Ympäristöliike maailmanpolitiikan myllerryksessä, osa 2 – Palestiina barrikadina
Suosittelemme lukemaan ensin Ympäristöliike maailmanpolitiikan myllerryksessä-sarjan ensimmäisen osan. Tässä toisessa osassa tarkennamme linssimme edessämme avautuvan globaalin poliittisen myllerryksen yhteen keskeiseen solmukohtaan, Palestiinaan.
Palestiina on nyt maailmanlaajuisen poliittisen heräämisen eturintamassa tavalla, joka hakee vertaistaan lähihistoriassa. Solidaarisuus Palestiinaa kohtaan typistyy kuitenkin usein kysymykseksi Israelin massiivisista ihmisoikeusloukkauksista ja jatkuvista kansainvälisen oikeuden rikkomuksista eli tappamisista, pidätyksistä ja pakkosiirroista, joita palestiinalaiset ovat kohdanneet lähes kahdeksan vuosikymmenen ajan. Tässä tekstissä rakentamamme analyysi pyrkii kurottamaan pidemmälle kuin vain vastustamaan Israelin gazalaisiin kohdistamaa brutaalia tuhoamissotaa. Kyse ei ole pelkästään humanitaarisuudesta tai moraalisista kysymyksistä. Pyrimmekin valottamaan, miten Palestiina, Lähi-idäksi kutsutun alueen geopoliittisten jännitteiden keskiössä, liittyy fossiilikapitalismin historiaan ja nykyisiin ilmasto-oikeudenmukaisuuden kamppailuihin.
Palestiinalaisten oikeudet ja kohtalo yksin olisivat enemmän kuin riittävä syy toimia vapaan Palestiinan puolesta. Silti on tärkeää ymmärtää, että Palestiinan ympärillä käytävän kamppailun lopputulos tulee määrittämään laajemmin niitä olosuhteita, joissa nykyisiä ja tulevia poliittisia kamppailuja käydään. Tässä mielessä se poikkeuksellinen eloonjäämisen taistelu, jota palestiinalaiset ovat nyt joutuneet käymään Gazan kaistalla, edustaa keskeistä barrikadia taistelussa elinkelpoisen planeetan tulevaisuudesta.
Euroopalta löytyy vipuvarsia Israelin pysäyttämiseksi – halutaanko niitä käyttää?
Ukrainan ja Palestiinan tilanteita vertailtaessa on havaittavissa räikeä ero tavoissa, joilla länsimainen poliittinen eliitti suhtautuu näiden joukkotuhonnan kohteena olevien kansojen oikeuksiin ja ihmisarvoon. Tämä ristiriita heikentää länsimaiden globaalia uskottavuutta niiden pyrkimyksissä määritellä itsensä demokraattisten “hyvisten” viimeiseksi linnakkeeksi. Viimeisen naulan liberaalin maailmanjärjestyksen uskottavuuden arkkuun tarjosi osaltaan jo Joe Bidenin hallinto, joka Trumpin ensimmäisen kauden jälkeen ilmoitti tehtäväkseen Yhdysvaltain moraalisen johtajuuden ja legitimiteetin palauttamisen päätyen kuitenkin antamaan täyden tukensa palestiinalaisten kansanmurhalle. Yhdysvaltain kannoilla liberaaleja instituutioita kansainvälisestä oikeudesta ihmisoikeuksiin ovat romuttaneet kolme suurinta EU-maata – Saksa, Ranska ja Italia – , jotka ilmoittivat viime vuonna, etteivät välttämättä noudattaisi kansainvälisen rikostuomioistuimen ICC:n pidätysmääräystä sotarikoksista epäillystä Israelin pääministeri Netanjahusta. Saksan liittokansleri Merz kutsui hänet keväällä jopa vierailulle.
Palestiinalaisten vapauttamiseksi kamppailevat solidaarisuusliikkeet sekä viimeaikaiset ilmapiirin muutokset Euroopassa ja Yhdysvalloissa ovat kuitenkin luoneet pysyvää valoa pimeyden keskelle. Se mikä oli palestiinalaisille selvää jo 2023, alkaa vihdoin olla selvää monille läntisen maailman mielipidevaikuttajille. Myös Israelin sisällä on ollut nähtävissä yleisen mielipiteen kääntymistä (1, 2, 3, 4) Gazan tuhoamisen jatkamista vastaan. Jopa maan turvallisuuskoneiston joukossa virisi elokuussa jonkinasteista protestia, vaikka mistään laajasta Palestiina-myötämielisyydestä tai tilinteosta lähihistorian kanssa ei olekaan kyse.
