voima/vetta-vaan/, luettu 20.10.2024.

xlvi BALANYÁ, B., BRENNAN, Br., HOEDEMAN, O., KISHIMOTO, S. & TERHORST, Ph. (toimittajat) (2006). VETTÄ KAIKILLE – Yksityistämisen oikeudenmukaisia vaihtoehtoja. Suomen Rauhanpuolustajat/LIKE. (Alkuteos RECLAIMING PUBLIC WATER – Achievements, struggles and visions from around the world. Transnational Institute TNI & Corporate Europe Observatory CEO. Toimittaen suomentanut Olli-Pekka Haavisto). Ss. 110 – 120.

xlvii TAPIA, R. (2023). Nonviolent Resistance in Bolivia’s Age of Neoliberalism. Journal of Resistance Studies Vol 9(No. 1). Irene Publishing with Support of University of Gothenburg. Pp. 44 – 47.

xlviii HAAVISTO, P. (3.2.2016). Pekka Haavisto: Kirjoituksiani: Fortum, Caruna ja omistajaohjaus. https://www.pekkahaavisto.fi/fortum-caruna-ja-omistajaohjaus/, luettu 20.10.2024.

xlix RANTA, E. (27.3.2019). Salainen muistio: Tästä lähtivät liikkeelle Carunan hurjat sähkönsiirron hinnankorotukset. Ilta-Sanomat: Taloussanomat. https://www.is.fi/taloussanomat/art-2000006048741.html, luettu 20.10.2024.

l HENELL, H. (10.7.2024). Huipputulosta takonut sähkönjakeluyhtiö nostaa hintojaan. Iltalehti. https://www.iltalehti.fi/talous/a/d1be8b45-0214-4d51-a477-851e592b8311, luettu 20.10.2024.

li Kuten edellä.

lii FINNWATCH. (25.8.2024). Carunan harjoittamaan verovälttelyyn puututaan vihdoin. https://finnwatch.org/fi/uutiset/carunan-harjoittamaan-verovaelttelyyn-puututaan-vihdoin, luettu 20.10.2024.

liii CARUNA. (3.3.2021). AMF, Ontario Teachers’ Pension Plan Board ja KKR Carunan uusiksi omistajiksi, työeläkeyhtiö Elo jatkaa yhtiön omistajana. Mediatiedote. https://caruna.fi/ajankohtaista/amf-ontario-teachers-pension-plan-board-ja-kkr-carunan-uusiksi-omistajiksi, luettu 20.10.2024.

liv MASTERCLASS. (updated 12 Oct 2022). Natural Monopoly Definition: 3 Natural Monopoly Examples. https://www.masterclass.com/articles/natural-monopoly-definition, luettu 20.10.2024.

lv LEVINE, S. (15 Jul 2021). It’s More Fun to Play Monopoly When You Own One. BetterInvesting. https://www.betterinvesting.org/learn-about-investing/investor-education/investing/more-fun-play-monopoly-if-you-own-one, luettu 20.10.2024.

lvi MERITÄHTI, P. (1.9.2016). Tutkijan tiukka linjaus: En joisi muutamaa tuntia kauempaa huoneenlämmössä ollutta vettä. YLE. https://yle.fi/a/3-9134662, luettu 20.10.2024.

lvii PETROLEUM SERVICE COMPANY. (18 Nov 2020). What is the Shelf Life of Oil? Ins and Outs of Oil Storage. https://petroleumservicecompany.com/blog/what-is-the-shelf-life-of-oil-ins-and-outs-of-oil-storage/, luettu 20.10.2024.

lviii SUOMEN YMPÄRISTÖKESKUS SYKE. (24.3.2022). Kuinka paljon järvissä on vettä?. https://www.vesi.fi/vesitieto/kuinka-paljon-jarvissa-on-vetta/, luettu 23.10.2024.

lix WIKIPEDIA. (päivitetty 10.7.2024 ). Laatokka. https://fi.wikipedia.org/wiki/Laatokka, luettu 23.10.2024.

lx SUOMEN YMPÄRISTÖKESKUS SYKE. (21.1.2022). Pohjaveden muodostuminen ja esiintyminen. https://www.vesi.fi/vesitieto/pohjaveden-muodostuminen-ja-esiintyminen/, luettu 23.10.2024.

lxi FORECA. (päivitetty 20.5.2020). Suomen sää eri vuodenaikoina. https://www.foreca.fi/s%C3%A4%C3%A4pedia/xpgyszd8, luettu 23.10.2024.

lxii SUOMEN YMPÄRISTÖKESKUS SYKE. (24.1.2024). Lumi ja routa vaikuttavat pohjavesivaroihin. https://www.vesi.fi/vesitieto/lumi-ja-routa-vaikuttavat-pohjavesivaroihin/, luettu 23.10.2024.

lxiii ELOKAPINA. (no date). VAATIMUKSEMME: 4. Oikeudenmukainen muutos. https://elokapina.fi/our-demands/, luettu 23.10.2024.

lxiv PELLI, P. (2.11.2024). Pahaenteinen ennustus. Helsingin Sanomat. 2.11.2024. S. B 15.

lxv RICHARDSON, K., STEFFEN, W., LUCHT, W., BENDTSEN, J., CORNELL, S. E., DONGES, J. F., DRÜKE, M., FETZER, I., BALA, G., BLOH, W., FEULNER, G., FIEDLER, St., GERTEN, D., GLEESON, T., HOFMANN, M., KUMMU, M., MOHAN, Ch., NOGUÉS-BRAVO, D., PETRI, St., PORKKA, M., RAHMSTORF, St., SCHAPHOFF, S., THONICKE, K., TOBIAN, A., VIRKKI, V., WANG-ERLANDSSON, L., WEBER, L. & ROCKSTRÖM, J. (13 Sep 2023). Earth beyond six of nine planetary boundaries. SCIENCE ADVANCES VOL 9(37). DOI: 10.1126/sciadv.adh2458.

lxvi PLANETARY BOUNDARIES SCIENCE PBSCIENCE. (2024). Planetary Health Check – A Scientific Assessment of the State of the Planet 2024. The 1^st edition. POTSDAM INSTITUTE FOR CLIMATE IMAPCT RESEACH & Palnetary Guardians. Pp. 13 & 55.

lxvii FORTELIUS, M. (3.12.2012). Sukupuutot, ihminen ja nykytilanne - Maailmanloppujen syistä ja seurauksista. Evoluutiopaleontologian professori Mikael Forteliuksen esitelmä Vihreän Elämänsuojelun Liiton järjestämässä valtakunnallisessa ympäristöseminaarissa 11.HETKI!! Ympäristökatastrofi etenee - Mitä on vielä tehtävissä? 24.11.2012 Lahdessa. Youtube. https://www.youtube.com/watch?v=j_XjDOjKtKI, katsottu 17.10.2016.

lxviii BARNOSKY, A. D., HADLY, E. A., BASCOMPTE, J., BROWN, J. H., FORTELIUS, M., GETZ, W. M., HARTE, J., HASTINGS, A., MARQUET, P. A., MARTINEZ, N. D., MOOERS, A., ROOPNARINE, P., VERMEIJ, G., WILLIAMS, J. W., GILLESPIE, R., KITZES, J., MARSHALL, Ch., MATZKE, N., MINDELL, D. P., REVILLA, E. & SMITH, A. B, (7 Jun 2012). Approaching a state shift in Earth’s biosphere. NATURE|VOL486. Pp. 52 – 58. https://www.nature.com/articles/nature11018.epdf.

lxix CEBALLOS, G. & EHRLICH, P. R. (18 Sept 2023). Mutilation of the tree of life via mass extinction of animal genera. PNAS. https://doi.org/10.1073/pnas.2306987120.

lxx UNITED NATIONS. (no date). Five ways the climate crisis impacts human security. https://www.un.org/en/climatechange/science/climate-issues/human-security, luettu 23.10.2024.

lxxi HOMER-DIXON, Th. F., BOUTWELL, J. H. & RATHJENS, G. W. (2011). In Machlis, G., Hanson, T., Špirić, Z., McKendry, J. (eds). Warfare Ecology. NATO Science for Peace and Security Series C: Environmental Security. Springer, Dordrecht. Pp 18–25. https://doi.org/10.1007/978-94-007-1214-0_3

lxxii EHRLICH, A. H., GLEICK, P. & CONCA, K. (Sep 2001). Resources and environmental degradation as sources of conflict. In Boutwell, J. (ed.) Pugwash – Occasional Papers. Sep 2001 Vol 2(3). Issued by the Council of the Pugwash Conferences on Science and World Affairs Nobel Peace Prize 1995 Pp 108 – 138. P. 108.

lxxiii (Nov 2023). ECOLOGICAL THREAD REPORT 2023. IEP REPORT 91. Institute for Economics & Peace. https://www.visionofhumanity.org/wp-content/uploads/2023/11/ETR-2023-web-261023.pdf.

