Näköalapaikka

Tarinani alku on tyypillinen. Olin tyypillinen ihminen, joka kantaa huolta henkilökohtaisista kipeistä ja vaikeista asioistaan ja sen vuoksi on sulkenut silmänsä ekokriisiltä ja ilmastonlämpenemiseltä. Työntänyt sen pois mielestä. Että Suomi on niin pieni maa, ettei meidän ja varsinkaan minun valintani ilmastoasioissa paina vaakakupissa kärpäsen kakan vertaa. Että suuremmilla mailla on vastuu. Että heidän asiansa se on huolehtia. Sademetsien tuhoutuminen, tsunamit ja pyörremyrskyt, tulvat ja tulivuorenpurkaukset, hellehelvetit ja mannerjäätikön sulaminen olivat siellä jossain telkkariuutisissa, kaukomailla. Eivät ne olleet minun arkeani, eivät koskettaneet minua.

Ei minun tarvitse.

Maapallo tuhoutuu kuitenkin.

Kunnes kesänä 2021 silmäni avautuivat. Luin Hesarista. Elokapina aiheutti ”merkittävää liikennehaittaa”, istui kapinoitsijoineen keskellä katua. Sananmukaisesti konkreettisesti pysäytti autoliikenteen. Pysäytti hetkeksi ihmisten arjen kaahaamisen radallaan.

Elokapinalla oli asiaa.

Elokapinan sanoma tavoitti minut. Herätti minut. Jos on niin iso massa ihmisiä, jotka ilmaisevat huolensa maapallon pahoinvoinnista, jopa senkin uhalla että poliisin kiinniottamana päätyy putkaan, niin asia on oikeasti vakava. Pysäyttävä. Yhtä pysäyttävä, kuin mielenosoittajien, kapinallisten ehdottomuus. Tästä ei mennä läpi. Ei mennä, ennenkuin päättäjät kantavat oman vastuunsa.

Yhtäkkiä en halunnutkaan olla välinpitämätön. Yhtäkkiä tuntui todella itsekeskeiseltä ajatteluni, että maapallo tuhoutuu kuitenkin. Oivalsin, ettei kyse ole ensisijaisesti minusta. Vaan kyse on toisen ihmisen hyvinvoinnista välittämistä. Jälkipolvien hyvinvoinnista välittämistä. Kyse oli siitä, että minä kannan oman vastuuni, että jälkipolvilla olisi turvattu tulevaisuus. Kaikkien mahdollisten olosuhteiden mukaan.

Kyse oli yhtäkkiä minun vastuullisesta valinnastani, välittää. Että ilmastokriisi ja ilmastonlämpeneminen on totta. Ekokatastrofi on totta. Että kaikki se, mistä olin lukenut, ja puolihuolimattomasti silmäillen ohittanut, on todellakin ihan totta. Maapallo on hätätilassa. Se tarvitsee hoivaa, huolehtimista, sen tarpeista välittämistä. Sen terveenä säilyttämisestä.

Siinä Hesaria lukiessa minua alkoi yhtäkkiä itkettää. En tiennyt edes, mille itkin. Omalle kyynisyydelleni? Sillekö, että olin joskus itse palavaotsaisena parikymppisenä päättänyt omassa ammatissani pelastaa edes yhden ihmisen? Hänelle edes yhden valoisan päivän. Siinä kuitenkaan onnistumatta, oman itseni haavoittaen. Uuvuttaen.

Sitäkö minä itkin?

Elokapinasta ovat tiedotusvälineet uutisoineet todella erheellisesti pelkästään nuorison kansalaisliikkeenä. Väärä olettamus. Elokapinassa on kaiken ikäisiä kapinallisia, kaikenlaisista yhteiskunnallisista taustoista. Ja kerralla nyt selväksi. Elokapina ei ole kaikenmailman hunsvottien ja huuhailijoiden terroristijärjestö. Toki kansalaistottelemattomuuden mahti ulottuu ihmisten arkeen tehdä heidän helppo arkensa osittain hankalaksi, mikäli he joutuvat käyttämään esimerkiksi kiertoreittejä kun joku tietty osa kadusta on Elokapinan mielenosoituksen vuoksi suljettu.

En itsekään aluksi tajunnut Elokapinan kansalaistottelemattomuuden sekä sen aktioiden pointtia. Muistan jopa suuttuneeni, kun silmiini sattui lehtien ikäviä otsikoita, joissa kerrottiin, kuinka jotkin hälytysajoneuvot olivat jääneet mottiin ja mummotkin sen vuoksi saamatta asiaankuuluvaa kotihoitoa. Syypäitä kuulemma tähän olivat taaskin Elokapinan nuoret. Ilmeisestikin nuoret, vastuuttomat kakarat jotka eivät vielä ihan ymmärrä näitä asioita, kuinka yhteiskuntaa vastuullisesti pyöritetään. Kuten käydään töissä kuten kunnon ihmiset. Ja sitä rataa.