Kysymys Israeliin kohdistettavista toimista on tuonut näkyväksi ristiriidat valtapuolueiden politiikan ja eurooppalaisten enemmistön kantojen välillä. Esimerkiksi vuoden 2024 lokakuussa julkaistussa kansallisesti edustavassa kyselyssä 63 prosenttia suomalaisista asettaisi Israelin johdon syytteeseen Gazassa tehdyistä sotarikoksista (19 prosenttia eri mieltä) ja 55 prosenttia asettaisi talouspakotteita vastauksena palestiinalaisalueiden laittomaan miehitykseen (28 prosenttia eri mieltä). Vastaavia merkkejä Israeliin kohdistuvan sympatian romahtamisesta on raportoitu tihenevästi myös muista Euroopan maista. Jopa saksalaisten mielipiteet ovat muuttuneet tuomitseviksi. Silti retorisia vastalauseita jyrkempiä toimia on alkanut kuulua vasta aivan viime kuukausina, ja taloudellisia sanktioita on tätä kirjoittaessa saatu vain muutamien maiden hallituksilta.
EU:lla olisi realistinen mahdollisuus painostaa Israelin hallinto lopettamaan Gazan tuhoaminen ja Länsirannan siirtokuntien laajentaminen jopa lyhyellä aikavälillä. Israel on pienenä valtiona hyvin riippuvainen EU:n kanssa käydystä kaupasta. Israelin ja EU:n välisen kaupan arvo oli vuonna 2022 46,8 miljardia euroa, mikä tekee unionista Israelin tärkeimmän kauppakumppanin 28,8 prosentin osuudella ulkomaankaupasta. Sen sijaan EU:lle Israelin kauppa muodostaa vain 0,8 prosenttia sen kokonaiskaupasta, mikä tarjoaa unionille huomattavaa vipuvartta.
Paljon puhuttu EU:n ja Israelin välinen assosiaatiosopimus on kauppasopimus, joka antaa osapuolille etuoikeutetun pääsyn ja muun muassa tullivapauden toistensa markkinoille. Sopimukseen kuuluu ihmisoikeuksien kunnioittamista koskeva pykälä, joka velvoittaa unionia jäädyttämään sopimuksen, mikäli kauppakumppani toimii kansainvälisen lain vastaisesti – josta ei tässä tapauksessa ole mitään epäselvyyttä. Euroopan komissio taipui kuukausien paineen jälkeen äskettäin esittämään sopimuksen jäädyttämistä. Vastoin eduskuntapuolueiden enemmistön tahtotilaa Suomen hallituksen kanta oli vielä loppukesästä, ettei sopimusta jäädytetä. Tällä hetkellä kanta on epäselvä.
Kauppasopimusten jäädyttämisen lisäksi unionin jäsenmaat voisivat asettaa EU-kansalaisten enemmistön kannattamia suoria kauppapakotteita kriisiyttämättä omaa talouttaan. Tällaisilla pakotteilla olisi vielä assosiaatiosopimuksen hyllyttämistä suurempi vaikutus Israeliin, esimerkiksi tuonti- ja vientikieltojen muodossa. Mikäli yhteinen päätöksenteko EU-tasolla törmää esimerkiksi Saksan ja Italian vastustukseen, Israeliin kohdistuvia pakotteita voitaisiin asettaa kansallisesti osana halukkaiden maiden koalitiota esimerkiksi pohjoismaiden, Espanjan, Irlannin, Belgian ja Alankomaiden kanssa.
