Ympäristöliike maailmanpolitiikan myllerryksessä, osa 1 – Lännen dominoinnista haastajien nousuun
Pyrimme tässä “Ympäristöliike maailmanpolitiikan myllerryksessä” -sarjan ensimmäisessä osassa tekemään huomioita päivittäisen pintaväreilyn taustalla jylläävistä muutoksista ja viime vuosikymmeniltä perinnöksi saamistamme kriiseistä. Erityisesti ilmasto- ja ympäristöliikkeen näkökulmasta maailmaa tarkasteleva teksti pohtii myös Euroopan muuttuvaa roolia globaalien ongelmien ristiaallokossa. Pureudumme sarjan seuraavissa osissa kriisiytyneen tilanteen kahteen solmukohtaan Ukrainassa ja Palestiinassa ja hahmottelemme poliittisia mahdollisuuksia, joita tällaisessakin traagisessa tilanteessa versoo.
Globaalin järjestyksen raameja muovataan nyt vauhdilla. Oikeudenmukaisempaa ja ekologisempaa maailmaa ajavien liikkeiden tulee ymmärtää näitä muuttuvia voimasuhteita voidakseen asemoitua ja kamppailla onnistuneesti. Samalla niiden tulee tunnistaa ja pyrkiä vahvistamaan olemassa olevia vastarinnan pesäkkeitä, jotka rakentavat vastavoimaa niin inhimillisen elämän kuin elonkehänkin varjelemiseksi.
Läntisen hegemonian hidas mailleenmeno
Euroopassa on jouduttu nopeasti sopeutumaan uudenlaiseen tilanteeseen: maanosassa on käynnissä sota, ja transatlanttinen liittolaissuhde Yhdysvaltojen kanssa natisee liitoksistaan. Yhdysvallat on Trumpin toisella presidenttikaudella siirtynyt yhä suoraviivaisempaan imperialistiseen toimintamalliin, jossa resurssien haaliminen ja omien taloudellisten etujen varmistaminen toteutetaan entistä avoimemmin voimalla ja kiristyksellä. Eurooppa, joka aiemmin toteutti tällaista politiikkaa itse tai toimi sen uskollisena tukijana, on nyt osittain joutunut sen kohteeksi. Eurooppa sivuutetaan sen omaa turvallisuutta koskevassa päätöksenteossa, sen kolonisoimia alueita (Grönlanti) uhataan valtauksilla ja sen sisäpoliittisiin asioihin sotkeudutaan tukemalla äärioikeiston nousua. Sekä Venäjän että Yhdysvaltain nykyhallinnot näkevät jaettuna intressinään Euroopan hajaannuksen.
Viimeaikaisten tapahtumien lisäksi globaalia maailmanjärjestystä möyhentää joukko huomattavasti hitaampia kehityskulkuja. Kapitalismin alkuajoista 1500-luvulta lähtien nopeasti kehittyneet länsimaat ovat suurpääoman intressien ajamina pyrkineet pitämään huolta, että maailman eteläinen puolisko säilyy yhtäältä halvan työvoiman ja luonnonresurssien tarjoajana, ja toisaalta markkinana lännen korkean jalostusasteen viennille. Lisäksi globaalia etelää on käytetty eräänlaisena nieluna, jonne jätteet ja saasteet voidaan ulkoistaa.
Kiina on kuitenkin murtautumassa ulos etelälle tarjotusta historiallisesta roolista. Sen pitkä marssi kohti globaalin työnjaon tikkaiden yläaskelmia vetää mukanaan myös muita entisiä altavastaajia. Talousantropologi Jason Hickel paikantaa geopoliittisen murroksen syyt juuri Kiinan viime vuosikymmenten teknologiseen kehitykseen ja kasvaneeseen kykyyn tarjota kumppaneilleen rahoitusta. Tästä on seurannut lukuisille maille uusia mahdollisuuksia lisätä riippumattomuutta ja irtautua länsimaiden etua palvelleista globalisoituneen maailmantalouden järjestelyistä.
