Utopia: Palkkatyön loppu

Kirjoitus on 2. osa blogissa julkaistavasta utopiasarjasta.

Utopia tarkoittaa kirjaimellisen käännöksen mukaan “paikkaa jota ei ole”. Useimmiten utopiana käsitetään ajatus ihanneyhteiskunnasta, jota muut kuin sen luoja pitävät mahdottomana toteuttaa- ainakin silloisen ajankohdan todellisuudessa.

Ilmastokriisi ja sittemmin myös koronapandemia ovat saaneet meidät pohtimaan mahdollisia maailmoja. Kevään ja kesän aikana aikomuksemme on julkaista useampia tekstejä omista utopioistamme. Haluamme paitsi jakaa omia utopioitamme, myös rohkaista ihmisiä unelmoimaan ja kuvittelemaan millaisessa maailmassa he haluaisivat elää. Utopian ajatteleminen, kuvitteleminen tai luominen voi myös itsessään olla syvällinen, älyllinen ja tunteellinen, henkilökohtainen prosessi.

Mitä jos kukaan ei saisi palkkaa? Idea saattaa kuulostaa aivan hullulta, mutta itse asiassa suurimman osan ihmiskunnan historiasta talous ei ole pyörinyt palkkatyön ympärillä. Nykyajan ihmisille tulee joka tuutista lapsuudesta asti viestiä, että elämän tarkoitus ja ainoa tapa ”ansaita” toimeentulo on palkkatyö tai siihen verrattavissa oleva yrittäjyys. Jonkin sortin palkkatyötä rahaa, tai jotakin muuta, vastaan ollaan tehty tuhansia vuosia, mutta se on tullut itsestäänselväksi, yleispäteväksi normiksi ja ainoaksi legitiimiksi tavaksi saada kaikki toimeentulo itse asiassa suhteellisen hiljattain. Sitä ennen ihmiset ovat pääosin elättäneet itseään luonnosta saatavalla ruualla tai kotitarveviljelyllä, ja siinä sivussa valmistaneet ja korjanneet vaatteita, rakentaneet koteja jne. Hahmottelen tässä esseessä mahdollisen tulevaisuuden yhteiskunnan, jossa ei tehdä palkkatyötä. Se paljastaa paljon nykyjärjestelmässä piileviä systeemivirheitä, jotka tekevät ympäristönsuojelusta hyvin vaikeaa ellei mahdotonta ja aiheuttavat sosiaalisia ongelmia.

Talous ymmärretään yleensä suppeasti sellaisen inhimillisen toiminnan joukoksi, joka liittyy jollain tavalla rahaan. Palkkatyön loppuminen edellyttää talouden ymmärtämiseksi laajemmin kaikenlaiseksi hyödykkeiden tuotannoksi, jakeluksi, vaihdoksi ja kulutukseksi. Palkkatyön ulkopuolelle jää nykyiselläänkin valtava määrä yhteiskunnalle hyödyllistä työtä ja ei-työtä, kuten nukkumista, kotitöitä, palkatonta hoivatyötä, harrastustoimintaa, aktivismia ja vapaaehtoistyötä. Uudessa yhteiskunnassa työ käsitetään laajemmin. Työttömyyden käsitettä ei ole. Kaikki puuhaavat edelleen jotakin tasan 24 tuntia vuorokaudessa, ja suurin osa kaikkien puuhailusta on työtä tai hyödyllistä ei-työtä. Emme enää pyri ”täystyöllisyyteen”, vaan arvioimme suoraan eri ajankäyttötapojen yhteiskunnallista hyötyä. Talouden tavoite on hyvinvointi ja tarpeiden tyydyttäminen, ei mielettömäksi muuttuneen BKT:n maksimointi. Arvostamme pääosin naisten tekemää palkatonta hoiva- ja kotityötä paljon, koska emme tee sitä näkymättömäksi asettamalla palkkatyötä elämän tarkoitukseksi.

Koska rahaa ei käytetä, emme enää aseta rahallisen arvon perusteella yhteismitallisiksi oikeasti yhteismitattomia asioita kuten kirjailijan, maanviljelijän ja roskakuskin töitä, jotka palvelevat ihan eri tarpeita. Taloudellista toimintaa ei rajoita keinotekoisesti rahan puute, vaan vain välttämättömät fyysiset riippuvuussuhteet eri toimintamuotojen välillä sekä luonnon asettamat rajat.

Työt organisoidaan pääosin pienehköissä kyläyhteisöissä, jotka voivat olla maaseudulla tai koostua vaikkapa jonkin kaupunginosan asukkaista. Ne ovat mahdollisimman omavaraisia siten, että niiden sisällä järjestetään monenlaista koulutusta etenkin työssä oppimisen muodossa ja ne omistavat viljelymaata. Ei ole yksityisomaisuutta, vaan hallussapito- ja käyttöoikeuksia.

Uudessa talousjärjestelmässä hyödykkeiden jakelu perustuu lahjatalouteen. Lahjatalous tarkoittaa hyödykkeiden tarjoamista ilman selkeää sopimusta korvauksen saamisesta. Yleensä siinä on odotus, että ennen pitkää saa vastalahjoja. Lahjataloutta ilmenee kaikissa yhteiskunnissa esimerkiksi verenluovutuksena tai Wikipedian toiminnassa, ja suurin osa rahapalkattomasta työstä on lahjataloutta. Ennen rahan keksimistä talous perustui hyvin vahvasti lahjojen antamiseen.