Israelin alati kiihtyvien hirmutekojen edessä useimpien Euroopan maiden johtajat ovat ryhtyneet eräänlaiseen peliin, jossa osallistujat teeskentelevät Israelin olevan korkean moraalinen toimija, jota pyritään torumalla saamaan ruotuun sen jatkuvasti ylittäessä liittolaismaiden sille asettamia punaisia viivoja. Lopputuloksena vaikuttaisi olevan kuminauhamaisesti venyvä hetki, jossa suoraselkäinen toiminta palestiinalaisten tuhoamisen lopettamiseksi lykkäytyy kerta toisensa jälkeen hamaan tulevaisuuteen. Alati voimakkaammin Israelille asetettuja pakotteita vaativia kansalaisia tyynnytellään pehmeillä puheilla symbolisiksi jäävistä asioista, kuten Palestiinan tunnustamisesta ja “kahden valtion mallin edistämisestä”, samalla kun Netanjahun hallitus on julistanut tavoitteekseen murskata minkäänlaisen palestiinalaisvaltion edellytykset ja vakuuttelee omille kannattajilleen, ettei aio koskaan vetäytyä Gazasta.
Tällaisella kriittisellä hetkellä keskittyminen juuri Palestiinan valtion tunnustamiseen luo eräänlaisen illuusion toiminnasta, joka voi olla jopa suoranaisen haitallista, sillä se suuntaa huomion pois akuuteimmasta: pakkokeinojen asettamisesta kansanmurhan ja valloitussodan lopettamiseksi, avun läpipääsyn turvaamisesta ja seurausten langettamisesta vastuullisille.
Lähi-idän tutkijoiden Hannu Juusolan, Mikko Jorosen ja Bruno Jäntin mukaan (1, 2) on pitkälti juuri EU-maiden toimista – ja toimimatta jättämisistä – kiinni, toteutuvatko Netanjahun ja Israelin valtionvarainministeri Smotrichin suunnitelmat Gazan täysimittaisesta valtaamisesta ja Länsirannan jakamisesta kahtia. Euroopan vastuu korostuu entisestään, mikäli Trumpin lokakuussa kätilöimä “rauhandiili” kaatuu Israelin tai Hamasin toimesta ja USA joutuu ottamaan aikalisän pyrkimyksissään saada tilanne Gazassa vakautettua mieleisekseen. Trumpin rauhanaloite tähtää ainakin näennäisesti joukkotuhonnan lopettamiseen, mutta lyttää täysin palestiinalaisten oikeudet ja sisältää Gazan varalle bisnesvetoisen kolonisaatiosuunnitelman.
Palestiinalaisten kamppailu geopoliittisten jännitteiden etulinjassa
Mainitsimme aiemmin, kuinka Palestiina-solidaarisuus typistyy turhan usein humanitaarisiin kysymyksiin ja Israelin ihmisoikeusrikkomuksiin. Poliittisen talouden tutkija Adam Haniehin mukaan ongelma tässä ihmisoikeusnäkökulmassa on, että se jättää huomioimatta Palestiinan roolin osana geopolitiikkaa ja vie kamppailulta muunkin poliittisen ulottuvuuden, eikä näin ollen selitä, miksi monet länsimaat jatkavat Israelin tukemista.
Palestiinan ympärillä todistamaamme peliä onkin mahdotonta ymmärtää irrallisena alueen geopoliittisista valtadynamiikoista ja Israelin roolista niiden ytimessä. Vaikka yhdysvaltalaisten ja eurooppalaisten eliittien lähes varaukseton tuki Israelille vaikuttaa sekavalta sopalta erinäisiä ideologisia ja historiallisia aineksia, on se epäilemättä suoraan kytköksissä Israelin rooliin lännen linnakkeena, joka on vuosikymmeniä turvannut sekä fossiilisten polttoaineiden saatavuutta että yleisempiä geopoliittisia intressejä Lähi-idässä. Jo brittikolonialismin aikana 1930-luvulla palestiinalaistyöläisten öljynjalostamoihin ja öljyputkiin kohdistamista lakoista ja sabotaaseista pelästyneet siirtomaaisännät organisoivat aseistettuja sionistijoukkoja suojelemaan fossiili-infrastruktuuria. Samaiset joukot muodostivat vuonna 1948 palestiinalaisalueita valloittaneen sionistiarmeijan kovan ytimen.
Samoihin aikoihin yhdysvaltalaisfirmojen Palestiinaan kaavailema öljyputkiprojekti päätettiin reitittää uudelleen kulkemaan Syyrian kautta, sillä Palestiinan epävakaa poliittinen tilanne ja lakkoileva työväki nähtiin liian suurena riskinä bisnekselle. Lähi-idän tutkija Timothy Mitchell kuvaa, kuinka myöhemmin Syyrian parlamentin hylätessä hankkeen tiedustelupalvelu CIA masinoi vallankaappauksen vuonna 1949, ja öljyputkelle näytettiin vihreää valoa.
