Urheilijasta ilmastoradikaaliksi kahdessa kuukaudessa

Toimivatko lihakseni fossiilisilla

21.7.2019 Harjun kentällä kasvot olivat täynnä kyyneileitä ja tunteita, joille ei löytynyt sanoja. Piikkarit painoivat repussa vähän liikaa. Rakentamallani logiikalla ajateltuna elämäni olisi näyttänyt yleisurheilulta ja kolmiloikalta 15 vuotta eteenpäin. MM-kisoja, olympialaisia, kultamitaleja ja kunniaa. Olin ymmälläni kun olo olikin vain verta, hikeä ja kyyneleitä. Rajun itsetutkiskelun ja saman illan hermoromahduksen seurauksena selkeni päätös kauden keskeyttämisestä. Sain vähän tilaa hengittää. Olin kuitenkin aika varma siitä, että syksyllä lähtisin taas uudella innolla kohti treenaamisen täyteistä tulevaisuutta.

Mennään vähän ajassa taaksepäin. Pieni, tuttu ja omalla tavallaan turvallinen urheilukuplani alkoi korjaamattomasti repeillä vuoden 2019 alussa. Pintaan alkoi kasvavassa määrin nousta huolta ilmastosta, luonnosta, lajeista, läheisistä. Huolta globaalista tulevaisuudesta ja turvallisuudesta.

Yritin tehdä arjen valinnat niin ympäristöystävällisesti kuin koin pystyväni. Kirjoitin vetoomuksia, lahjoitin rahaa, yritin luoda keskustelua ilmastokriisistä omissa piireissäni ja kanavissani. Isommista pahoista ehkä ensimmäisenä aloin pohtia lentämistä. Totta kai olin aiemminkin tiedostanut siitä aiheutuvat suuret päästöt, mutta niiden ajatteleminen oli jostain itsekkäistä syistä heitetty pois toiminnan ja sydämen tieltä. Nyt ajatukset alkoivat nousta ryminällä pintaan, ja sydämeenkin sattui. Nopean tutkimisen jälkeen ja suhteutettuani lentämisestä aiheutuvia päästöjä moniin muihin arjen valintoihin, olin aika kauhuissani. Kauhuissani siitä ajatuksesta, että noustakseni sille tasolle urheilussa mille halusin, minun täytyisi vuosittain lentää ympäri planeettaa about satakertaistaen omat päästöni. Tragedia. Omaa oloa helpottaakseni päätin luopua kaikista loma- ja ihmissuhdelennoista. Se ei helpottanut kovin kauaa.

100% veganismi tuntui eettisesti ja ekologisesti vedenpitävimmältä vaihtoehdolta, ja ’vegaaninen urheilija’ -status kuulosti myös korvaani hyvältä. Ravintovalmentajan asettamat säännöt kaloreiden, erittäin alhaisten rasva- ja hiilihydraattimäärien, sekä korkeiden proteiinipitoisuuksien suhteen ei kuitenkaan sopineet edellä mainitun kanssa kunnolla yhteen. Minun täytyi pudottaa painoa kisakautta varten. Veganismin toteuttaminen tuntui erityisen vaikealta ulkomailla, kuten Teneriffalla, jossa kävimme eniten leireilemässä. Siellä kaupasta löytyy proteiiniksi hyvällä tuurilla tofua. Siinäkin on sitä paitsi liikaa rasvaa yhteen ateriaan, eikä soijaa kuulemma kannata syödä liikaa. Joillakin kisareissuilla, kuten esimerkiksi Tbilisissä, Georgiassa, veganismin toteuttaminen olisi tarkoittanut kirjaimellisesti kuivaa pastaa ja kurkkua. Niillä ei 40 asteen helteessä nuorten EM-kisakentällä kovin pitkälle ponnisteta.

Kulutuskeskeisyys urheilumaailmassa alkoi myös ahdistaa. Olympiastarat hypettävät somessa yhteistyökumppaneidensa merchiä ja kannustavat älyttömään täysin pikamuotiin verrattavan tekstiilin ja tavaran kulutukseen. En voi sanoa ettenkö itsekin olisi joskus vajonnut siihen alhaiseen ansaan, että täytyy hankkia tiheästi uutta näyttäytyäkseen ammattimaisena urheilijana. Lapset ja nuoret kasvavat somessa haluten olla ja omistaa kuten heidän kaikentietävät urheilusankarinsa. On vaikeaa löytää yhteistyökumppaneita, ja on vielä vaikeampaa löytää sellaisia yhteistyökumppaneita, jotka selviävät sekä ekologisesta että eettisestä tarkastelusta. Ja on käytännössä mahdotonta urheilla kovalla tasolla ilman rahaa ja resursseja.