Vanhat voittajat, Eurooppa selkeimpänä esimerkkinä, seisovat alati huterammin tikkaiden yläpäässä. Historiallisesti suurvallat ovat onnistuneet estämään haastajiensa ajamat muutokset talouspoliittisin ja sotilaallisin voimakeinoin. Kiinan pitkään jatkunut vahvistuminen ja elintasoloikka kuitenkin osoittavat, ettei länsimaiden ylivalta ole enää itsestäänselvyys. Yhdysvaltain Kiinaa vastaan suunnattua kauppasotaa ja puheita oman teollisuustuotannon palauttamisesta voi tulkita pyrkimyksinä torpata Kiinan pääsy USA:n veroiseksi supervallaksi. Kiinan yhä selvemmin hyötyessä taloudellisen globalisaation ympärille kehitellyistä rakenteista ja säännöistä, ovat yhdysvaltalaiset eliitit alkaneet vaatia muutoksia tähän pitkälti itse rakentamaansa kehikkoon. “Sääntöpohjaisen” maailmanjärjestyksen ja “vapaan” kaupan periaatteiden ei enää katsota palvelevan Yhdysvaltain omia etuja, joten niiden ylläpitämisestä ollaan vetäytymässä myös retoriikan tasolla.
Kiina, jota sitäkään ei heikon ihmisoikeustilanteen ja Taiwanin valtausaikeiden tähden kannata idealisoida, mieltää väitetysti suurvalta-aseman rakentamisen eri tavoin kuin lännen historialliset suurvallat. Maa ei näytä tavoittelevan nousua dominoivaksi maailmanpoliisiksi tai ainoaksi kalifiksi nykyisen paikalle, eikä se ole toistaiseksi rakentanut asevoimilleen USA:an verrattavia kykyjä sotimiseen ympäri maapalloa. Ulkopolitiikassaan nyky-Kiina julistaa puuttumattomuutta muiden maiden sisäisiin asioihin, pidättäytyy ideologisten kamppailujen käymisestä ja nostaa sen sijaan omat talousintressinsä liki kaiken muun yläpuolelle.
Haaste vallitsevalle järjestykselle konkretisoituu niin ikään energia- ja ilmastokysymysten tasolla. Väheksymättä Kiinan järkälemäisiä fossiilipäästöjä, maa on teollisuuspolitiikallaan ja mineraalivaroihinsa turvautuen räjäyttänyt aurinko- ja akkuteknologian tuotannon viime vuosina eksponentiaaliseen kasvuun ja tuonut samalla edulliset ilmastoratkaisut miljardien ulottuville. Myös Kiinan omat päästöt ovat uusimpien tietojen mukaan kääntyneet laskuun, olkoonkin että maa edelleen investoi myös fossiilisiin eikä ole vielä käynnistänyt syvällistä yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan muutosta. Taloushistorioitsija Adam Toozen sanoin:
“Ilmastonmuutos on luultavasti ensimmäinen kysymys [modernissa historiassa], jossa Kiina syrjäyttää länsimaat ratkaisevana historiallisena voimana. Meidän on hyväksyttävä se fakta, että jos tämä tarina [ilmastosta] koskaan päättyy hyvin, länsi ei tule olemaan siinä sankari. Johtavan toimijan tässä siirtymässä on oltava juuri Kiinan hallinto.”
Toozen mukaan kyseessä olisi maailmanhistoriallinen käänne, johon edistyksen veturina itsensä kokeva länsi tuskin on henkisesti valmis, etenkään ilmastokysymyksessä, johon se on pitkään kokenut omistajuutta. Paljon riippuu seuraavien muutaman vuoden päätöksistä ja maan seuraavasta viisivuotissuunnitelmasta: ottaako Kiina sisäisen kehityspolitiikkansa painopisteeksi viedä ilmastosiirtymää läpi kaikessa teollisuudessa, ja astuuko maa johtavaan rooliin kansainvälisessä ilmastopolitiikassa täyttämällä Pariisin sopimuksen sitoumuksensa.