Israelin valtion perustamisen lisäksi toisen maailmansodan jälkeisiin vuosiin sijoittuukin kaksi alueellisesti ja globaalisti merkittävää murrosta: Yhdysvaltain kohoaminen dominoivaksi suurvallaksi sekä öljyn nousu merkittävimmäksi energianlähteeksi.
Yhdysvaltain globaalin valtapolitiikan keskeiseksi pilariksi Israel alkoi muodostua 1960-luvulla. Se osoitti viimeistään vuonna 1967 käymässään Kuuden päivän sodassa olevansa hyvin voimakas toimija, joka kykeni taltuttamaan ympäröivät arabimaat, joissa monissa oli noussut valtaan länsimaiden intressejä uhanneita anti-imperialistisia kansallisia vapautusliikkeitä. Israelin viimeisen 12 kuukauden toimia voikin tarkastella samassa valossa. Hieman vuoden 1967 tapaan Israel on onnistunut sotilaallisen eskalaation kautta heikentämään Yhdysvaltain ja sen liittolaisten merkittävimpiä vihollisia alueella: Hizbollahia, Irania ja Hamasia. Se on myös osallistunut USA:lle, Turkille ja Saudi-Arabialle mieluisaan vallanvaihtoon Syyriassa.
Haniehin mukaan Israelin kaltaiset asuttajakolonialistiset valtiot ovat jännitteisen sisäpoliittisen tilanteensa vuoksi militarisoituneita ja väkivaltaisia yhteiskuntia, ja siksi puolestaan hyvin riippuvaisia suurvaltojen tuesta. Hanieh näkeekin Israelin tästä syystä muita Yhdysvaltojen alueellisia liittolaisia, kuten Persianlahden öljymonarkioita, luotettavampana kumppanina suurvallan imperialistisille pyrkimyksille. Joe Biden kuvaili aikoinaan Israelia Yhdysvaltain parhaaksi sijoitukseksi Lähi-idässä. Historioitsija Andreas Malm arvelee, että Israel-sijoituksen arvo jatkaa kasvuaan sitä mukaa, jos Kiinan ja Venäjän jenkkihegemonialle asettama geo- ja resurssipoliittinen haaste tiukkenee tulevaisuudessa.
Geopoliittinen kilpailu Kiinan kanssa onkin monissa analyyseissä nostettu entistä keskeisemmäksi motiiviksi Yhdysvaltain suurvaltapolitiikalle Lähi-idässä, samalla kun Yhdysvallat on 2000-luvulla merkittävästi korvannut Persianlahden tuontiöljyä omalla tuotannolla ja tuonnilla mm. Kanadasta. Israelin aseman takaaminen sotilaallisena suurvaltana ja syvemmän taloudellinen integraation ajaminen sen ja Persianlahden maiden välille rakentavat kahta nyky-USA:lle tärkeää tavoitetta: kykyä viedä konfliktitilanteessa Kiinalta mahdollisuus Persianlahden alueen fossiilisten resurssien hyödyntämiseen, ja toisaalta saada Saudit, Arabiemiraatit ja Bahrain investoimaan niiden Kiinan kanssa käydystä hiilivetykaupasta kerryttämät valtavat varat läntisille pääomamarkkinoille.
Yleisempien rasismia, islamofobiaa ja Israelin sinnikästä lobbaustoimintaa painottavien selitysten ohella tällaiset geopoliittiset syyt valottavat, miksi monet länsimaat pidättäytyvät edelleen puuttumasta Israelin toimintaan. Palestiinan vapautuminen suvereeniksi valtioksi ja siitä seuraava voimasuhteiden muutos Lähi-idässä olisi huomattava uhka USA-johtoisen lännen strategisille ja taloudellisille intresseille. Hanieh väittääkin, että lännen ja Israelin Lähi-idässä harjoittaman imperialismin pysäyttäminen on elinehto fossiilikapitalismin vastaisessa kamppailussa menestymiselle. Argumentin uskottavuutta lisää Trumpin hallinnon keskittyminen ylikansallisen fossiilipääoman etujen turvaamiseen.