Näiden lisäksi syyllisyyden tunnetta lisäsi muun muassa kaikki ne valtavat saasteet, päästöt ja jätteet, jotka tulevat urheiluun liittyvän infrastruktuurin rakentamisesta. Jokaiset kesä- ja talviolympialaiset järjestetään uudessa kaupungissa uudella infralla – ja olympiakylä jää usein kisojen jälkeen saastuttavaksi aavekaupungiksi. Yleisurheilun MM-kisat olivat viime syksynä Qatarissa, Dohassa. Kisojen taustalla oli iso kasa ihmisoikeusrikkomuksia, jopa kuolemia, rahoitettuna fossiilisilla polttoaineilla. Huomasin olevani hukassa keskellä ilmaston, ympäristön ja osittain ihmistenkin suhteen toksista rinkiä. Ymmärsin myös pikkuhiljaa, että omaan suuren tarpeen olla muille (eliöille ja luonnolle) avuksi, enkä päässyt toteuttamaan tätä itsekkyyttä vaativassa yksilöurheilussa. Aloin ajaa itseäni alitajuntaisesti ulos. En aluksi antanut itselleni lupaa edes harkita urheilun lopettamista, joten en osannut sanoittaa kesällä (ja jälkeenpäin ajateltuna keväälläkin) kokemaani urheiluahdistusta.

Ero ja eskaloituminen

Otin kauden lopettamisen jälkeen niin paljon etäisyyttä urheiluun kuin pystyin. Ajattelin, ahdistelin, itkin. Olin yksin, hämmentynyt ja kaikki mitä tein tuntui jollain tapaa väärältä. Kauden lopettaminen ilman ”hyvää syytä” tuntui väärältä. Samaan aikaan kuitenkin olin ihanien ihmisten ympäröimänä, elin elämäni oudointa kesää, tanssin, rakastin, join viiniä ja kirjoitin runoja.

Ilmasto- ja ympäristökriisiin huolellisempi tutustuminen vei jalat koko ajan uudestaan uusien uutisten ja raporttien myötä alta. Hahmotin koko ajan paremmin, miten hullulta minusta tuntui keskittyä hyppimään hiekkaan, kun maailma ympäriltä oli hajoamassa palasiksi. En voinut enää perustella itselleni oikeutusta siitä, miksi olisin osallistumatta taisteluun ihmiskunnan suurinta katasrofia vastaan, jos minulla kerta oli siihen resursseja. En halunnut enää olla passiivinen sivustakatsoja tälle brutaalille tuhoamiselle.

Urheilun lopettaminen on kuin eroaisi pitkästä parisuhteesta. Kumppanin mukana tulevat muut verkostot, jotka suhteen aikana ehti muodostua, ja joita oppi rakastamaan: perhe, sukulaiset, ystävät, kissat ja koirat. Se tarkoitti minulle siis valmentajaa, seuraa, ystäviä, kilpakumppaneita, sekä kaikkia muita tukijoita, kuten fysioterapeuttia ja lihashuoltajaa. Myös perheeni oli antanut enemmän kuin tarpeeksi syliä, kuuntelevia korvia ja sponsorointia uraani varten. Minulla oli suunnitelma, jonka olin sanonut ääneen, ja kaikki edellä mainitut ihmiset olivat siinä mukana. Mietin, onko minulla oikeus heittää se kaikki lupaa kysymättä roskiin. Tulin siihen tulokseen, että totta helvetissä on. Annoin itselleni luvan tehdä päätöksen, joka tuntui minusta oikeimmalta. Ymmärsin, että en tässä asiassa voisi mitenkään yrittää miellyttää muita. Treenaamisen täyteinen tulevaisuus haihtui ilmaan kun tein itseni kanssa rauhan ja päästin irti.

6.9.2019 Huomasin olevani matkalla Ruotsiin täysin tuntemattomien ihmisten kanssa vastustamaan maakaasuterminaalin laajentamista. Käytimme vaatimuksiemme ajamiseksi väkivallatonta kansalaistottelemattomuutta: istuimme alas satojen ihmisten voimin Götebrogin energiasataman neljän sisäänkäynnin tukkeeksi 12 tunniksi. Siinä minä olin ja huusin, valmistautuneena pidätykseen tarpeen vaatiessa. Noin vain, urheilijasta ”ilmastoradikaaliksi” vajaassa kahdessa kuukaudessa. Enkä tiedä olinko koskaan aiemmin tuntenut olevani niin elossa. Tuntui, että toteutin tehtävää. Olin siellä missä piti.