Yhdysvallat tiellä kohti fossiilifasismia
Vaikka välirikon siemenet olivat olemassa jo Obaman ja Bidenin kausilla, edellä kuvaillut kehityskulut ovat nyt Trumpin toisella kaudella kärjistäneet tilanteen täysimittaiseksi transatlanttisen järjestyksen kriisiksi. Yhdysvaltain sisällä Trumpin äärioikeistolainen vallankaappaus näyttäisi tapahtuneen ensin farssina (vuosina 2017–2021) ja sitten tragediana (2025–). Liberaalidemokraattisia turvamekanismeja puretaan nyt tarmokkaasti autoritäärisen pelikirjan opeilla.
Samaan aikaan Trumpin hallinnon “drill baby drill” -politiikka ja ilmastotoimien peruminen sinetöi maan läpi 2000-luvun jatkunutta tarrautumista fossiilisiin polttoaineisiin. Yhdysvaltojen viime aikojen aggressiivisuutta onkin syytä tarkastella myös osana fossiilikapitalismin selviytymiskamppailua. Kuten geo- ja energiapolitiikan kytköksiä tutkivat Ilias Alami ja Tim Sahay väittävät, saatamme olla todistamassa siirtymää fossiilisista polttoaineista kohti kaivannaisiin ja maametalleihin perustuvaa maailmanjärjestystä. Tämä murros ja siihen kytkeytyvä – käytännössä Kiina-riippuvainen – valtavirtainen vihreän kasvun visio asettuu törmäyskurssille fossiilipääoman intressejä turvaavan Yhdysvaltain energiastrategian kanssa.
Tutkija Gillian Hartin mukaan trumppilainen MAGA-koalitio vuosimallia 2025 sisältää muun muassa Elon Muskin ja Peter Thielin kaltaiset tekno-oligarkit, Wall Streetin rahoitusmarkkinaväkeä, kristittyjä äärinationalisteja ja toisaalta USA-johtoisen globalisaation varjopuoliin pettynyttä työväenluokkaa entisiltä teollisuuspaikkakunnilta. Vaikka autoritäärinen agenda, fossiilitalouden suojelu ja Kiina-vastaisuus nauttivat laajaa kannatusta kaikkien näiden toimijoiden keskuudessa, on huomionarvoista, että koalition sisällä käydään ankaraa välienselvittelyä siitä, mikä on muutoin Yhdysvaltain tuleva rooli maailmassa.
Jakolinjat näkyvät viime kuukausien tullisodassa. Taloustieteilijöiden kritisoimat jättitullit nähdään Trumpin toimesta neuvottelutaktisena painostuskeinona, joilla kolmansia maita yritetään pakottaa Yhdysvaltojen puolelle Kiinaa vastaan käytävässä valtakamppailussa. Trumpin valitsemien Wall Street -taustaisten ministerien strategiana on samaan aikaan ollut ajaa suhteellisen hienovaraisia tulleja ja diilejä, välttäen pahimpia riskejä. Tälläiset toimet voisivat teoriassa entisestään vahvistaa Yhdysvaltain asemaa maailmantaloudessa. Oikeistostrategi Steve Bannonin radikalisoiman työväestön keskuudessa tullisodan motivaatio nähdään kuitenkin toisin. Heille ison tullimoukarin tarkoitus on Kiinan alistamisen lisäksi kaataa USA:n nykymuotoisen globaalin taloudellisen vallan pilarit sisältäpäin ja romahduttaa 50-vuotinen dollariperustainen talousjärjestys, joka ei palvele tavallista amerikkalaista. Bannonilaisessa populismissa globalisaatiosta ja sodista hyötyneen ylikansallisen pääoman ja unohdetun työväenluokan edut ovat vastakkaiset, ja tavoite on tuottaa ensiksi mainitulle tappioita.