Kyläyhteisöjen lisäksi on olemassa kansallisvaltion korvaava alueellinen hallinnollinen elin, joka koordinoi tuotantoa ja jakelua, mutta ei johda tuotantoa. Siinä on säännöllisin väliajoin vaihtuvia edustajia kaikista eri kyläyhteisöistä. Sen kautta hoidetaan resurssien jako kyläyhteisöjen välillä ja luodaan itseorganisoituvia työryhmiä isoille ja monimutkaisille projekteille, joita ei voi toteuttaa kyläyhteisöjen sisällä. Niissä työskentelevät eri kyläyhteisöistä saadut vapaaehtoiset.

Sekä tuotannossa että kulutuksessa vallitsee riittävyyden periaate sen sijaan, että pyritään maksimoimaan voitto. Ne tapahtuvat vain aitoon koettuun tarpeeseen, eikä ole mainostajia tai turhaan tuotantoon kannustavaa täystyöllisyyspolitiikkaa luomassa jatkuvasti uusia ”tarpeita”. Siksi talous on ihmisiä varten eikä toisinpäin. Hyvinvointi kasvaa uudessa taloudessa, koska palkkatyönormi ei enää pakota ihmisiä tekemään turhaa ja ympäristölle haitallista työtä myynnin, hallinnon ja ylimääräisen tuotannon piirissä, joka ollaan keksitty ainoastaan täystyöllisyystavoitteen takia. Siksi aikaa jää hoivatyölle, kotitöille, harrastustoiminnan järjestämiselle ja muulle palkkatyöyhteiskunnan aliarvostamalle vähäpäästöiselle mutta hyvinvointia edistävälle työlle.

Kyläyhteisön kokouksissa keskustellaan yhteisön tarpeista ja projekteista. Lisäksi viestintäkanavia hyödyntäen ilmoitetaan yhteisölle tarvitsemastaan työstä. Esimerkiksi uudet kengät saa ilmoittamalla suutarien työryhmään tarpeestaan, ja joku ottaa homman vastaan. Jatkuvat tarpeet, kuten ruuantuotanto, hoidetaan itseorganisoituvissa työryhmissä, joihin saa halutessaan tulla mukaan ja jotka ilmoittavat mahdollisesta lisätyövoiman tarpeesta. Viestintäkanavilla ilmoitetaan työn kiireellisyydestä ja tärkeydestä, ja tärkeimmät työt laitetaan näkyvimmiksi, jotta saadaan ainakin oleellisin tehtyä. Niillä voi myös ilmoittaa työideoistaan, ja esimerkiksi kysellä kyläläisten kiinnostusta laulutunteihin, joita sitten alkaa järjestää. Samalla saadaan takaisin nyky-yhteiskunnasta kadonneet naapurisuhteet sekä paikallisyhteisöt. Jos epämiellyttäville töille ei löydy muuten tekijöitä, niille voidaan arpoa tekijät soveltuvien joukosta tai asettaa työvuorot. Työmahdollisuuksia tarjotaan laajasti, jotta kaikille löytyy fyysisistä tai muista rajoitteista riippumatta sopivaa työtä. Ei ole jäykkiä työsuhteita tai byrokraattista työnhakurumbaa. Työn teon edellytys on kyky tehdä työ eikä maksimaalinen tehokkuus ja tuotteliaisuus. Työtä saa tehdä oman jaksamisen mukaan ja halutessaan monipuolisesti erilaisia töitä. Ei tarvitse sitoutua mihinkään ammattiin, jos ei halua.

Ihmiset tekevät työtä, koska kokevat sen mielekkääksi ja näkevät suoraan sen yhteiskunnallisen hyödyn elämässään. Sama työtä itseisarvona pitävä työn eetos, joka nykyään on pohjana täystyöllisyystavoitteelle, kanavoituu koetuksi velvollisuudeksi palvella yhteisöään. Työ ei ole välttämätön paha, vaan ihmiset haluavat tehdä sitä tyydyttääkseen Maslow’n tarvehierarkian korkeampia tarpeita, kuten itsensä toteuttamista ja kunnioituksen saamista itseltään ja muilta.

Kaikille turvataan katto pään päälle ja ruoka. Useimmat asuvat asuntoloissa, joihin voi vapaasti mennä asumaan. Asuntolat tukevat yhteisöllisyyttä, ja tilojen jakaminen vähentää lämmitykseen tarvittavaa energiaa. Ruokaloista saa myös vapaasti ateriat, eikä oma arvo kansalaisena ja ihmisenä ole sidottu ”työllisyysstatukseen” tai rahaan.

Lyhyesti sanottuna edellä kuvattu anarkokommunistinen yhteiskunta olisi naisille oikeudenmukainen, ekologisesti kestävä ja hyvinvointia ja tarpeiden tyydytystä paremmin palveleva kuin nyky-yhteiskunta. Se ei ole ainoa mahdollinen tapa korjata nykyisen järjestelmän ongelmat, ja se olisi ilmiselvistä syistä hyvin monimutkainen projekti toteuttaa. Voimme muillakin tavoin tehdä askelia siihen suuntaan, että työn arvo ja arvostus kohtaavat toisensa paremmin, saamme talouden palvelemaan ihmisiä eikä toisinpäin emmekä käsitä palkkatyötä elämän tarkoitukseksi.

- Pirkko Merikivi