lxxiv HURUN. (26.3.2024). Hurun Global Rich List 2024. https://www.hurun.net/en-US/Info/Detail?num=K851WM942LBU, luettu 23.10.2024.

lxxv (2024). Global Wealth Report 2024. UBS Switzerland AG. P. 5. https://www.ubs.com/content/dam/assets/wm/global/insights/doc/global-wealth-report.pdf.

lxxvi KERTTULA, A. (17.10.2024). Raportti: Vesipula uhkaa jopa puolta maailman ruoantuotannosta. Yle. https://yle.fi/a/74-20118455, luettu 17.10.2024.

lxxvii GLOBAL COMMISSION ON THE ECONOMICS OF WATER. (2024). THE ECONOMICS OF WATER: VALUING THE HYDROLOGICAL CYCLE AS A GLOBAL COMMON GOOD. OECD. P. 14 & 206.

lxxviii LINTON, J. & SAADÉ, M. (2024). Global Water and Its (Anti)Political Consequenses. Water Alternatives 17(2). Pp. 491 – 509. Pp. 491 & 505. https://www.water-alternatives.org/index.php/alldoc/articles/vol17/v17issue2/755-a17-2-13/file.

lxxix GROENFELDT, D. (2006). Water Development and Spiritual Values in Western and Indigenous Societies. In BOELENS, R., CHIBA, M. & NAKASHIMA, D. (eds.) (2006) Water and Indigenous Peoples. Knowledge of Nature 2, UNESCO. Pp. 108 – 115. P. 109.

lxxx TALLBEAR, K. (Spring 2019). Caretaking Relations, Not American Dreaming. Kalfou – A Journal of Comparative and Relational Ethnic Studies, 6(1), 24 – 41.

Elokapina Helsinki tukee antikapitalistisen Emilia-ryhmän “Halvan joukkoliikenteen puolesta – Stop HSL:n korotuksille!” -mielenosoitusta. Mielenosoitus järjestetään 22.10. klo 16–17.30 Helsingissä.

Yksi Elokapinan keskeisistä vaatimuksista on ekologisen jälleenrakennuksen toteuttaminen oikeudenmukaisesti. Tarkemmin sanottuna Elokapina vaatii, että “köyhien, pienituloisten [...] toimeentuloa on reiluuden ja kriisinkestävyyden nimissä parannettava”. On siis täysin Elokapinan arvojen mukaista olla tukemassa mielenosoitusta, joka vaatii joukkoliikenteen pitämistä saavutettavana myös pienituloisille.

Pienituloisten liikkuminen Helsingissä ja sen lähialueilla on nimittäin kevyen liikenteen muotoja kuten pyöräilyä ja kävelyä lukuun ottamatta julkisen liikenteen varassa. Elinpiiri kutistuu hyvin kapeaksi, vain muutaman kilometrin säteelle omasta kodista, mikäli ei ole varaa käyttää busseja, junia tai muita Helsingin seudun liikenteen (HSL) liikennöimiä ajoneuvoja.

Tiedän tämän myös omasta kokemuksesta.

Olen ollut työtön vuoden 2023 alusta asti, sen jälkeen, kun minulle ei enää myönnetty sairaslomaa työuupumukseen.

Kaikkina näinä 20 kuukautena, jolloin olen ollut kokopäivätyön ulkopuolella, minulla on ollut varaa HSL:n kuukausilippuun vain seitsemänä kuukautena. Kolmena niistä osallistuin kuntouttavaan työtoimintaan, jolloin hyvinvointialue myönsi minulle tukea kuukausilipun maksamiseen, ja neljänä sain ostettua lipun osa-aikaisesta toimeksiannosta saamillani työkorvauksilla.

Yli vuoden ajan minulla ei siis ole ollut teoriassa muuta mahdollisuutta liikkua pääkaupunkiseudulla kuin omia jalkoja käyttämällä.

Käytännössä olen kuitenkin matkustanut julkisen liikenteen ajoneuvoilla. En ole vain yleensä maksanut siitä mitään – olen ajanut pummilla, joko ilman lippua tai noussut bussin kyytiin väärennettyä lippua näyttämällä.

Pummilla ajamisessa on omat riskinsä, kuten kaikki tietävät. Olen saanut muutaman tarkastusmaksun, jotka ovat maksukyvyn puuttuessa päätyneet ulosottoon.

Toisinaan olen myös ostanut kertalippuja, mutta se on yleensä edellyttänyt huolellista suunnittelua. Kertaliput tulevat helposti todella kalliiksi, joten huumoriyhtye Runtelia lainatakseni kaikkiin “työttömien tansseihin” ei ole ollut varaa mennä.

Pääkaupunkiseudulla on tarjolla vaikka mitä ilmaista toimintaa, mutta niihin matkustaminen sen sijaan ei ole ilmaista. Moni itseä kiinnostava aktiviteetti tapahtuu Helsingissä, jonne joudun Vantaalta ostamaan neljä euroa maksavan kolmen vyöhykkeen kertalipun. Jo kertaviikkoinen piipahdus naapurikaupungin puolelle ja takaisin jättää lompakkoon helposti pelkkiä kärpäsiä.

On huvittavaa, että työttömiä pyritään aktivoimaan korvaamalla matkat työtoimintaan, mutta omaehtoiseen aktivoitumiseen, eli esimerkiksi harrastuksiin ja yhdistystoimintaan, ei matkarahoja tipu. Työttömän hyvinvointi kun ei ilmeisesti ole asia, johon ajatellaan, että verorahoja kannattaa pistää.

Ei, vaikka syy työttömyydelle löytyisi juuri heikentyneestä hyvinvoinnista.

Viime keväänä julkaistussa blogitekstissä Emilia-ryhmä toteaa Helsingin seudun liikenteen (HSL) lippuhintojen nousun jatkuneen jo toista vuotta. Samaan aikaan myös kaikkien muiden elinkustannusten, kuten ruuan, hinta on noussut tai pysynyt korkealla koronapandemian ja Ukrainan sodan seurauksena. Kaikki maksaa yhä enemmän, jolloin jostain on pakko karsia. Ei ihme, että pienituloisella valinta kohdistuu helposti julkisen liikenteen lippuihin – asunnosta, ruuasta tai netistä kun on vaikea karsia.

Valitettavasti HSL ei näytä aikovan lopettaa lippujen hintojen nostamista. Vuosien 2025-2027 toiminta- ja taloussuunnitelmasta käy ilmi, että ensi vuodelle suunnitellaan uusia 8 prosentin korotuksia. Tämä tarkoittaa kertalipun kohdalla 24 senttiä. Köyhälle tämäkin raha on tärkeä – ja merkitys moninkertaistuu, jos mietitään samanlaisia korotuksia jo nyt kalliiden kuukausilippujen hintoihin.

Pienituloisten on usein pakko liikkua edullisesti, koska ei ole muuta vaihtoehtoa. Vaikuttaa siltä, että pienituloisten liikkuminen halutaan estää nyt kokonaan hintoja korottamalla.

nimimerkki laskos

Elokapina Helsinki

Elokapina Helsinki on mukana tiistaina 22.10.2024 järjestettävässä Halvan joukkoliikenteen puolesta – Stop HSL:n korotuksille! -mielenosoituksessa. Liikenteessä syntyy Suomessa viidennes, ja EU:ssa jopa neljännes kaikista kasvihuonekaasupäästöistä. Saavutettavan joukkoliikenteen tarjoaminen vähentää autoilua ja kuuluu siten tehokkaimpiin keinoihin ekokriisiä vastaan kamppailussa. Helsingin elokapinalliset ovat mukana vaatimassa aidosti saavutettavaa joukkoliikennettä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja ilmastotoimien nimissä.

Saavuttamaton julkinen liikenne on sosiaalinen ja ekologinen emämunaus

​​​​​​​HSL suunnittelee rajuja hinnankorotuksia jo nyt hyvin kalliisiin lippuihinsa: hintoihin voi tulla jopa 8 % korotuksia vuoden 2025 alussa. HSL ja sen jäsenkunnat ovat viemässä julkista liikennettä pisteeseen, jossa suurella osalla sen käyttäjistä ei yksinkertaisesti ole varaa sitä käyttää.

Kallis julkinen liikenne on sosiaalisesti erittäin epäoikeudenmukaista. Erityisesti näin on nyt, kun hallituksen toiminta ajaa ihmisiä taloudellisesti entistäkin ahtaammalle. Päivittäin julkista liikennettä käyttävien budjettiin matkaliput lohkaisevat jo nyt suuren loven, eivätkä rahat monilla riitä edes perustarpeisiin. "Helsinki on sitoutunut edistämään yhdenvertaisuutta, tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia kaikessa toiminnassaan", sanotaan Helsingin kaupunkistrategiassa. Joukkoliikenne, joka ei ole saavutettava suurelle osalle kaupunkilaisista, on räikeä sosiaalinen vääryys.