Fossiilisiin polttoaineisiin liittyvien intressien lisäksi kansanmurha kytkeytyy ilmastokriisin kohtalonkysymyksiin myös toista kautta. Läntisen liittouman tuki Gazan tuholle antaa eräänlaisen vahvistuksen ilmaston kuumentamisen tärkeälle psykologiselle perusedellytykselle: valmiudelle hyväksyä toisten joukkokuolemat tavanomaisina tapahtumina. Kestävyystutkimuksen valossa yhdestä kolmeen miljardia ihmistä asuu alueilla, jotka muuttuvat asuinkelvottomiksi kuumentumisen edetessä. Massoittain globaalin etelän ihmisiä katsotaan uhrattavissa oleviksi, mikäli nykyisestä fossiilisiin polttoaineisiin perustuvasta järjestelmästä ei luovuta. Olosuhteita tulevaisuuden ilmasto-oikeudenmukaisuudelle (tai sen vastakohdalle: joukkosurmien normalisoinnille) luodaankin nyt juuri Palestiinan ympärillä käytävässä kamppailussa. Gaza voidaan nähdä välittömän tulevaisuutemme peilinä: kapitalistisen maailmanjärjestelmän kiihdyttäessä ekokriisiä ja entisestään kasatessa vaurautta rikkaimmille, se jättää jälkeensä eräänlaisia ekologisia ja geopoliittisia jättömaita, joissa asuvien väestöjen tuho käytännössä hyväksytään, ei pelkästään äärioikeiston, vaan myös valtavirran poliittisten eliittien toimesta.
Vaikka fossiilitalouden suojelu ja ilmastokatastrofin eteneminen kärjistävätkin tällaista moraalikatoa, ei alttius käsien pesemiselle Israelin sortotoimista ole uusi asia. Läntisten maltillisten liberaalien pyrkimykset sääntöpohjaisuuden ja ihmisoikeuksien johdonmukaisesta ulottamisesta Israelin ja Palestiinan kysymykseen ovat jo pitkään vesittyneet ristiriitaan, jossa asuttajakolonialismin pysäyttäminen nakertaisi liberaaleille tärkeän teknologiasektorin kilpailuetuja. Vaikka Israel on pieni maa, sillä on Lähi-idän tutkija Antti Tarvaisen mukaan systeemisesti melko kriittinen asema erityisesti globaalissa innovaatiotaloudessa. Gaza ja Länsiranta ovat toimineet jo pitkään eräänlaisina laboratorioina muun muuassa uusille aseteknologioiden, valtiollisen väkivallan ja valvonnan sovellutuksille. Israel kaupittelee tuotteitaan “taistelussa testattuina” ympäri maailman, ja asiakkaita löytyy aina EU:n Frontex-viraston siirtolaisvalvonnasta Myanmarin Rohingya-vähemmistöä vainoavaan hallintoon. Näiden teknologioiden ympärille onkin kehittynyt kokonainen militarisoidun hallinnan globaali markkina, jossa suuryritykset Amazonista Googleen ovat tehneet ihmisten pakkosiirtoihin ja siirtolaisuuden hallintaan erikoistuneesta infrastruktuurista tuottoisaa bisnestä.
Israel uuttaa tästä koneistosta taloudellisen hyödyn lisäksi geopoliittista valtaa sitouttamalla eri toimijoita vaikutuspiiriinsä. Myös Suomi on sotkeutunut lukuisten aseostojen myötä tähän vaikutuspiiriin, mikä näkyy nyt puheenvuoroissa, joissa Israeliin kohdistuvat toimet torpataan vetoamalla israelilaisten asejärjestelmien korvaamattomaan rooliin kansallisessa puolustuksessa. Lisääntyneet taloudelliset kytkökset Israeliin ovat vaikuttaneet myös Kiinan passiivisuuteen Palestiina-kysymyksessä, eikä se koe Palestiinaa strategiseksi prioriteetikseen.