Trumpin voi tulkita joutuvan tasapainoilemaan näiden voimien huomioon ottamisessa. Jos räväkästi alkanut tullisota jää tussahdukseksi ja Trump “antautuu markkinavoimille”, jää nähtäväksi kuinka petetyksi työväki itsensä tuntee ja kääntyykö protesti Trumpia vastaan.
Muskin ja Thielin kaltaiset teknomiljardöörit ovat tullisota-kysymyksessä vastustaneet Trumpia ja Bannonia, mutta näyttävät osaltaan jakavan bannonilaisen vision tulossa olevasta epäjärjestyksen ajasta. Naomi Klein ja Astra Taylor väittävät, että ilmastositoumuksensa Trumpin toisella kaudella pikavauhtia hylänneet oligarkit ovat rynnänneet kehittämään suoranaista lopun aikojen fasismin ideologiaa, jossa kaikille elinkelpoisen maailman tavoittelusta luovutaan tietoisesti. Oman selviytymisensä luksusbunkkerien varaan laskeneet rikkaimmat ovat lisänneet agendalleen koko Yhdysvaltojen muokkaamisen kohti romahdukseen varautuvaa “bunkkerivaltiota”. Monikriisin syvetessä valtionhallinnon tehtäväksi jäisi sisäisten vihollisten kurissapito ja kriittisten resurssien haaliminen joko ryöstämällä ne naapureilta (Kanada, Grönlanti) tai tekemällä miljardidiilejä muiden itsevaltaisten petrovaltioiden kuten Saudi-Arabian kanssa.
Yhtä kaikki, Yhdysvaltain pitkään jatkuneen johtoaseman myötä sen kädenjälki näkyy edelleen vahvasti kansainvälistä järjestystä muovaavissa instituutioissa ja sopimuksissa. Yhdysvaltain johtoaseman tukipilarit ovat ainakin toistaiseksi voimissaan. Finanssitaloudellinen valta, eli käytännössä dollarikeskeinen kansainvälisen rahoituksen rakenne, tarjoaa Yhdysvalloille merkittäviä etuoikeuksia. Yhdelläkään sen kilpailijalla ei myöskään ole siihen verrattavia sotilaallisia kyvykkyyksiä. Geopoliittisen asetelman moninapaistuminen ja imperiumin haastajien esiinmarssi eivät siis suinkaan tarkoita, että voimasuhteet olisivat tasaväkiset.
Tässä yhteydessä on lisäksi korostettava, ettei Kiinan sekä vaikutusvaltaansa kasvattavien Intian, Turkin ja Brasilian kaltaisten maiden ajama moninapainen maailmanjärjestys ole mikään yksiselitteinen ihmelääke globaaleihin ongelmiin. Näiden maiden johtavia luokkia ei voi pitää juuri millään muotoa edistysmielisinä, eikä moninapaisuus itsessään vielä haasta kapitalistisen maailmanjärjestelmän toimintalogiikkaa. Vaikka moninapaistuminen näyttäytyykin toivottavana kehityskulkuna – siirtäähän se syrjään hierarkiaa, joka ei ole palvellut ihmiskunnan enemmistön etuja – yhteiskunnallisten liikkeiden olisi tarkoituksenmukaisinta tukea kansainvälisiä ruohonjuuritason kamppailuja suurvaltoja vastaan tai niiden perusteelliseksi muovaamiseksi.
Vastoin esimerkiksi Suomen ulkopoliittisen johdon viimeaikaisia ulostuloja, mikään analyysi ei voi enää lähteä siitä olettamasta, että maailmanpoliittinen kuohunta on vain väliaikaista turbulenssia. Päinvastoin, Yhdysvaltain voidaan edellä mainituista syistä ennustaa olevan merkittävä epävakauden lähde tulevina vuosina.