Saavuttamaton joukkoliikenne on myös ekologinen vääryys. Aikaisemmin mainitussa kaupunkistrategiassa lukee: "Ilmastonäkökulma otetaan läpäisevästi osaksi kaikkea päätöksentekoa hallinnonalasta riippumatta. Ilmastonäkökulma huomioidaan erityisesti kaupunkirakentamisessa, liikkumisessa ja energiaratkaisuissa." Mitä tämä tarkoittaisi julkisen liikenteen kannalta? Katsotaanpa.

Saavutettava joukkoliikenne tehokkaimpia keinoja ekokriisiä vastaan kamppailussa

Julkinen liikenne aiheuttaa huomattavasti vähemmän ilmastoa lämmittäviä päästöjä kuin yksityisautoilu. Syynä on sen tehokkuus: siinä missä henkilöautot kuljettavat muutamia ihmisiä kerrallaan, voi bussissa matkustaa viisikymmentä, suurkaupungin junissa ja metroissa jopa tuhansia.

Liikenne aiheuttaa jopa viidenneksen kaikista kasvihuonepäästöistä. Siksi keskustelu liikkumisen uudelleenjärjestämisestä ekologiseen yhteiskuntajärjestelmään sopivaksi ei ole suinkaan mitätön. Laaja-alainen siirtymä autoilusta julkisiin liikennevälineisiin vähentää liikenteen ilmastovaikutusta huomattavasti.

Elokapina ei syytä yksittäistä autoilijaa. Ihmiset valitsevat julkisen liikenteen silloin, kun se on sopivin vaihtoehto liikkua. Yksityisautoilulla on paljon koettuja etuja: kuljettajat voivat matkustaa omien aikataulujensa mukaan, valita omat reittinsä ja usein päästä lähemmäksi määränpäätään. Alueilla, joilla julkinen liikenne on vähäistä, matka saattaa olla nopeampi kulkea autolla. Osalle liikuntarajoitteisista autoilu voi olla ainoa vaihtoehto.

Kohti kestävää ja sosiaalisesti oikeudenmukaista kaupunkia

Kuitenkin julkisella liikenteellä on yksityisautoiluun verrattuna lukuisia hyötyjä: se on edullisempaa kuin oman auton omistaminen, ja onnettomuuksia tapahtuu vähemmän. Matkan aikana voi hengähtää, lueskella tai työskennellä. Julkisen liikenteen hyödyt näkyvät vielä keskeisemmin yksilötasoa laajemmassa mittakaavassa, sillä laajempia, yhteisiä hyötyjä ovat kasvihuonekaasupäästöjen lasku, kaupungin ilmanlaadun paraneminen ja liikenneruuhkien väheneminen.

Poliittisille päättäjille julkinen liikenne tarjoaa hyvät mahdollisuudet ryhtyä helppoihin ilmastotoimiin. Saavutettavan joukkoliikenteen tarjoaminen mahdollistaa paitsi autoilun vähentämisen, myös kaupungin suunnittelun muuten kuin autoilijalähtöisesti. Samalla se vähentää tarvetta autoilun tukemiselle julkisin varoin. Kaupungit voivat myös päivittää julkisen liikenteen kalustoaan käyttämään uusiutuvia energialähteitä – tämä on helpompi ja oikeudenmukaisempi tehtävä kuin saada yksityisautoilijat tekemään massoittain samoin. Tähän suuntaan HSL on myös ottanut hyviä askeleita lisäämällä sähköbussien määrää (linkki: hsl.fi).

Liikenne nojaa yhä vahvasti fossiilisiin polttoaineisiin, mutta koko nykyisen liikennekannan sähköistäminen ei ole kestävä ratkaisu. Vastuu riittävistä toimista ekokriisin hillitsemiseksi on ennen kaikkea julkisilla toimijoilla, eikä sitä saa sysätä vain yksittäisten kansalaisten harteille. Akuilla kulkevien laitteiden valmistuksessa käytettävien mineraalien louhimiseen liittyy syviä epäoikeudenmukaisuuksia, sillä kaivokset sijaitsevat usein maissa, joiden yhteiskuntarakenne ei suojaa työntekijöitä riittävästi. Lisäksi nykytahdilla tapahtuvaan liikenteen sähköistymiseen eivät riitä edes kaikki nykyisin tunnetut maamineraaliesiintymät yhteensä (lähde: gtk.fi).

Siksi yksityisautoilun vähentäminen kaikille saavutettavaa joukkoliikennettä tukemalla on huomattavasti järkevämpi ja eettisempi ratkaisu. Siihen ryhtyminen olisi päättäjiltä tarpeellinen ja oikeudenmukainen teko.

Tarpeellinen on aina mahdollista

HSL on perustellut suunnittelemiaan hintojenkorotuksia sillä, että koronapandemian aiheuttamasta joukkoliikenteen käytön vähenemisestä on toivuttava. Hintojen noustessa lipullinen joukkoliikenteen käyttö on kuitenkin mahdollista yhä harvemmille. Joukkoliikennettä käytetään, kun se koetaan liikkumisen kannalta sopivimmaksi vaihtoehdoksi – siis silloin, kun toimivaan ja halpaan joukkoliikenteeseen panostetaan ja kaupunki-infrastruktuuri on rakennettu juuri joukkoliikennettä, eikä yksityisautoilua suosivaksi.

World Resource Instituten tuore raportti (linkki: wri.org) osoittaa, että kukoistava julkinen liikenne on ratkaisevan tärkeä osa ekologista jälleenrakennusta ja Pariisin sopimuksen mukaisten liikenteen hiilidioksidipäästöjen vähentämistavoitteiden saavuttamista. Tutkijat korostavat, että julkisen liikenteen kohtaamasta pandemiašokista on toivuttava painottamalla julkisen liikenteen ekologista merkitystä.

Maailmassa tarvitaan akuutisti maita ja kaupunkeja, jotka asettavat joukkoliikenteen liikenne- ja rakennuspolitiikassaan etusijalle. Sitoumukset halvan julkisen liikenteen mahdollistamiseen olisi nähtävä investointeina, joilla voidaan vähentää päästöjä, tarjota työpaikkoja ja parantaa terveyttä. On keskeistä, että yhä useammalla on varaa matkustaa julkisilla liikennevälineillä. Helsingissä nopeat toimet ovat erityisesti tarpeen, sillä nykyisellä menolla Helsingissä juuri liikenne on nousemassa keskeiseksi päästölähteeksi (linkki: hel.fi).

Yksinkertaisesti sanottuna toimiva ja halpa julkinen liikenne on ilmastoratkaisu, joka on suoraan silmiemme edessä. Siihen panostaminen ja sen mahdollistaminen kaikille on ratkaiseva tekijä ilmastotavoitteiden saavuttamisessa. Jos hinnat nousevat, varaa julkisen liikenteen lippuihin on yhä harvemmalla.

Tule mukaan kapinoimaan julkisen liikenteen puolesta!

Ilmastokriisi on meneillään nyt, eikä ilmastotoimiin ryhtyminen voi odottaa. Odottaa eivät voi myöskään ihmiset, joiden toimentuloon hallituksen leikkaukset ovat iskeneet voimakkaasti. Hekin tarvitsevat joka päivä kulkuyhteyksiä työpaikkoihin ja elintärkeisiin julkisiin palveluihin, joita saadakseen täytyy – lähipalveluiden lakkauttamisen vuoksi – matkustaa yhä kauemmas.

Helsingin seudun kunnat ja HSL voivat tehdä sitoumuksen julkisen liikenteen ja ilmastotoimien yhdistämiseksi. Monissa nykyisissä ilmastotoimintasuunnitelmissa ei edes käsitellä kaupunkiliikennettä, mutta esimerkiksi Helsingin kaupunkistrategiassa käsitellään. Siinä sanotaan: "Älykkäät liikenneratkaisut ovat sujuvan arjen perusta. Jatketaan fossiilisista polttoaineista luopumista joukkoliikenteessä. Pidetään helsinkiläisten joukkoliikennelippujen hinnat kohtuullisina."

Tätä vaadimme mekin. Joukkoliikenteen hintojen tulee pysyä kohtuullisina – yhtä lailla Helsingissä kuin koko HSL-alueella.  Lyhyellä tähtäimellä lipuista on saatava halpoja. Pidemmällä tähtäimellä julkisesta liikenteestä on tehtävä maksutonta. Kyse on sekä sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta että korvaamattomasta ilmastotoimesta.