Tällaisia leimaavia, totuudesta vääristyneitä ajatuksia minussa todellakin heräsi.

Minun on tarvinnut kerätä tietoa. Saada omaa aikaa sulattaa ja ymmärtää. Että esimerkiksi hälytysajoneuvot päästetään ehdottomasti Elokapinan tiesuluista läpi. Ja että näihin hätätilanteisiin on tarkka toimintamalli, jotka myöskin vastuuntuntoisesti Elokapinassa noudatetaan.

Mutta Elokapina on paljon kaikkea muutakin kuin pelkät tiesulut. Elokapinassa esimerkiksi pyritään ymmärtämään luonto- sekä ympäristökysymysten ja antirasismin välistä suhdetta. Vahvistamaan myös hiljaisen mielenosoituksen voimaa. Itselleni olen valinnut aktivismin välineeksi kirjoittamisen Elokapinan Blogitiimissä. Ja tämäkin on vain murto-osa Elokapinan aktivismista. Ja ehdottomasti omia rajoja, tunteita ja tarpeita kuunnellen, toisistamme yhdenvertaisesti välittäen.

Tällä tavoin, Elokapina on monin tehokkain tavoin organisoitu, monialaisesti sekä monitöisesti kantaaottava, yhteinen rakkauden mutta myös huolen ilmaisu. Siksi Elokapina ei osoita mieltä jossain Kaisaniemen puiston puskassa. Kollektiivisen huolen on oikeasti tarkoitus herättää. Kollektiivisen huolen on tarkoitus saada vahvasti näkyä. Siksi tuntuu erityisen pahalta lukea somepalstojen kommenttikenttiä, joissa tästä huolen ilmaisusta ihmislaumoittain toivotaan ties mitä joukkolynkkausta ja kaasutusta sekä kohdistetaan häiriintyneitä väkivaltafantasioita kapinallisiin. Meihin, jotka välitämme. Siitä, että välinpitämättömienkin jälkikasvulla olisi vielä tallella terve maapallo, jossa olla ja elää.

Olen nyt 52-vuotias. Minustakin on tullut osa Elokapinaa. Minulle Elokapina ei ole enää ulkokohtaisesti, heidän kapina. Vaan Elokapina on minulle meidän kapina. Ja se tuntuu aivan käsittämättömän arvokkaalta, merkitykselliseltä. Olen löytänyt oman ryhmän 45+ vuotiaista, joka on varsin virkeä ryhmä Elokapinassa. On tuntunut todella lohdulliselta tutustua muihin, saman ikäisiin, jotka ovat kanssani tehneet saman valinnan liittyä kapinoimaan. Kukin omista henkilökohtaisista lähtökohdistaan käsin. Tuntuu lohdulliselta erityisesti siksi, että 45+ ryhmäläiset tuntevat oman vastuunsa aikuisina. Millaisen maapallon me jätämme lapsillemme, nuorisolle.

Erityisesti mietinkin juuri vastuuta. Valintojen vastuuta. Mietin sitä, kuinka tärkeää olisi tunnistaa oma vastuu, yhteiskunnan kaikilla osa-alueilla, erilaisissa instituutioissa. Siitä olisi puhuttava ehdottomasti enemmän. Ja että vastuu olisi nimenomaan yhteisvastuu. Toinen toistamme tukien. Me ollaan erehtyväisiä ja keskeneräisyydessämme haavoittuvaisia. Mutta minä näen, että me ollaan täällä oppimassa. Itsestämme ja toisistamme. Tehdä valintoja ja ymmärtää niiden valintojemme vastuu. Ja koettaa joka kerta valita siten, että se valinta suojelee ja turvaa elämää. Elämää, ihan kaikkineen.

Ajattelen, että olen saanut Elokapinan myötä lahjan. Suuren, arvokkaan lahjan. Henkilökohtaisen näköalapaikan. Tämä on hyvä paikka pysähtyä. Juuri tähän näin. Hengitän syvään. Täältä näkee kauas. Tällä näköalapaikalla kohtaan oman itseni. Oman polkuni tähän hetkeen. Jota viimein uskallan rohkeasti katsoa. Kaikki erehdykseni, virheeni. Jotka Planeetta Maa on minulta kärsinyt.

Kyynelin pyydän hiljaa:

”Planeetta Maa, anna minulle anteeksi.”

Ja Planeetta Maa hymyilee vaikka se on uupunut, haavoittunut. Se hymyilee ja hyväksyy minun anteeksipyyntöni. Ottaa minut syliinsä. Antaa minulle tehtävän. Tästä lähtien pidän siitä hyvää huolta. Vastaan sen tarpeeseen olla hoivattu, hellitty. Rakastettu. Se tarvitsee minua. Se tarvitsee meitä kaikkia. Että se jaksaa meidät kannatella.

Planeetta Maa, me vannomme.

Me ei hylätä sinua.

Teksti: Tytti-Kettu Metsänhele
Kuva: Tuomas Peritalo