Eurooppa risteyskohdassa vailla edistyksellistä visiota
Hämmentyneisyys on kuvannut eurooppalaisen poliittisen eliitin reaktiota sen ulkopolitiikan ankkurina vuosikymmeniä toimineiden transatlanttisen yhteistyön ja Naton tulevaisuuden muututtua kyseenalaiseksi. Trump taustavoimineen on potkaissut shakkilaudan ympäri ja jättänyt sekä entiset liittolaisensa että kilpailijansa pöllämystyneenä miettimään millainen pelilauta pöytään tuodaan seuraavaksi.
“Jäitä hattuun” -mantraa nyt hokevat suomalaispoliitikot ovat vuosien ajan investoineet kilpaa poliittista pääomaa Nato-prosessiin ja USA-erityissuhteeseen. Toistaiseksi tästä haaksirikon partaalla keikkuvasta ulkopoliittisesta strategiasta irti päästämiseen ei näytä löytyvän uskallusta saati valtioviisautta. Esimerkiksi Israelin ja Yhdysvaltain Iraniin kohdistamien laittomien pommitusten jälkipuinnissa Suomen johto on monien eurooppalaisten kollegojensa tavoin keskittynyt Yhdysvaltain peesailuun. Yhtäältä Yhdysvaltain aggressiivinen imperialismi sekä toisaalta sen yhä selvempi sitoutuminen fossiilitalouteen, maan maineen totaalinen romahdus ja Aasian nousu puhuvat sen puolesta, ettei transatlanttiseen projektiin kannattaisi edes lyhyellä aikavälillä sitoutua. Irtautuminen USA:n myötäilystä olisi keskeistä myös tasavertaisen yhteistyön rakentamiseksi globaalin etelän suuntaan.
Nato-kysymyksen suhteen olisi Suomessa voitava tunnustaa, että Trumpin hallinto on toimillaan rapauttanut jäsenyyden pelotteen Venäjän suuntaan vähintään seuraavaksi neljäksi vuodeksi, mahdollisesti jopa pysyvästi. Tuoreiden kyselyjen mukaan suomalaiset eivät enää usko yhdysvaltalaisen avun tuloon, saati halua olla maan harjoittaman politiikan kanssa juurikaan tekemisissä. Käsillä on akuutti tarve kehittää Naton tilalle eurooppalaiset tai Itämeren alueen maiden keskinäiset kollektiiviset turvatakuut.
Kiina vaikuttaisi olevan ainoa keskeinen valtio, joka on valmistautunut huolella tähän hetkeen, jossa toisen maailmansodan jälkeinen maailmanjärjestys rapautuu vauhdilla silmiemme edessä. Se on jo vuosia pyrkinyt vähentämään teknologista ja taloudellista riippuvuuttaan Yhdysvalloista ja pyrkii esiintymään nyt vakauttavana voimana. Trumpin vedettyä Yhdysvallat pois Pariisin ilmastosopimuksesta ja Maailman terveysjärjestö WHO:sta, Kiina vannoi vahvistavansa molempia instituutioita.
Paitsi liberaalien ja oikeistolaisten valtaapitävien nykyisiä vaikeuksia, hämmennys kuvaa myös niitä vaikeuksia, joita laaja sota Euroopassa on asettanut vasemmistolaiselle ajattelulle. Filosofi Maurizio Lazzaraton mukaan Venäjän hyökkäys Ukrainaan on jättänyt vasemmiston ja liikkeet avuttomiksi toistelemaan vanhoja sloganeita ja kaavoja, jotka pohjautuvat eurooppalaiselle kriittiselle teorialle, joka on vuosikymmeniä sijoittanut sodan kysymykset joko kauas menneisyyteen tai globaaleihin periferioihin.
Globaalin vallan ja talouden keskukset hivuttautuvat alati kauemmas Euroopan rannoilta ja maanosan vaikutusvallan taantuminen on päivä päivältä ilmeisempää. EU:n jäsenvaltioista yksikään ei ole itsessään suurvalta, ja unionilta puuttuu poliittista yhtenäisyyttä, jotta se voisi toimia suurvaltojen välisessä pelissä täysipainoisesti. Ilmeisin esimerkki tästä on nykytilanne, jossa Ukrainan sodan lopputuloksesta ovat päättämässä ensisijaisesti Yhdysvallat ja Venäjä. Näiden tosiasioiden syvällinen tiedostaminen on vielä kesken. Kenties Trumpin toisen kauden lahja Euroopalle onkin lopullisesti herättää maanosa unesta, jossa suurvallan rinnalla kulkeminen on korvannut oman geostrategisen ajattelun.