HSL:n etusivun mainos Helsingin Sanomissa kannusti vielä tammikuussa uskomaan, että kaikki on mahdollista. Yhdessä toimimalla voimme saada aikaan sen, että mahdollisuus muuttuu todeksi myös jatkossa. Liity mukaan tiistaina 22.10.2024 kello 16, kun kokoonnumme osoittamaan mieltä HSL:n toimistolla (Opastinsilta 6, Pasila). Lisätiedot: elokapina.link/Fbw4o2

Luontokappaleiden perusoikeudet puuttuvat Suomen laista. Ihmistä, valtiota tai yritystä voi puolustaa tuomioistuimessa, jokea, suota tai metsää ei. Siinä missä ihmiset ja jopa yritykset ovat laillisin termein oikeustoimikelpoisia henkilöitä, luontoa ja muunlajisia eläimiä ei sellaisiksi tunnisteta – muilla olennoilla ei ole laillista oikeutta olemassaoloon ja loukkaamattomuuteen. Elokapina puolustaa kaikkien olentojen oikeutta elämään, hyvinvointiin ja kukoistukseen. Elokapinan vaatimukset kohdistuvat Suomen hallitukseen, joka voi päätöksillään rajoittaa ja muuttaa ihmisen toimintaa julkisen ja yksityisen sektorin eli aloilla ympäristökriisin pysäyttämiseksi ja oikeudenmukaisen muutoksen edistämiseksi. Menetelmänämme on kansan huomion herättäminen ja poliitikkoihin vetoaminen myös siksi, että oikeusjärjestelmässämme luonnon puolesta kamppailu on mahdotonta.

Ympäristöliikkeessä edelleen vedotaan usein ihmiskeskeisiin perusteluihin eli siihen, että ekokriisiä vastaan täytyy taistella, koska “meillä” on vain yksi planeetta. Luontokappaleilla itsellään ei ole mahdollisuutta puhua puolestaan, minkä vuoksi on myös vaikeaa vedota julkisessa keskustelussa ei-inhmillisen olemassaolon oikeutukseen. Ihmiskeskeisyys on sisäänrakennettu myös merkittävimpään yleisen moraalin määrittäjään eli oikeusjärjestelmäämme.

Elokapina ajaa järjestelmätason muutosta, joka on yksittäistä hallitusta valtavasti radikaalimpi, kokonaisvaltaisempi ja vaativampi. Tarvitsemme uuden yhteiskuntajärjestyksen, mikä tarkoittaa myös kaikkien olentojen aseman ja suhteiden uudelleen arvioimista. Perustavanlaatuinen muutos vaatii kaikkien luonnon yksilöiden ja kollektiivien olemassaolon oikeuden tunnustamista. Perustuslaki on merkittävin yhteiskuntamme toiminnan ehtoja määrittävä kehys, joka ei voi jäädä muutoksen ulkopuolelle. Perusoikeuksien myöntäminen kaikelle luonnolle toimii hedelmällisenä lähtöpisteenä kokonaisvaltaisen yhteiskunnallisen muutoksen käynnistämiselle.

Laki esineellistää luontokappaleet

Nykyisellään ekosysteemit esineellistetään paitsi lainsäädännössä myös yleisessä keskustelussa, oli puhujana ympäristöjärjestö tai fossiiliyhtiö. Ekosysteemit eli luonnon järjestelmät nähdään joko “resursseina” tai "ympäristönä". Joskus viitataan myös “ekosysteemipalveluihin” tai "luonnon antimiin". Tämä narratiivi perustelee luonnon varjelemisen tarpeellisuutta sen ihmisille tuottamilla hyödyillä, mikä on usein strategisesti toimivaa, jos halutaan vaikuttaa järkevältä ihmiskeskeisessä yhteiskunnassa.

Valtiota ja yrityksiä puolestaan on helppo tuomita ihmisoikeusloukkauksista, koska ihmisoikeudet ovat yleismaailmallisia ja laissa tunnustettuja. Ihmisoikeudet määritellään ihmisen itseisarvosta kumpuaviksi ja luovuttamattomiksi; oikeudet saa jokainen syntymässään ilman tarvetta ansaita niitä omilla teoilla. Sama ei kuitenkaan koske ei-inhmillistä elollista ja elotonta luontoa. Esimerkiksi metsiä tai vesistöjä ei Suomessa voida puolustaa tuomioistuimessa, sillä heillä ei ole oikeuksia, joiden rikkojan voisi haastaa oikeuteen. Christopher Stone pohti luontokappaleiden asemaa juridisisessa järjestelmässämme jo vuonna 1972 (1). Hän toi esille, kuinka luontokappaleilta puuttuva asiavaltuus tarkoittaa, että ne eivät voi ryhtyä oikeustoimiin omissa nimissään, niihin henkilökohtaisesti kohdistuneita vahinkoja ei huomioida rikkeiden vakavuutta arvioitaessa eivätkä ne voi olla hyvitysten vastaanottajia.

Tuomioistuimissa on mahdollista puolustaa esimerkiksi vesistöä haastamalla oikeuteen saastuttavia yrityksiä tai yksilöitä, mutta oikeustoimien perustaksi vaaditaan ihmisyksilöön kohdistunut rike. Stone tuo esiin tästä yleisenä esimerkkinä taloudelliset vahingot, jotka koituvat esimerkiksi joen varrella asuville ihmisille suuryrityksen saastuttaessa jokea. Tällainen tapaus voidaan hoitaa maksamalla korvauksia saastumisen aiheuttamista taloudellisista vahingoista. Puntaroitavana ovat jokivartelaisille saastumisesta aiheutuva taloudellinen haitta ja saastuttajalle toiminnan muuttamisesta koituvat kulut sen sijaan, että huomioitaisiin esimerkiksi joen oikeus hyvinvointiin. Rikas saastuttaja voi myös maksaa jatkaakseen saastuttamista, eikä jokivartelaisilla välttämättä ole varaa tai motivaatiota ryhtyä oikeustoimiin. Koska luontokappaleita ei katsota oikeudellisiksi henkilöiksi, niillä ei ole itseisarvoa vaan niiden oikeudet määrittyvät aina ihmisen hyödyn perusteella.

Stone tiivistää luonnon juridisen aseman todetessaan, että luontokappaleet on perinteisesti laissa katsottu ihmisen vallattaviksi, hallittaviksi ja käytettäviksi. Luonnonsuojelutahojenkin tavoitteena on nimenomaan suojelu tai säilyttäminen (conservation) ihmistä varten, mistä esimerkkinä ovat metsänhakkuiden tai metsästyskausien rajoitukset. Tarkoituksena on siis taata ihmisen jatkuva mahdollisuus muiden elävien olentojen käyttämiseen ja nauttimiseen.

Stone totesi 70-luvulla, että luontokappaleilla omana itsenään ei ole juuri ollut merkitystä laissa saatika kansanliikkeissä. Huomio ei valitettavasti ole juuri vanhentunut. Talouskasvun ja ihmiselle koituvien hyötyjen merkitys on kenties jopa korostunut nykyaikaisessa valtavirran ympäristönsuojelukeskustelussa. Kuitenkin näemme merkkejä myös Stonen ennustuksesta, että ennenkuulumattomana pidetty tulee lopulta tapahtumaan luonnon oikeuksien kohdalla samoin kuin aikoinaan naisten, lasten tai mustien ja ruskeiden ihmisten oikeuksien laillistamisen tapauksessa.

Etelä-Amerikan kansat laillistavat Äiti Maan arvokkuuden

Luonnonoikeuksien lakiin kirjaamisen tarkoituksena on velvoittaa valtiot tunnistamaan kaikki luontokappaleet oikeudellisiksi henkilöiksi, joille kuuluu ihmisoikeuksien kaltaisia synnynnäisiä ja luovuttamattomia oikeuksia. Tällainen laki ohjaa ihmiset kohtelemaan luontokappaleita tasavertaisina henkilöinä, joihin kohdistuvista rikkeistä voidaan käynnistää oikeustoimet sanktioiden määräämiseksi tuomioistuimessa. Luontokappaleen määritelmä kattaa tässä sekä elollisen että elottoman luonnon yksilöiden muodostamina kollektiiveina ja verkkoina - metsät, järvet, joet, meret, vuoret, suot, autiomaat samoin kuin eläimet ja kasvit. Erityisesti luonnon oikeuksien näkökulma keskittyy ekosysteemeihin, joiden ominaispiirteet poikkeavat merkittävästi esimerkiksi eläimistä.