Tutustuin Göteborgin aktiossa muun muassa elokapinalaisiin, ja päädyinkin sitä kautta lähtemään muutamaa viikkoa myöhemmin kansainväliseen Rebel Without Borders -massatapahtumaan Berliiniin. En ole näiden reissujen jälkeen katsonut taakse. Inspiroiduin ja yritin inspiroida. Toivon, että tämä status quo pysyy tällaisena niin pitkään, kuin tällä planeetalla tässä olomuodossa olen.

Kansalaistottelemattomuus ja väkivallaton suora toiminta työkaluina siksi, että asiaan syvennyttyäni koin ne yhteiskunnan viimeisinä oljenkorsina. Kaikkea muuta oli jo tuloksetta kokeiltu.

Kokeile katsoa kauemmas

Haluan tämän kirjoituksen myötä nostaa esille, että kaikki voivat tehdä muutoksen missä vaiheessa tahansa. Haluan kannustaa kaikkia laittamaan itsensä likoon, ja miettimään, mikä elämässä on tärkeää. Tutkimaan omia etuoikeuksiaan, niin pahalta kuin se saattaakin tuntua. Syyllisyyden tunnolla (tai tunnottomuudella) on jotain kerrottavaa. Elämme kuudetta sukupuuttoaaltoa: ihmisiä, muita eläimiä ja luontoa kuolee koko ajan kiihtyvällä tahdilla. Jokainen teko tarkoittaa vähempää (tai pahimmassa tapauksessa viivästynyttä) verenvuodatusta. Jos kriisin koittaa nyt sulkea rasiaan, lävähtää se myöhemmin entistä kivuliaampana vasten kasvoja.

Ei ollut helppoa jättää tuttua ja turvallista taakse, sen sanon, mutta rohkeus tuntui lopulta todella hyvältä. Lähtiessä entisestä elämästä ”kesken kaiken”, sitä saattaa saada ironisen ”maailmanparantaja” -leiman, tai mikä hauskempaa, ihmiset saattavat luulla ilmastokriisiheräämistä jonkin asteiseksi psykoosiksi, ja tarjota tueksi kiusallisia päähäntaputuksia. Kaikki se on kuitenkin turhaa taustahälyä, oikeat ihmiset kyllä pysyvät bileissä mukana. Eikä tietysti isojenkaan muutosten tarvitse tarkoittaa ihmisten unohtamista.

En halua tällä tekstillä lytätä urheilua. Olen urheillut käytännössä koko ikäni ja nauttinut siitä valtavasti. Se on antanut minulle minut. Se ei kuitenkaan ole koko maailma, kuten urheilukuplan sisältä katsottuna saattaa monesti tuntua. Se ei ole myöskään irrallinen osa muusta maailmasta. Urheilun verukkeella aiheutetut päästöt eivät ole sen pienempiä kuin muut, ja ne satuttavat - ensimmäisenä joitain muita kuin meitä länsimaalaisia - yhtä paljon. Haluan tällä tekstillä myös haastaa urheiluyhteisön miettimään uudenlaisia, ympäristöoikeudenmukaisempia lähestymistapoja toteuttaa itseään. Entisen seurani, Jyväskylän Kenttäurheilijoiden, toiminnanjohta, ja oma isäni, totesi tämän tekstin luettuaan: ”Huippu-urheilulla ei ole yhteiskunnallista oikeutusta, jos kokonaisvaltaista elinympäristön, eläinten ja ihmisten hyvinvointia ei oteta huomioon.”

Haluaisin kiittää kaikkia niitä sydämellisiä, intohimoisia, lämpimiä kultakimpaleita, joita olen saanut uusien tuulien myötä tavata, ja joita voin ilolla kutsua ystäviksi. En ole missään toisessa yhteisössä kokenut vastaavaa energiaa, rakkaudellisuutta ja ilmapiiriä, johon kaikki voivat turvallisesti tulla omana itsenään <3 Tarvitsemme mielestäni, etenkin tällaisen ennennäkemättömän kriisin keskellä, lisää syvää yhteisöllisyyttä, ymmärrystä, kuuntelemista, sekä toistemme todellista kohtaamista ja tukemista. Unelmoin, että kykenisimme ottamaan lähtökohdaksi asetelman ’me’ vastaan ’ongelma’, sen sijaan, että olisimme täällä toistemme kurkussa sen takia, että meitä pelottaa.

Tämä on minun tarinani siitä elämänmuutoksesta, jonka tein ollakseni oikealla puolella historiaa. Mitä tarinaa sinä haluat sinusta kerrottavan?

Liity kapinaan.

Jos et enää uskalla olla selin.

-Ada Koistinen