Kamppailun laajemmat seuraukset valottuvat myös palestiinalaisen maantieteilijä Hashem Abushaman ajatusten kautta. Abushaman mukaan Palestiinasta on muodostunut barrikadi kasvavaa äärioikeiston valtaa vastaan: Palestiina-liikkeiden suitsimisen varjolla on meneillään lukuisia autoritaarisia pyrkimyksiä savustaa ulos jäljellä olevia progressiivisuuden ja vapauden rippeitä länsimaisista instituutioista. Räikeimpinä esimerkkeinä voidaan nostaa Trumpin hallinnon hyökkäys yliopistokampusten Palestiina-mielenosoittajia vastaan ja väkivallattoman Palestine Action -liikkeen tukahduttaminen terrorismilainsäädännön nojalla Englannissa. Samaan sarjaan lukeutuvat Saksassa nähdyt toimet, jotka antisemitismisyytöksillä terästetyn moraalipaniikin varjolla käytännössä kriminalisoivat palestiinalaisille osoitetut solidaarisuudenilmaisut ja BDS-boikottikampanjan. Ihmiset ovat nousseet vastarintaan, ja esimerkiksi Englannissa tuhannet henkilöt ovat käytännössä kriminalisoineet itsensä osoittamalla julkisesti tukensa Palestine Action -liikkeelle, mikä terrorismilainsäädännön nojalla voi johtaa jopa 14 vuoden vankeustuomioon.
Suomessakin Palestiinaa koskevat kiistat kytkeytyvät laajempiin yhdenvertaisuutta ja kolonialismin purkamista ajaviin, sekä myös demokraattisempien korkeakoulujen puolesta käytäviin kamppailuihin. Students for Palestinen kaltaiset toimijat ovat täälläkin olleet etunenässä puolustamassa niitä hupenevia kriittisen ajattelun ja toiminnan tiloja, joita uusliberalisoituneista yliopistoista vielä löytyy. Teoreetikko Michael Hardt on korostanut, että vaikka nyky-yliopistoja ei tule romantisoida, ne ovat olleet keskeisiä pesäkkeitä sille ideologiselle työlle ja mobilisoinnille, joka on vaikuttanut monien nykyliikkeiden taustalla (Palestiina-solidaarisuus, Serbian korruption vastaiset protestit, Black Lives Matter, Occupy). Osittain tästä syystä yliopistojen progressiiviset haarat ovat nyt äärioikeiston voimakkaiden hyökkäysten kohteina.
Kansalaisyhteiskunnan toiminta on kaiken keskiössä
Mikäli Israelin toiminnan pysyvään pysäyttämiseen vaadittavia kansainvälisiä toimia halutaan ajaa läpi, olisi siitä tehtävä keskeisempi kynnyskysymys sekä EU-tasolla että kansallisesti. Suomi on EU-maista heti Saksan ja Kyproksen jälkeen merkittävin israelilaisten aseiden ostaja, joten moraalisen paheksunnan ja symbolisen tunnustamisen sijaan Suomen valtionjohtoa tulisi kammeta kohti kauppapakotteita ja aseiden tuonnin seisauttamista. Aseostojen jäädyttämisen puolesta puhuu myös pidemmän aikavälin strateginen ulottuvuus. Daavidin lingon kaltaisen raskaan asejärjestelmän hankinnalla Suomi sitoutuu vuosiksi huoltojen, päivitysten ja ammusostojen kautta valtioon, joka on ollut haluton riskeeraamaan välejään Venäjään ja saattaa jäädä poliittisesti eristetyksi tabuvaltioksi muuttuvan maailmanjärjestyksen kuohuissa.
Muita tilanteen vakavuuden kanssa linjassa olevia keinoja olisivat ahtaajien ammattiliittojen taivuttelu asettamaan kaikki Israeliin menevä tavaravienti saartoon osana laajaa rintamaa, ja valtiojohdon painostaminen antamaan lisätukea USA:n kiusan kohteena olevalle kansainväliselle rikostuomioistuin ICC:lle. On myös huomionarvoista, että palestiinalaiset kansalaisjärjestöt ovat alkaneet peräänkuuluttaa monikansallista sotilaallista väliintuloa siviilien suojelemiseksi, Gazan saarron murtamiseksi ja avun perillepääsyn takaamiseksi. Se, voisiko väliintuloa toteuttaa tavalla, joka auttaisi palestiinalaisia, on nykyisten voimasuhteiden vallitessa kyseenalaista. Millaisia joukkoja Gazaan mahdollisesti nyt Trumpin sopimuksen myötä tulee on auki.