Ecuadorista tuli vuonna 2008 ensimmäinen valtio, jonka perustuslakiin on kirjattu luontokappaleille kuuluvia oikeuksia: joilla, metsillä, saarilla ja ilmalla on laillinen oikeus olemassaoloon, kukoistukseen ja kehittymiseen (2). Perustuslain artiklojen 71-72 mukaan luonnolla on oikeus olla olemassa, säilyä, ylläpitää ja uudistaa elintärkeitä kiertojaan, rakennettaan, toimintojaan ja prosessejaan. Jokainen ihminen, kansa tai yhteisö voi vaatia luonnon oikeuksien tunnistamista valtion toimielimissä. Luonnolla on oikeus vahingoista palautumiseen ja valtiolla velvollisuus toimeenpanna toimivat mekanismit tämän takaamiseksi sekä ympäristölle vahingollisten vaikutusten eliminoimiseksi tai minimoimiseksi. Lisäksi valtion on ennaltaehkäistävä ja rajoittettava toimintaa, joka voi johtaa sukupuuttoihin, ekosysteemien tuhoon tai luonnon kiertokulkujen pysyvään muuttumiseen. (3)

Etelä-Amerikka jatkoi suunnannäyttäjänä vuonna 2010, kun Boliviassa järjestettiin kansainvälinen konferenssi ilmastonmuutoksen ja Äiti Maan oikeuksien käsittelemiseksi. Konferenssissa 140 valtiota laativat kapitalismin ja kolonialismin vastaisen agendan planeetan puolesta eli Cochabamban sopimuksen (4). Cochabamban sopimuksessa luonnon oikeuksien tunnustaminen perustuu alkuperäiskansojen “hyvin elämisen” ajattelutavalle ja käytännöille, joissa Äiti Maa tunnustetaan eläväksi olennoksi. Ihmisillä on jakamaton, keskinäisriippuvainen, vastavuoroinen ja hengellinen suhde Äiti Maahan (5).

Cochabamban sopimuksen mukaan luonnon oikeuksien tunnustaminen ja toimeenpaneminen on välttämätöntä myös ihmisoikeuksien takaamiseksi. Sopimukseen on liitetty Yleismaailmallinen Äiti Maan oikeuksien julistus, johon on kirjattu muun muassa oikeus elämään, olemassaoloon ja kunnioitukseen; biokapasiteetin uudistamiseen ja elintärkeiden kiertokulkujen sekä prosessien jatkamiseen ilman ihmisen aiheuttamia muutoksia; identiteettiin ja loukkaamattomuuteen erillisinä olentoina; oikeus veteen, puhtaaseen ilmaan ja kokonaisvaltaiseen terveyteen sekä vapauteen saastumisesta, jätteestä ja terveydelle haitallisesta geneettisestä muuntelusta. Viimeisimpänä ja kenties tärkeimpänä julistukseen kuuluu oikeus pikaiseen ja täyteen hyvitykseen näihin oikeuksiin kohdistuvista ihmisen toiminnan aiheuttamista rikkeistä. Tähän mennessä Yhdistyneiden kansakuntien ilmastopuitesopimus ei kuitenkaan ole vastannut sopimuksessa tehtyihin pyyntöihin (4), joten luonnon oikeuksilta toistaiseksi puuttuu yleismaailmallinen tunnustus.

Luonnon oikeudet ekologisen jälkeenrakennuksen perustaksi

Ecuadorin ja Bolivian esimerkit sopivat täysin Elokapinan vaatimuksiin ja narratiiviin. Cochabamban sopimuksessa todetaan, että ihmisen ja luonnon välisen tasapainon takaamiseksi vaaditaan ensin oikeudenmukaisuus ihmisten keskuuteen. Tämä tukee Elokapinan vaatimusta oikeudenmukaisesta muutoksesta, jossa Suomi kantaa vastuunsa historiallisesta sorrosta maksamalla ilmastovelkaa Globaalin etelän maille sekä turvaa kotimaassa erityisesti haavoittuvien ryhmien toimeentulon. Cochabamban sopimuksessa korostetaan lisäksi alkuperäiskansojen tiedon, viisauden ja muinaisten käytäntöjen elvyttämistä, vahvistamista ja arvoon palauttamista. Sama on ensisijaista Suomessa, sillä sekä ilmastonmuutoksen että luontokadon vakavimmat vaikutukset kohdistuvat saamelaisalueille, joita lisäksi riistetään vihreän kasvun verukkeella ja kapitalistisen voitontavoittelun nimissä. Luonnon oikeudet on tunnistettava, sillä julistukset lajien yhdenvertaisuudesta sekä ilmasto- ja ympäristöoikeudenmukaisuudesta pysyvät pelkkinä korulauseina, mikäli luontokappaleiden asema, arvo ja oikeudet ovat laissa eriarvoisia.

Luonnon oikeudettomuus voi vaikuttaa välttämättömältä ja luonnolliselta siksi, että joet ja puut eivät puhu eivätkä siksi voi haastaa ketään oikeuteen. Kuitenkin Stone huomauttaa, että samalla tavalla yritykset, valtiot tai vauvat eivät voi puhua, mutta silti niillä on juridisen henkilön oikeudet. Stone ehdottaa, että samoin kuin seniiliä ihmistä voi oikeudessa edustaa hänen läheisensä, toisen henkilön tulisi voida toimia myös luontokappaleen puolesta. Luonnon oikeuksien tunnistamisen tuoma radikaali muutos on luontokappaleiden tunnistaminen yksilöiksi eli henkilöiksi, joilla on omat oikeudet ja itseisarvo. Luonnon oikeudet kuuluvat kaikille luontokappaleille niiden syntymästä saakka ja niiden perustana on ainoastaan kyseisen luontokappaleen olemassaolo. Ihmisoikeuksien tapaan ne ovat siis perustavanlaatuisia, luovuttamattomia oikeuksia, joita ei tarvitse ansaita eikä voi mitätöidä.

Toisaalta ei ole itsestään selvää, että lailliset oikeudet takaisivat luonnon oikeudenmukaisen kohtelun. Ympäri maailmaa tapahtuu päivittäin sekä rakenteellisia että yksilötason ihmisoikeusrikkomuksia. Laki, rikos ja rangaistus määrittelevät pitkälti länsimaista oikeuskäsitystä. Kuitenkin esimerkiksi dekolonialistiset ja anarkistiset liikkeet ovat huomauttaneet, että laki toimii sorron työkaluna ja kohtelee toimijoita eriarvoisesti. Poliisit ja vallanpitäjät ovat usein vapaita samoista säännöistä ja rajoituksista, joiden toteutuminen heidän tulisi turvata. Rikkaat voivat ostaa vapautuksia rangaistuksista ja usein suuryritykset lobbaavat läpi itselleen suotuisaa lainsäädäntöä.

Laki, valtio ja oikeusjärjestelmä eivät ole ainoa väylä ekologisen ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan rakentamiseksi - kenties tällaisessa yhteiskunnassa valtioita tai poliiseja ei tarvita. Kuitenkin tässä hetkessä on ajateltava strategisesti ja löydettävä työkalut siirtymään ulos nykyisestä järjestelmästä tai vähintäänkin keinot tuhoisten rakenteiden murtamiseen. On myös olennaista erottaa yksittäiset lait yleismaailmallisista julistuksista ja perustuslaista, jotka estävät itsensä vastaisten lakien säätämisen ja ovat vaikeampia muuttaa tai peruuttaa.

Kuten Cochabamban sopimuksessa todetaan, päästörajoitusten kaltaisten lyhyen aikavälin tavoitteiden ajaminen on välttämätöntä peruuttamattomien tuhojen estämiseksi. Samalla on tärkeää ylläpitää pitkän aikavälin visiota uudesta yhteiskuntajärjestyksestä sekä siihen johtavia askeleita tavoitteina, joihin kuuluu Äiti Maan oikeuksien tunnistaminen ihmisten ja luonnon välisen harmonian vakiinnuttamiseksi.

Luonnon oikeuksien perustuslakiin kirjaaminen on konkreettinen askel kohti välttämätöntä muutosta ihmisen ja muun maailman välisiin suhteisiin, askel kohti ihmisen ylivallan lakkauttamista ja luontokappaleiden tasapainoista yhteiseloa.

Jiko Kylén

Lähteet

1. Stone, C.D. (1972). Should trees have standing? Toward legal rights for natural objects. Southern California Law Review, 45(1972), 450–501.
2. Ecuador First to Grant Nature Constitutional Rights. (2008). Capitalism Nature Socialism, 19(4), 131–133. https://doi.org/10.1080/10455750802575828
3. Ecuadorin perustuslaki. Artiklat 71–74. https://www.constituteproject.org/constitution/Ecuador_2021
4. Dearing, A. (1.9.2023). Cochamamba people's agreement: Annotated. JSTOR. https://daily.jstor.org/cochabamba-peoples-agreement-annotated/
5. World People's Conference on Climate Change and Rights of Mother Earth. (22.4.2010). People's agreement of Cochabamba. https://pwccc.wordpress.com/2010/04/24/peoples-agreement/

Elokapinan viestinnässä ja sisäisissä keskusteluissa on usein todettu fossiilitalouden seurauksien kohdistuvan voimakkaimmin niihin, jotka vähiten ovat aiheuttaneet planeetan kuumenemista ja ilmastojärjestelmän nyrjähtämistä erityisesti historiallisesti tarkastellen. Kyse on alkuperäiskansoista ja niin sanotuista kolmannen maailman maista, joita nykyisin nimitetään hieman epätarkasti globaaliksi eteläksi.