Fossiiliriippuvuus Euroopan riippakivenä
Energiaan ja ruokaan liittyvä riippuvuus ympäröivistä suurvalloista rajoittaa Euroopan poliittista liikkumavaraa, painottaa taloustieteilijä ja Espanjan entinen kuluttaja-asiain ministeri Alberto Garzón. Olisi korkea aika tiedostaa läpi poliittisen kentän, että nykyisellään Euroopalla on ympärillään kasvavan autoritääriset suurvallat (Yhdysvallat, Venäjä ja Persianlahden monarkiat), jotka kontrolloivat maanosan energiansaantia. Historiallisesti nämä suurvallat ovat pystyneet energiavirtojen katkaisulla aiheuttamaan merkittävää vahinkoa eurooppalaisille. Yhdysvaltojen öljysaarto vuonna 1956, arabimaiden öljysaarto vuonna 1973 ja viime vuosien Venäjän kaasusaarto ovat toimineet keinoina painostaa Eurooppaa muuttamaan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaansa. Ilman kriisejäkin riippuvuus asettaa maanosan alttiiksi voimakkaille hinnanvaihteluille. Öljyntuottajamaat ovat lähtökohtaisesti epäluotettavia kumppaneita, sillä kuten Timothy Mitchell on osoittanut, ne ovat rakenteellisesti alttiita autoritarismille.
Tie ulos autoritääristen voimien puristuksesta kulkisikin rivakan fossiilisista irtautumisen kautta. Tästä ollaan kuitenkin vielä kaukana: vuonna 2024 EU:n 19 miljardin tuki Ukrainalle kalpeni sen Venäjälle maksamien 22 miljardin euron öljy- ja kaasuostojen rinnalla, vaikka EU-komissio onkin kirjoitushetkellä viimein julkistanut ajavansa energiantuonnin täyskieltoa Venäjältä. Ongelmana on, että venäläistä putkimaakaasua korvaamaan rahdattu yhdysvaltalainen LNG-kaasu on 50 prosenttia kalliimpaa, ja vesisärötystekniikan vuoksi myös ilmastovaikutuksiltaan tuhoisampaa – eikä sekään takaa EU:n kaipaamaa riippumattomuutta. Laajemmat energiapohjan uudistukset vaatisivat ympäristöliikkeen ajaman energiankäytön vähentämisen lisäksi rinnalleen myös määrätietoista teollisuuspolitiikkaa ja ankarien uusliberalististen periaatteiden poistamista unionia määrittävistä perussopimuksista. Vähimmillään tämä tarkoittaisi finanssipolitiikan uudistamista: esimerkiksi lisäresursseja EU-budjettiin ja toimivaa julkisen lainan mekanismia.
Verrattuna Kiinaan Euroopalta puuttuu energiasiirtymään tarvittavia resursseja, mineraaleja, kaivostuotantoa ja tuotantokapasiteettia. Asiantuntijat varoittelevat, ettei Yhdysvaltojen tilanne asian saralla ole juurikaan sen parempi. Alami ja kumppanit kutsuvat tätä geopoliittista kilpailutilannetta toiseksi kylmäksi sodaksi. He painottavat, kuinka, ensimmäisestä poiketen, keskeisintä ei ole niinkään ideologinen kamppailu tai edes aluelaajennukset, vaan valtioiden kyky kontrolloida strategisia tuotantoon, rahoitukseen ja infrastruktuuriin liittyvien verkostojen solmukohtia. EU:lla tuskin on mahdollisuuksia kehittää energiasiirtymään tarvittavia kyvykkyyksiä yksin, joten sen on tärkeää pystyä solmimaan kumppanuuksia globaalisti, myös Kiinan kanssa.