Yhtä kaikki on selvää, että kauppasaarto tai irtisanoutuminen aiotusta Gazan kolonisaatiosta kärjistäisivät Euroopan ja Yhdysvaltojen suhteita ennen näkemättömällä tavalla. Israelin toimintaan kriittisesti suhtautuvien maiden kohdalla isona kynnyksenä näyttäytyykin eurooppalaisten maiden syvenevä taloudellinen ja sotilaallinen riippuvuus Israelin varauksettomasta tukijasta, Yhdysvalloista. Sarjan edellisessä tekstissä esitimme perusteita tämän riippuvuussuhteen katkaisun välttämättömyyden puolesta.
Mitä tulee Trumpin uusimpaan rauhansuunnitelmaan, olisi liikkeiden ja järjestöjen nostettava valokeilaan suunnitelman luonne: hintana henkensä säilyttämisestä ja kotimaansa jälleenrakennuksesta gazalaisilta vaaditaan alistumista Israelin ja ylikansallisten yksityisten intressien valvontaan sekä kaikista aseellisen puolustautumisen keinoista luopumista, ilman takeita ikinä saatavasta kansallisesta itsemääräämisoikeudesta. Kompromissiksi naamioitu diili normalisoisi Israelin hirmuteot luomalla “uuden alun”, jossa tuhoamissodasta ei koidu seurauksia ja katse käännetään länsieliitin, Israelin ja arabivaltiaiden välisiin bisnesmahdollisuuksiin. Tällaisena se luo olosuhteita entisestään syvenevälle epäoikeudenmukaisuuden kierteelle. Kolikon kääntöpuolena se on myös uhkavaatimus, johon suostumattomuutta Yhdysvallan ja Israelin hallinnot voivat väärinkäyttää perustelemaan kansanmurhan kiihdyttämistä.
Palestiinalaisosapuolten neuvottelustrategia on sisäpiirilähteiden mukaan ollut vedota Trumpiin siinä, että tämä arvovallallaan takaisi sotatoimien ja kansanmurhan päättymisen ja laittaisi rajat Israelille. Lähiviikkoina nähtäneen, onko luottamukselle katetta ja ottavatko USA:n visiot alueen “vakauttamisesta” yliotteen kansanmurhan jatkamista ajavista oikeistosionistisista voimista Israelissa. Jos aselepo pitää ja välitön helpotus akuuttiin tilanteeseen toteutuu, on kaikista pahimmat lopputulemat torjuttu hetkeksi. Silti näköpiirissä ei ole oikeudenmukaista rauhaa, apartheidin ja palestiinalaisten alistuspyrkimysten loppua tai päätepistettä vapautumiskamppailulle. Palestiina-kysymys ja solidaarisuusliikkeet eivät tule missään lähiaikojen skenaariossa poistumaan poliittiselta kartalta. Esimerkiksi Italiassa ja Alankomaissa nähtiin tässä kuussa maiden suurimmat mielenosoitukset vuosikymmeniin.
Auttaako vedota ihmisoikeuksiin ja moraaliin?
Gazalaisten kotien mukana tuntuvat yhtä aikaa raunioituvan myös kansainväliseen oikeuteen ja ihmisoikeuksiin pohjautuvat instituutiot, kuten YK. Liberaalit ihmisoikeudet ovat erityisesti 1970-luvulta lähtien muovautuneet siksi lähes kyseenalaistamattomaksi kehykseksi, jota niin aktivistit, järjestöt kuin poliitikotkin ovat tarjonneet vastalääkkeeksi eri sorron muotojen aiheuttamiin yhteiskunnallisiin epäkohtiin.
Kohtaamamme käännekohta pakottaa kysymään tärkeitä kysymyksiä aktivismiin ja sen tulevaisuuteen liittyen. Jos ihmisoikeuksiin vetoamisessa tie on nousemassa pystyyn ja läntiset eliitit käytännössä irtisanoutuvat niistä, mikä neuvoksi?