Nälkä, väestön heikot elinolosuhteet ja heikentyvä ympäristö eivät ole ilmaantuneet yhtäkkiä ilmastonmuutoksen seurauksena. Ne ovat aiheutuneet kolonialismista ja siirtomaavallasta alkaen maailman talousjärjestelmästä pitkän ajan kuluessa. Se puolestaan on toiminut globaalin pohjoisen hyväksi.

Globaalin etelän maissa on kärsitty ja kärsitään edelleen köyhyydestä, vaikka joissakin maissa on myös huomattava vauraita henkilöitä. Esimerkiksi Intiassa on maailman kolmanneksi eniten miljardöörejä Kiinan ja Yhdysvaltojen jälkeen, 271 henkilöä vuonna 2024¹, mutta vuotta aikaisemmin Globaali nälkäindeksi GHI² kertoi 125 maan vertailussa Intian päätyneen 111. sijalle. Jopa Pohjois-Korea selviytyy lasten nälkävertailussa paremmin. GHI vertailee alle viisivuotiaiden aliravittujen lasten prosenttiosuutta kaikista tarkasteluikäisistä, paino-ikäsuhdetta eli akuuttia aliravitsemusta, pituus-ikäsuhdetta eli kroonista aliravitsemusta sekä lapsikuolleisuutta.

Koko monen vuosisadan prosessia ei käy tässä avaaminen, mutta yhden olennaisen piirteen II maailmansodasta alkaen voi tähänkin luonnostellen kirjoittaa: kansainvälisten rahoituslaitosten, International Financial Institutes (IFIs), roolin.

Yhdysvaltain ja Iso-Britannian asiantuntijat suunnittelivat maailmantalouden uudet hallintaperusteet toisen maailmansodan keskellä. Bretton Woods -instituutiot eli Kansainvälinen valuuttarahasto, International Monetary Fund (IMF), ja maailmanpankkiryhmän ydin, Kansainvälinen jälleenrakennus- ja kehityspankki International Bank for Reconstruction and Development (IBRD), perustettiin sodan loppuvaiheessa heinäkuussa 1944 Yhdysvaltain Bretton Woodsin kylässä – siitä rahoituslaitosten yhteisnimi.

Kylmän sodan kynnyksellä Neuvostoliitto jäi pois maailmantalouden keskeisten instituutioiden ulkopuolelle. Jo 1950-luvulla Yhdysvaltain vaatimuksesta IMF:n lainoista tehtiin ehdollisia, ja ehtoja tiukennettiin moneen otteeseen.

Maailmanpankkiryhmä, World Bank Group (WBG), koostuu IBRD:n lisäksi kolmesta muusta rahoituslaitoksesta, joiden tehtäväkentät poikkeavat toisistaan. Ne ovat Kansainvälinen kehitysjärjestö eli International Development Associaton (IDA), Kansainvälinen rahoitusyhtiö eli International Finance Corporation (IFC) sekä Monenkeskinen investointitakuulaitos eli Multilateral Investment Guarantee Agency (MIGA).

Lisäksi WBG:iin kuuluu hyvin tärkeä toimija, joka ei ole rahoituslaitos, Kansainvälinen investointiristiriitojen sovittelukeskus eli International Centre for the Settlement of Investment Disputes (ICSID). Sitä on laajasti kritisoitu toiminnasta monikansallisten yritysten hyväksi, englanniksi multinational corporations (MNCs), sekä salailusta ja demokratian puutteesta³. Monikansallisten yritysten pääkonttorit sijaitsevat pääasiassa Yhdysvalloissa, Japanissa ja Länsi-Euroopassa, sekä jossain määrin viime vuosikymmenten nopean talouskasvun Kiinassa – siis pääasiassa globaalin etelän ulkopuolella.⁴

Vuonna 2001 ääniosuudet Maailmanpankkiryhmän IBRD:ssä jakautuivat epätasaisesti: Yhdysvalloilla 16,45 % ja esimerkiksi Saharan eteläpuolisen Afrikan mailla 2,00 %, ja vastaavasti IDA:ssa 14,46 % ja 2,91 %. Nykyiset maailmanpolitiikan professorit Teivo Teivainen ja Heikki Patomäki totesivat 2000-luvun alussa, että ”ongelmana on, että IMF ja Maailmanpankki edustavat velkojien ja rikkaiden maiden etuja, eikä velallisilla ole niissä juuri valtaa”.⁵

Maailmanpankkiryhmä ja Kansainvälinen valuuttarahasto ovat 1980-luvun alusta alkaen ajaneet lainanottajamaille lainansaannin ehtona Rakennesopeutusohjelmia eli Structural Adjustment Programs (SAPs), jotka ovat taloudellisia toimintaohjelmia globaalin etelän maille, joita myös kehittyviksi maiksi kutsutaan.⁶  Käytännössä ohjelmat ovat tarkoittaneet julkisen sektorin työvoiman, julkisten tukien ja muiden julkisten kulujen leikkaamista sekä valtio-omisteisten yritysten yksityistämistä ja valtion valvoman teollisuuden sääntelyn purkua. Myös investointisäätelyn vähentäminen ulkomaisen liiketoiminnan eduksi sekä verotuksen aukkojen sulkeminen ja kotimaisen veronkeruun kasvattaminen kuuluvat SAPs-ehtoihin. Toisin sanoen lainaehtojen täyttäminen on edellyttänyt siirtymistä uusliberaaliin markkinatalouteen ja talouskuripolitiikaan.⁷

SAPs-järjestelyjä seurasivat 1999 Köyhyydenvähentämisen strategiapapereiden, Poverty Reduction Strategy Papers (PRSP), toimenpideohjelmat. Molemmat ovat orwellilaisen uuskielen mukaisia nimityksiä, sillä toimenpiteet johtivat päinvastaisiin seurauksiin: köyhyys kasvoi.⁸ Kun kohtuuttomilla ehdoilla saatujen lainojen takaisinmaksuja olivat WBG ja IMF vaatineet ensisijaisiksi, ne käytännössä olivat pakottaneet ”köyhiä maita alentamaan väestönsä elintasoa”⁹.

Planetaarisen ekologisen tilan kohentamiseksi WBG ja IMF eivät toimi. Maailmanpankki tukee suoraan ekstraktivistisen teollisuuden monikansallisia yrityksiä rahoittamalla tai takaamalla tiettyjä hankkeita. Ekstraktivististen yritysten toiminta on luonnostaan ympäristön kannalta saastuttavaa ja monin muin tavoin ympäristölle haitallista, koska ne ovat riippuvaisia fossiilisista polttoaineista ja fossiilisten tuotteiden tuotannosta. Maailmanpankin investoinnit näihin yrityksiin ovat hiljainen kannustin niiden väärinkäytöksiin ja suoja niiden väärinkäytösten seurauksilta ottaen huomioon yritysten ja investoijan vaikutusvallan isäntämaissa.¹⁰ Teollisuustukien lisäksi ICSID uhkaa ratkaisuillaan siirtymistä vähähiiliseen talouteen ja väheksyy ihmisoikeuksia¹¹.

Ekstraktivismi tarkoittaa suurten raaka-aine- tai luonnonmateriaalimäärien haltuunottoa kaupattavaksi kansainvälisillä markkinoilla¹². Näitä ovat esimerkiksi kaivannaiset, metsäteollisuuden raaka-aineet ja jättipatojen avulla saatu vesi, jolla saadaan sähköä kansainväliseenkin jakoon, kuten Kaakkois-Aasiassa Mekongjoen ja sen sivujokien alueella^{13, 14, 15}.

IMF:n lainajärjestelyjen rakenteellisten uudistusten seurauksena 81 kehittyvässä maassa yhä useammat ihmiset joutuivat köyhyyskierteeseen vuosina 1986–2016, sillä uudistukset lisäsivät työttömyyttä, vähensivät hallitusten tuloja, kasvattivat peruspalvelujen kustannuksia sekä järjestelivät uusiksi veronkeruun, eläkkeet ja sosiaaliturvaohjelmat.¹⁶

WBG:n ja IMF:n lainapolitiikasta on tullut merkittävä Saharan eteläpuolisen Afrikan köyhyyttä lisäävä tekijä.¹⁷

Maailman vauraimpien miesten piirissä kehitys on ollut toinen. Vuodesta 2020 lähtien maailman rikkaimmat viisi miestä ovat kaksinkertaistaneet omaisuutensa. Samaan aikaan lähes viisi miljardia ihmistä maailmassa on köyhtynyt. Ankarat olot ja nälkä synkentävät monien ihmisten elämää maailmanlaajuisesti, joka päivä.¹⁸