Paine, joka kohdistuu esimerkiksi Viiankiaavan luonnonsuojelualueen alla oleviin mineraaleihin, selittyy osaltaan näiden puutteiden ja geopoliittisen kilpailun kautta. Tätä vasten edistyksellisten tahojen kannattaisi voimistaa puhetta kohtuudesta ja kyseenalaistaa mineraalien tuhlailulle perustuvien tuotannonalojen ylläpito. Tämä tekisi kaivosten vastustamisesta ymmärrettävää jättäen samalla tilaa sille tosiasialle, että parhaassakin skenaariossa kotoperäistä kaivostoimintaa tarvitaan jossain määrin, jotta energiasiirtymässä ei jättäydytä vain Kiinan hyvän tahdon varaan.
Eurooppa on näillä näkymin jäämässä epäedulliseen asemaan myös globaaleissa arvoketjuissa. Esimerkkinä toimivat mm. datakeskukset, jotka ovat sijoittajille erittäin kannattavaa liiketoimintaa, mutta eivät tuota Suomeen juurikaan työpaikkoja tai arvonlisää, varsinkaan suhteessa niiden energiankulutuksen määrään. Suomessa energiaintensiivisen teollisuuden osuus taloudesta on jo valmiiksi EU:n suurin.
Nykyinen EU:n teollisuuspoliittinen strategia on sisäisesti ristiriitainen ja kyvytön vastaamaan näihin haasteisiin. Poliittiset taloustieteilijät Richard Bärnthaler, Sebastian Mang ja Jason Hickel perustelevat, että tavoitellun strategisen omavaraisuuden ja riippumattomuuden sijaan nykypolitiikka "syventää riippuvuutta muiden alueiden luonnonvaroista, ja pahentaa ekoimperialistisia jännitteitä". Tämä johtuu heidän mukaansa strategiasta, joka perustuu kriittisten raaka-aineiden kulutuksen jyrkkään ja tuhlailevaan kasvuun. Samaisessa artikkelissa tutkijat esittävät, että liika riippuvuus markkinamekanismeista ja yksityisestä sektorista hidastaa irtautumista fossiilisista polttoaineista sekä estää kestämättömien sektorien alasajoa.
Euroopan ongelmavyyhtiä ei helpota se tosiasia, että vastikään virinnyt paine asevarustelumenojen tuntuvaan kasvattamiseen osuu hetkeen, jossa monien maiden sote-, infra- ja koulutusjärjestelmät ovat jo valmiiksi aliresurssoituja, ja esimerkiksi Suomessa ne ovat merkittävän alasajon kohteena. Ympäristökriisien vastaiset toimet ja esimerkiksi globaaliin etelään suuntautuva ilmastoapu ovat tässä yhtälössä ahtaalla.
Mihin pyrimme tällä tilannekuvalla?
Vaikka kasvavan sodan pelon ja militarisaation ilmapiirissä ympäristöoikeudenmukaisuuden tavoitteiden voi toisaalta ennustaa olevan vastatuulessa ympäri Eurooppaa, fossiilisista irtautumisen yhteys geopoliittiseen riippumattomuuteen autoritäärisistä suurvalloista tarjoaa ympäristöliikkeelle merkittäviä vipuvarsia. Palaamme näihin vipuvarsiin ja liikkeille tässä hetkessä avautuviin mahdollisuuksiin sekä Palestiinaa ja Ukrainaa koskeviin kysymyksiin seuraavissa blogiteksteissämme.
Riku Löf
Lauri Autere
Topi-Matti Heikkola
Meri Külm
Toimittanut Johanna Metsänheimo.
Tekstin kirjoittanut tiedonjalkautustyöryhmä on työskennellyt tämän ja lukuisten muiden aiheiden äärellä vuosina 2024–2025 Koneen säätiön rahoittamassa Lusto-hankkeessa.