Monet kriitikot eivät pidä tilannetta täytenä umpikujana. Tapahtumat Palestiinassa ja muualla povaavat, että keskustelu siitä, miltä globaalin oikeudenmukaisuuden tulisi näyttää on alkamassa uudelleen. Historiallisesti varsin hiljattain muotoutuneessa universaaleihin ihmisoikeuksiin perustuvassa ajattelussa ja niiden varaan rakennetuissa kansainvälisissä instituutioissa usein sivuutetaan perustavanlaatuisille tasa-arvoa ajaville yhteiskunnallisille muutoksille olennaiset taloudelliset ja geopoliittiset tekijät. Ihmisoikeuskehikkoa tulisikin tarkastella tässä valossa – ei itsessään riittävänä pohjana tai kehityksen päätepisteenä, mutta ei toisaalta täysin torpaten. Historioitsija Samuel Moynin mukaan kaista yksilöllisten ihmisoikeuksien voittokululle aukesi, kun usko kollektiivisiin poliittisiin utopioihin, jotka lupasivat tasa-arvoa sekä vapautusta kolonialismista ja kapitalismista, alkoi viime vuosisadan loppupuolella rapautua. Vuosikymmenten mittainen todisteiden kasautuminen osoittaa, että pelkillä oikeuksilla ei saavuteta oikeudenmukaisuutta. Onkin syytä ottaa oppia historiallisista, vaihtoehtoisista periaatteista ja ideaaleista, joiden pohjalta yhdenvertaisemman maailman puolesta on kamppailtu, ja samalla pyrkiä kehittämään uusia.
Se, onko silti järkevää vaatia nykyistä liberaalia poliittista järjestystä toimimaan perustaviksi määrittelemiensä periaatteiden mukaisesti, on toki asia erikseen. Kuten aktivisti ja professori Nada Elia argumentoi, Palestiinan tapauksessa vetoaminen YK:n alaisen kansainvälisen tuomioistuimen (ICJ) lausuntoon, jonka mukaan Israel syyllistyy apartheidiin, voi tarjota poliittisesti hyödyllisiä vipuvarsia. Myös globaalin etelän valtioista koostuva Haagin ryhmä ajaa kansainvälisen oikeusjärjestelmän kautta toimia Israelia vastaan. Samoin yksi tunnetuimmista palestiinalaisten vastarinnan ilmentymistä, BDS-liike (Boycott, divestment ja sanctions), perustuu Israelin vastuuttamiseen kansainvälisen lain nojalla. BDS ajaa poliittisen, taloudellisen ja kulttuurisen tuen katkaisua Israelin valtiolta, ja pyrkii tavoitteeseensa organisoimalla kansainvälistä boikottia. Elia kuitenkin huomauttaa, että oikeuksiin perustuva kehys tarjoaa vain vajavaisia keinoja palestiinalaisten vapautumiselle.
Jos Palestiina ymmärretään keskeisenä barrikadina kamppailussa planeetan tulevaisuudesta, tulisi elinkelpoisen maailman, tasa-arvon ja vapauden puolesta kamppailevien tehdä kaikkensa tukeakseen palestiinalaisten vastarintaa ja rakentaakseen yhteistä vahvaa toimintakykyä. Ihmisoikeuksiin ja moraaliin vetoaminen on toistaiseksi toiminut riittämättömästi: ainoa tapa, jolla Israelin liittolaiset saadaan lopullisesti vetämään tukensa palestiinalaisten kansanmurhalta on tehdä siitä poliittisesti ja taloudellisesti liian kallista. Vastarinnan voima ratkaisee. Historiallisesti kaupunkien katuja tukkineet barrikadit tarjosivat ihmisille tilan tulla yhteen, lisätä tietoisuutta ja kehitellä uusia toiminnan muotoja toisenlaisen maailman saavuttamiseksi. Nyt voimalla herännyt monipaikkainen Palestiina-solidaarisuusliike voi yltää myös tähän.
Sarjan seuraavassa osassa käsittelemme Ukrainan käymää puolustautumiskamppailua, Venäjää ja ympäristöliikkeen asemoitumista suhteessa sodan ja rauhan kysymyksiin.
Riku Löf
Lauri Autere
Topi-Matti Heikkola
Toimittanut Anniina Väisänen.
Tekstin kirjoittanut tiedonjalkautustyöryhmä on työskennellyt tämän ja lukuisten muiden aiheiden äärellä vuosina 2024-2025 Koneen säätiön rahoittamassa Lusto-hankkeessa.