Mutta kyse ei ole vain muutamasta setämiehestä. ”Vuonna 2015 globaali pohjoinen otti haltuunsa globaalista etelästä 12 miljardia tonnia materiaalisia raaka-aineita, 822 miljoonaa hehtaaria maata, 21 eksajoulea (21·10¹⁸) energiaa, sekä 188 miljoonaa henkilötyövuotta. Tämä on arvoltaan pohjoisen hinnoittelun mukaan 10,8 biljoonaa (US$10,8·10¹²) yhdysvaltain dollaria– riittävästi lopettamaan köyhyys 70 kertaa.” 1990–2015 rasite etelästä oli kokonaisuudessaan 242 biljoonaa yhdysvaltain dollaria vuoden 2010 vaihtokurssilla. ”Tämä uuttaminen edustaa merkittävää jättipottia globaalille pohjoiselle, samansuuruista kuin neljännes pohjoisen BKT:stä.”¹⁹ Samana vuonna kehitysapu globaaliin etelään oli 131.6 miljardia yhdysvaltain dollaria eli 1,2 % rasitteesta.²⁰

Jos planeetaarinen ekologinen tila sallisi, nykyvauhdilla kestäisi 230 vuotta päästä eroon köyhyydestä, mutta ihmiskunnalla saattaa olla ensimmäinen dollaribiljonääri kymmenessä vuodessa. Biljoona yhdysvaltain dollaria vastaa kirjoitushetkellä 915,7 miljardia euroa.²¹

Maailmanpankkiryhmän ja Kansainvälisen valuuttarahaston hankkeilla ei köyhyydestä päästä eroon eikä planeettaa pelasteta ekologisesti.²²

Kolumbialais-amerikkalainen antropologi, professori Arturo Escobar totesi jo 1990-luvulla, että vaihtoehtoisen kehityksen sijaan meidän tulee siirtyä suuntaamaan kohti vaihtoehtoa kehitykselle ylipäätään, sillä nykyinen ajattelu kehityksestä merkitsee vallankäyttöä niiden vahingoksi, joilla valtaa puuttuu. Nykyinen ajattelu on suoraa jatkumoa perinteisestä kolonialismista.²³

Olli-Pekka Haavisto

1HURUN. (no date). Hurun Global Rich List 2024. https://www.hurun.net/en-US/Info/Detail?num=K851WM942LBU, luettu 16.08.2024.

2Fritschel, H. (editor) (Oct 2023). Global Hunger Index 2023: The Power of Youth in Shaping Food Systems. Deutsche Welthungerhilfe e. V./Concern Worldwide. https://www.globalhungerindex.org/pdf/en/2023.pdf.

3INSIDE THE INSTITUTIONS. (18 Jul 2022). What is the World Bank’s International Center for the Settlement of Investment Disputes (ICSID)?. BRETTON WOODS project – Critical Voices on the World Bank and IMF. https://www.brettonwoodsproject.org/2022/07/what-is-the-world-banks-international-center-for-the-settlement-of-investment-disputes-icsid-2/, luettu 17.08.2024.

4Cheung, B. (updated 8 Aug 2023). What Countries Are Most Multinational Corporations Based in?. Investopedia. https://www.investopedia.com/ask/answers/021715/why-are-most-multinational-corporations-either-us-europe-or-japan.asp, luettu 17.08.2024.

5Patomäki, H. & Teivainen, T. (2003). Globaali demokratia. Helsinki Gaudeamus.

6United Nations Economic and Social Comission for Western Asia ESCWA. (no date). Structural adjustment programmes. https://archive.unescwa.org/structural-adjustment-programmes, luettu 14.01.2024.

7 Halton, Cl. (updated 25 Sep 2021). What Are Structural Adjustment Programmes (SAPs). Investopedia. https://www.investopedia.com/terms/s/structural-adjustment.asp.

8Wamala, S., Kawazi, I., Mpepo, B. Ph. (Oct 2006). 14 Poverty Reduction Stratedy Papers: Bold New Approach to Poverty Eradication or Old Wine in New Bottles?. Teoksessa Globalization and Health, toimittajat Ichiro Kawazi ja Sarah Wamala. Oxford University Press. https://doi.org/10.1093/acprof:oso/9780195172997.003.0014.

9Shah, A. (last updated 24 Mar 2013). Structural Adjustment – a Major Cause of Poverty. Global Issues. https://www.globalissues.org/article/3/structural-adjustment-a-major-cause-of-poverty, luettu 16.08.2024.

10Herbert, E. B. & Odeniyi, O. O. (Jul 2022). Impact of World Bank-Assisted Projects on Poverty Alleviation. Consilience – The Journal of Sustainable Development (25). https://doi.org/10.52214/consilience.vi25.6748.

11Inside the institutions. (18 Jul 2022 ). What is the World Bank’s International Center for the Settlement of Investment Disputes (ICSID)?. BRETTON WOODS project – Critical Voices on the World Bank and IMF. https://www.brettonwoodsproject.org/2022/07/what-is-the-world-banks-international-center-for-the-settlement-of-investment-disputes-icsid-2/, luettu 17.08.2024.

12Gudynas, E. (2018). Extractivisms: Tendencies and Consequences. In Reframing Latin American Development, edited by Ronaldo Munck, and Raúl Delgado Wise. Routledge Critical Development Studies. London, UK: Routledge. https://doi.org/https://doi.org/10.4324/9781315170084-4.

13Permpongsacharoen, W. (2010). Padot palaavat Mekongille. Teoksessa A. Portin (toim.), Kirja vedestä (s. 28 – 35). Helsinki: Siemenpuu-säätiö/Into Kustannus. https://siemenpuu.org/wp-content/uploads/2023/01/Kirja-vedesta_Siemenpuun-teemajulkaisu-3.pdf.

14Kaisti, H., Käkönen, M. (2010). Maailmanpankin tähtihanke Laosissa. Teoksessa A. Portin (toim.), Kirja vedestä. Siemenpuu-säätiö/Into Kustannus. https://siemenpuu.org/wp-content/uploads/2023/01/Kirja-vedesta_Siemenpuun-teemajulkaisu-3.pdf.

15Energy Policy and Planning Office. (29 Mar 2016). Xayapuri Hydrtoelectric Power Project. MINISTRY OF ENERGY, THAILAND. https://www.eppo.go.th/index.php/en/energy-information-services/xayaburi-hydroelectric-power-project, luettu 20.08.2024.

16Biglaiser, Gl. & McGauvran, R. J. (7 Jun 2022 online). The Effects of IMF loan conditions on poverty in the developing world. Journal of International Relations and Development (2022)25: 806 – 833. https://doi.org/10.1057/s41268-022-00263-1, luettu 12.08.2024.

17Gwandu, H. A. (Dec 2022). Poverty in Sub-Africa: Reflecting on the Failure of International Global Governance. Studia Historiae Oeconomicae 40(2). https://doi.org/10.14746/sho.2022.40.2.006, luettu 12.08.2024.

18OXFAM POLICY & PRACTICE. (15.01.2024). Inequality Inc. How corporate power divides our world and the need for a newera of public action. Brifing Paper. https://policy-practice.oxfam.org/resources/inequality-inc-how-corporate-power-divides-our-world-and-the-need-for-a-new-era-621583/, luettu 12.08.2024.

19Hickel, J., Dorninger, Chr., Wieland, H., Suwandi, I. (Mar 2022). Imperialist appropriation in the world economy: Drain from the global South through unequal exchange, 1990 – 2015. Global Environmental Change, Vol 73. https://doi.org/10.1016/j.gloenvcha.2022.102467, luettu 15.01.2024.

20OECD (no date). Development aid rises again in 2015, spending on refugees doubles. https://reliefweb.int/report/world/development-aid-rises-again-2015-spending-refugees-doubles, luettu 15.01.2024.

21OXFAM POLICY & PRACTICE. (15.01.2024). Inequality Inc. How corporate power divides our world and the need for a newera of public action. Briefing Paper. https://policy-practice.oxfam.org/resources/inequality-inc-how-corporate-power-divides-our-world-and-the-need-for-a-new-era-621583/, luettu 12.08.2024.

22Herbert, E. B. & Odeniyi, O. O. (Jul 2022). Impact of World Bank-Assisted Projects on Poverty Alleviation. Consilience – The Journal of Sustainable Development (25). https://doi.org/10.52214/consilience.vi25.6748.

23Kothari, A., Salleh, A., Escobar, A., Demaria, F., Acosta, A. (2019). PLURIVERSE – A Post-Development Dictionary. Tulika Books. https://radicalecologicaldemocracy.org/wp-content/uploads/2020/09/Pluriverse-full-printable-version-July-2019.pdf.

Poliisi tulkitsee kokoontumislakia järjestelmällisesti väärin, joten Syyttäjälaitoksen tulee puuttua peliin. Oikeus elämään ja terveelliseen ympäristöön on turvattava saattamalla todelliset ilmastorikolliset, kuten Petteri Orpon hallitus, vastuuseen.

Jo yli kaksi tuhatta ihmistä on osallistunut Elokapinan kahteen ensimmäiseen Myrskyvaroitus-mielenosoitukseen. Osallistujat ovat perustellusti huolissaan Pariisin ilmastosopimuksen 1,5 asteen turvarajan rikkoutumisesta ja hallituksen haluttomuudesta noudattaa ilmastolakia. Orpon holtiton ilmastopolitiikka vaarantaa yleisen järjestyksen ja turvallisuuden sekä perusoikeudet, kuten oikeuden elämään ja terveelliseen ympäristöön.

Helsingin poliisi otti tiistaina 11.6. kiinni tarpeettomasti 137 rauhanomaista mielenosoittajaa. Tämän lisäksi poliisi toimi erittäin kyseenalaisesti töniessään mielenosoittajia niin, että yksi heistä kaatui, uhkaillessaan useita mielenosoittajia valheellisilla tuhansien eurojen vahingonkorvaussyytteillä ja antaessaan jalkakäytävälle poistumiskäskyn. Videolle dokumentoitu mielenosoittajan töniminen on jo toinen kerta, kun poliisia on oikeusoppineidenkin mukaan syytä epäillä ylimitoitetusta voimankäytöstä Elokapinan mielenosoituksessa.

On odotettavissa, että poliisi jatkaa perustuslain ja Suomea sitovien kansainvälisten sopimusten vastaista linjaansa Elokapinan mielenosoituksissa ja estää mielenosoitusten järjestämisen niiden viestin kannalta olennaisilla paikoilla. Poliisi on itse kertonut kokoontumislain olevan sille ongelmallinen ja Helsingin käräjäoikeus on todennut kesäkuussa 2023 poliisiorganisaation kauttaaltaan tulkitsevan kokoontumislakia väärin.

Syyttäjälaitos voi palauttaa luottamuksen riippumattomaan ja oikeudenmukaiseen
oikeusjärjestelmään linjaamalla, ettei rauhanomaisista tieblokkimielenosoituksista
nosteta jatkossa syytteitä. Syyttäjälaitoksen tulee ottaa mallia Iso-Britannian 200:sta juristista, jotka ovat sitoutuneet¹ olemaan nostamatta syytteitä rauhanomaisia ilmastoaktivisteja vastaan. Linjaus on mahdollinen, sillä Kouvolassa syyttäjä teki syyttämättäjättämispäätöksen Elokapinan tieblokki- ja raidemielenosoituksesta Kuusankoskella vähäisyysperusteella.²

Alankomaiden saama langettava tuomio Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta marraskuulta 2023 osoittaa, että tiesulkumielenosoitukset nauttivat Euroopan ihmisoikeussopimuksen artikla 11:n takaamaa kokoontumisvapauden suojaa. Olennaista on, että demokraattisessa yhteiskunnassa mielenosoituksen saa järjestää katualueella, se saa aiheuttaa kohtuullista häiriötä ja mielenosoituksen purkamiseen tulee olla välttämätön syy. Syyksi ei kelpaa liikennehäiriö eikä edes yksittäisten mielenosoittajien harjoittama ilki- tai väkivalta. Mielenosoitus saa aiheuttaa ajallisesti pitkääkin liikennehäiriötä.³

Århusin sopimuksen artikla 3(8) suojaa ympäristön puolustajia rangaistuksilta, vainolta ja häirinnältä. Osallistujien tavoitteena ei ole aiheuttaa haittaa yleiselle järjestykselle vaan puolustaa perustuslakia. Tältä pohjalta YK:n erityisraportoija Michel Forst on vedonnut, että valtiot kuuntelisivat ympäristönpuolustajien viestiä heidän tuomitsemisensa sijaan.

Suomen perustuslain 20. pykälän mukaan vastuu luonnosta ja ympäristöstä kuuluu kaikille ja julkisen vallan on turvattava kaikille mahdollisuus vaikuttaa ympäristöään koskevaan päätöksentekoon. Tätä vastuuta, jota tämäkin hallitus toimimattomuudellaan rikkoo, Elokapinan mielenosoituksiin osallistuvat kantavat. Lisäksi hallitus laiminlyö Århusin sopimukseen kirjattua kansalaisten oikeutta saada ympäristön tilaa koskevaa tietoa (artikla (3(3)). Hallitus ei ole vieläkään julkistanut tietoa kaikkien ympäristölle haitallisten suorien ja epäsuorien tukien määristä ja saajista. Julkisen vallan on täytettävä nämä lailliset
velvollisuutensa ja lakattava rajoittamasta ja rikkomasta kansalaisten perusoikeuksia.

Mielenosoittajien kiinniotto ja rankaiseminen on, paitsi perusteetonta, poliisitoiminnan turvaamiseksi osoitettujen verovarojen väärinkäyttöä. Euroopan ihmisoikeussopimuksen välttämättömyysperiaatteen sivuuttavat tuomiot tuottavat kyseenalaista suomalaista oikeushistoriaa, kun ne myöhemmin tullaan haastamaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa.

Ilmastoaktivistien häirinnän sijaan Syyttäjälaitoksen tulee kohdistaa resurssinsa todellisten ilmastorikollisten saattamiseksi vastuuseen. Suomen 2035 hiilineutraaliustavoitteen de facto purkanut Orpon hallitus syyllistyy todennäköisesti vakavaan ihmisoikeusrikokseen samoilla perusteilla kuin Sveitsi EIT:n tuoreen langettavan tuomion perusteella.

Suomalaisetkin poliitikot voivat tulevaisuudessa joutua vastaamaan jopa syytteisiin rikoksista ihmisyyttä vastaan, sillä ilmastopolitiikan jarruttaminen tapahtuu tietoisena politiikan kuolleisuutta kasvattavista seurauksista. Rooman perussäännön 30 artiklan perusteella tämä täyttää seuraustahallisuuden tunnusmerkin.

YK:n pääsihteeri António Guterres on sanonut, että todellisia vaarallisia radikaaleja ovat valtiot, jotka tieteen viestin sivuuttaen lisäävät fossiilisten polttoaineiden tuotantoa. Joulukuussa 2023 julkaistussa tutkimusraportissa joukko tunnettuja ympäristötutkijoita varoitti lämpenemisen johtavan maapallon elämää ylläpitävien järjestelmien vaaralliseen epävakauteen. Raportin mukaan olemme “tutkimattomalla alueella” ja “elämä maapallolla on vaarassa”.⁴ Arvion mukaan nykyisillä globaaleilla päästövähennyslupauksilla ennustettu 2,5–2,9 asteen lämpeneminen aiheuttaisi sen, että alueet, joilla asuu yli kolme miljardia ihmistä, muuttuisivat elinkelvottomiksi vuosisadan loppuun mennessä.⁵

Suomessa oikeasti vaarallista radikaaliutta edustaa hallitus, joka sallii elintärkeiden hiilinielujen hakkaamisen kriittisellä hetkellä, ja syytää tutkitusti ympäristötuhoa edistäviin tukiin noin neljä miljardia euroa vuodessa. Noin 1.7 miljardia tästä summasta on selkeää fossiilitukea, mm. lentopolttoaineen verovapaus ja eri fossiilisten polttoaineiden alennetut ALV-kannat.⁶

Oikeusjärjestelmä, joka rikollistaa viestintuojan, mutta sallii miljardien ihmisten hyvinvoinnin, turvallisuuden ja yhteiskuntavakauden vakavasti vaarantavan toiminnan valtion tukemana, on moraalisesti korruptoitunut. Mikä ei ole oikeus ja kohtuus, ei voi olla lakikaan.

_______________________
¹ Lähde: yksityinen keskustelu Lawyers Are Responsible -liikkeen aktiivien kanssa. Ks. julkaistut allekirjoitukset: https://www.lar.earth/signatories/
² Ks. 5620/R/7925/23
³ Schmidberger v. Austria: https://eur-lex.europa.eu/legal-content/FI/TXT/PDF/?uri=CELEX:62000CJ0112
⁴ Ripple, W.J. et al: The 2023 state of the climate report: Entering uncharted territory, BioScience, Volume 73, Issue 12, December 2023.
⁵ Lenton, T.M., Xu, C., Abrams, J.F. et al: Quantifying the human cost of global warming. Nature Sustainability 6. 2023.
⁶ Luontoon haitallisesti vaikuttaviin, yksinomaan peltopinta-alan perusteella laskettaviin maataloustukiin valtio antaa 1 200 miljoona euroa vuodessa. Dieselpolttoaineen arvonlisäveron alennuksen vuoksi valtion tuloista
menetetään 750 miljoonaa. Lentopolttoaineen verovapaus ja kansainvälisten lentolippujen arvonlisäverottomuus kustantavat ainakin 500 miljoonaa euroa, kevyen polttoöljyn arvonlisäveroale 470 miljoonaa, puupohjaisten
polttoaineiden verottomuus 400 miljoonaa ja matkustajalaivaliikenteen tukeminen 300 miljoonaa. Ilmastopaneeli 2021 & WWF:n raportti “Kansalliset ympäristölle haitalliset tuet “ 2023.